Pitääkö synnistä puhua vai vaieta?

Viime aikoina olen usealtakin taholta kuullut mielipiteen, että kirkossa puhutaan liikaa synnistä, oikein alleviivataan sitä. Siksi ihmiset eivät tule kirkkoon. He eivät halua, että heitä ”koko ajan” syyllistetään ja annetaan ymmärtää, että heissä on jotain vikaa. Siis pois järkyttävät synnintunnustukset!

En ole itsekään lähtenyt uskon tielle synnintunnon kautta. Se tuli vasta paljon myöhemmin, ja on aika pinnallista vieläkin. Kyllä minunkin tarpeeni olivat ja ovat edelleenkin paljon maallisempaa laatua. Siksi ymmärrän niitä, jotka kaipaavat julistukselta muuta kuin synnistä puhumista. Mutta vaikka se ei ollut minuun kolahtavaa puhetta, en kääntänyt selkääni. Ymmärsin pian, että se on jotain perustavanlaatuista ihmisenä olemisessa, ja siitä sikiää kaikki muukin paha olo. Siksi en närkästynyt synnistä puhumisesta enkä siitä ahdistunut, vaikka en sitä kovin omakohtaisesti ymmärtänytkään. Ainakin yliopistolla toimivissa kristillisissä yhteisöissä kristillistä elämänkatsomusta opetettiin laaja-alaisesti, synnintuntoa lietsomatta.

Mitä nykyaikaan tulee, kirkon syntipuheita paljon enemmän media pelottelee ja syyllistää ihmisiä ilmastonmuutoksella – joka ikinen päivä ja kaikissa mahdollisissa medioissa: omalla autolla ei pidä liikkua, hiilijalanjälkeään pitää testata, pitää olla tarkka ruokavalio... Aivan äskettäin joku ”asiantuntija” sätti, että me suomalaiset olemme varsinaisia pääsyyllisiä ilmastonmuutokseen, koska olemme hyötyneet siitä taloudellisesti eniten.

En tarkoita, etteikö ilmastonmuutos olisi paha asia ja vaatisi toimenpiteitä. Mutta se ei ole peruspaha. Se on vain yksi ilmenemismuoto ihmisen syvästä turmeluksesta, siitä, jota synniksi kutsutaan. Sen ydin on siinä, että ihminen haluaa olla Jumalasta riippumaton. Hän pitää itseään riittävän viisaana elääkseen oman järkensä varassa.

Onhan synti ikävä sana, yhtä ikävä kuin kadotus ja helvetti. Sen lausuminen herättää voimakkaita tunteita ja vastareaktioita ja voi välittömästi sulkea yhteyskanavan. Mutta miksi se kuulostaa niin vastenmieliseltä? Pitävätkö ne, jotka eivät siedä sen kuulemista, ihmisiä niin hyvinä ja moitteettomina, että puhe synnistä ei vastaa heidän kokemustaan todellisuudesta? Vai torjutaanko synnistä puhuminen siksi, että se voisi horjuttaa itsetuntoa?

Ajan henki on Idols–henkeä. Pitäisi pärjätä, olla yhtä kaunis, menestyvä ja ihailtu kuin muutkin, ja mieluummin vähän enemmän. Itsetuntoa on pönkitettävä kaikin mahdollisin keinoin. Siksi itsestään on ajateltava ja puhuttava vain hyvää. Tähän henkeen ei synnistä puhuminen tietenkään sovi. Mutta kestääkö sellainen ajattelu kaiken, mitä elämä eteen tuo?

Totta kai on ihmisiä, joiden itsetunto on niin pahoin kolhiintunut joko lapsuudessa, parisuhteessa tai työelämässä, että he eivät koe itsessään mitään hyvää. Heitä on luonnollisesti yritettävä auttaa näkemään itsessään hyviä asioita. Mutta ei kirkko voi heidän kokemustensa perusteella laatia yleistä normia. Onhan totuus kuitenkin se, että olemme kaikki monin tavoin viallisia ja moneen väärään syyllisiä. Sen tunnustaminen voisi olla helpottavaa sen sijaan, että kynsin hampain yritetään esittää virheetöntä - itselle ja muille.

On myös niin, ettei ihminen yleensä ensimmäiseksi huomaa, että hän on syntinen ja hänen vaikeutensa johtuvat siitä. Hän kokee pahaa oloa, hänen elämänsä on ehkä aivan sekaisin, ihmissuhteet rikki jne. Synnin juuresta versoo monenlaista pahaa, jonka ihminen ensin havaitsee. Jeesuksen aikanakin monet ihmiset tulivat hänen luokseen saadakseen apua sairauksiin. Eivät he syntiänsä välttämättä ymmärtäneet. Mutta parantaessaan ruumiin sairauden, Jeesus samalla – jopa ensin – julisti ihmiselle synnit anteeksi. Hän näki ihmisen syvimmän hätätilan ja vaikeuksien juuret. Hän ei karttanut synnistä puhumista. Vasta kristillisen opetuksen kautta ihminen voi alkaa ymmärtää pahaa oloaan sen juuriin asti.

Mutta onko kirkko niin kaavojensa kahleissa, että jumalanpalvelusten on aina noudatettava samaa kaavaa? Paavali sanoo: ”Vapauteen Kristus vapautti meidät. Älkää siis antako sitoa itseänne uudelleen orjuuden ikeeseen.” Lain orjuuttahan hän varsinaisesti tarkoitti, mutta eikö vielä turhempaa ole antaa ulkoisten muotojen kahlita? Eikö jokaisessa seurakunnassa voitaisi järjestää useammanlaisia messuja, sellaisillekin etsijöille, jotka eivät koe voivansa yhtyä synnin- tai uskontunnustukseen?

Erään maalaiskunnan pienessä kyläkirkossa paikallinen, kirkkoihin sitoutumaton kristillinen yhdistys järjestää muutaman kerran vuodessa maallikkovoimin ns. minikirkkoja. Ne noudattavat tavallisen jumalanpalveluksen kaavaa siten, että luetaan päivän tekstit, rukoukset, ja lauletaan yhdessä. Saarna on keskustelusaarna juontajan johdolla. Näin koko yleisö saa suunvuoron, eikä tarvitse vain yhtä ihmistä kuunnella. Niissä ei ole yleensä käytetty synnin- tai uskontunnustusta, paitsi mahdollisesti jokin uskontunnustusvirsi tai –laulu. Tämäntyyppisiin luulisi synnintunnustusta kaihtavienkin uskaltautuvan.

Syntiä ei kuitenkaan voi poistaa kristillisestä sanastosta. Tehokas tiedonvälitys on ennen kokemattomassa laajuudessa tuonut esiin ihmisen monenlaisen julmuuden ja ymmärtämättömyyden. Synti eli ihmisen turmeltuneisuus on kaikkialla läsnä oleva fakta. Siksi siitä puhutaan myös Raamatussa. Jeesus puhui synnistä, samoin apostolit ja kaikki kristilliset kirkot. Ilman sitä ei voi julistaa täyttä kristillistä uskoa. Jos ei saa puhua synnistä, on mahdotonta selittää, miksi maailma on tällainen kuin se on. Eikä ilman sitä ole todellista kaikupohjaa evankeliumillekaan: ei voi puhua anteeksiantamuksesta eikä sovituksesta, ei kuolemasta, ylösnousemuksesta eikä iankaikkisesta elämästä.

Mielestäni kirkko on varsin turvallinen paikka puhua synnistä. Kyllä ihmisten pitäisi sen verran olla perillä, että ei kirkossa enää istuteta jalkapuuhun eikä ole vuosikymmeniin ihmisiä henkilökohtaisesti synneistä moitiskeltu. Oma kokemukseni on, että synnistä puhutaan kirkossa kiihkottomasti ja asiallisesti. Sellaisina koen myös synnintunnustukset, enkä kaipaa niihin lievennyksiä. Kirkossa synnistä puhutaan varsin yleisellä tasolla, ja kuulemansa voi torjua tai soveltaa itseensä, kuinka haluaa. Itse asiassa en muista, milloin viimeksi olisin kuullut saarnan, jossa syntiä alleviivattaisiin. Ja onhan mahdollista korvata aggressioita herättävä sana muilla, neutraalimmilla ilmaisuilla. Näin varmaan usein menetelläänkin.

On myös esitetty väite, että armon julistamiseen ei paljon paukkuja laiteta. Rohkenen olla eri mieltä. Viime vuosina kirkoissa on julistettu ennen kaikkea armoa, jopa sellaista armoa, joka on kuin laastari puhdistamattoman haavan päälle. Raamatussa armo luvataan niille, jotka tunnistavat ja tunnustavat olevansa kyvyttömiä täyttämään Jumalan pyhyyden vaatimuksia. Ne, joissa ei omasta mielestään ole mitään vikaa, eivät armoa edes kaipaa. Armo on äärimmäisen lohdullinen sana, mutta valitettavasti sen sisältö jää yleensä aivan liian epämääräiseksi, eikä monikaan siksi tiedä, miten sitä osaisi soveltaa elämäänsä.

Kyllähän ihminen pelkää mennä hammaslääkäriin, kun paikkaaminen tekee kipeää. Mutta jos haluaa terveeksi, se pitää kestää. Ja kai lääkärille mennään, jotta saataisiin oikea diagnoosi ja oikeat hoidot. Tyhmä on sellainen potilas, joka kieltäytyy kuulemasta, mikä häntä vaivaa, ja lähtee suuttuneena pois tai haluaa laastaria vaikka olisi tarve sydämensiirtoon. Samasta on kyse, jos vaaditaan, ettei kirkko saa synnistä puhua.

Jeesus sanoi: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan hurskaita vaan syntisiä.” Kirkon tehtävä on antaa vastaus siihen, mikä on perimmäinen todellisuus. Kevyt ja pintapuolinen lohduttelu voi antaa ensiavun mutta ei pitkän päälle vaikuta. Jumalan Sana on ja sen tulee saada olla kaksiteräinen miekka: laki ja evankeliumi. ”Se iskee syvään ja viiltää halki sielun ja hengen, nivelet ja luiden ytimet, se paljastaa sisimmät aikeemme ja ajatuksemme. Jumalalta ei voi salata mitään.” Jeesus sanoi, että vain totuus tekee vapaaksi. Kun totuus omasta tilasta Jumalan edessä selviää, ja ihminen suostuu sen tunnustamaan, löytyy ajan myötä oikea apukin.

Jo muinaiset israelilaiset napisivat Jumalan lähettämille profeetoille. He eivät tahtoneet kuulla Herran lakia, vaan vaativat: ”Puhukaa sellaista, mikä on meille mieleen, nähkää meille kauniita unia” (Jes. 30:10). Vanhan käännöksen mukaan he halusivat silmänlumeita. Ihan oikeasti: nekö meitä viime kädessä auttaisivat?

66 kommenttia

  • Sami Paajanen sanoo:

    Hyvä aihe taas Anitalta. Myös kommentoijat kuvaavat asioita hyvin. Martti Lutherin Ison katekismuksen esipuhe ryöpyttää paavien ja hurmahenkien sijasta omia kollegojaan reformaattorin puolelle asettuneita pappeja.

    Luther puhuu näistä kollegoistaan ” häpeällisinä vatsanpaljojina, leipäpapeina, lurjuksina ja kitupiikkeinä. Laiskoina paksumahoina omia etujaan nauttivina leipäpappeina.

    http://tunnustuskirjat.fi/ik/mle.html

    Koska olemme kuuleet puhuttavan julkisesti tämän suuntaisesti. Joskus tälläinen puhe saattaisi sopia kuultavaksi. Sitten vielä erikseen olisi moitittava herätysliikeiden pappeja ja maalikko saarnaajia jotka häpeällisesti suosivat salaisia syntejä. Kuka aloittaa?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Antti Hämäläinen sanoo:

      Paaajanen.”Sitten vielä erikseen olisi moitittava herätysliikeiden pappeja ja maalikko saarnaajia jotka häpeällisesti suosivat salaisia syntejä. Kuka aloittaa?”

      Olin muutama vuosi sitten vaimoni kanssa Pietarissa Amerikasta istutetun tunnetun suuren herätyliikkeen seurakunnan vieraana opettamassa pastoreita ja vatuunkantjia. Aiheeni oli “Ministry and holiness”. Kaikki meni hyvin, mtta mieleen jäi nuoren messiaanisen juutalaispastoriystävämme valitus. Hän nimittäin sanoi, että USA:ssa tässä tunnetussa herätysliikkeessä on alettu johdon tasolla katsomaan läpi sormien johtajien aviorikoksia. Näihin ei siis julkisesti puututa liikkeen imagon varjelemiseksi.

      Kun näin käy, tiedään, että tällaiselle herätysliikkeelle tämä on lopun alkua kun Jumala alkaa asteittain vetäytymään kuvioista.

      Yleensähän USA:ssa aviorikoksen tehneet pastorit siirretään syrjään johtopaikoilta. Minun havaintoni pitkältä ajalta on myös, ette tällaiset eivät enää koskaan nouse takaisin virkoihinsa. Jotain juuri aviorikosten ollessa kyseessä näyttää särkyvän perusteellisesti .

      Käsittääkseni juuri haureuden synnit ovat erityisen pahoja Jumalan silmissä kuten 1 Kor 6:16-19 kuvaa.

      Tässä siis synnin tekoon ryhtyminen on eri asia kuin sen ajatteleminen, tai edes katsominen. NYkykristittynä meidän pitäisi luopua TV:stä ja internetistä kokonaan jos tahtoisimme kokonaan välttyä näkemästä syntia.

      Tässä ongelmassa paras lääke on kuitenkin, jos ymmärtää, mitä on raamatullinen “silmävoide”, vrt Ilm 3:18b on. Silloin pärjää tämän maailman keskellä ilman että joutuu vedetyksi silmän pyyntöjen, vrt 1 Joh2:16b, mukana pois Kristuksesta. Meidän on siis täysin mahdollista elää pimeyden keskellä ja säilyttää puhtautemme.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Sami Paajanen sanoo:

      Antti, tuossa on aika hyviä näkökulmia:

      http://orthodoxinfo.com/praxis/stpaisy_battle.aspx

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Antti Hämäläinen sanoo:

      Sami. “Antti, tuossa on aika hyviä näkökulmia: ” Melkoista tekstiä ja myös näkemys kiusausten ja hengellisten hyökkäysten mekanismeista. Minäkin kyllä uskon, että kun etenemme hengellisesä kehityksessä, jossain vaiheessa kohtaamme nämä hengelliset kiusaukset. “Tavallinen lihapäähän” on tällaisesta täsin tietämätön.

      2 Kor 10:3-6 on kyllä hyvää luettavaa hengellisen taistelun luonteesta, “varustuksista jotka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan(englanniksi on hyvä sana stronghold= voimakas asenne, ajatusrypäs piitnytynyt käsitys, paikoilleen jähettynyt traditio tms. joka estää mielen uudistumisen ja pitää uskovan mielen kykenemättömänä lähestymään Jumalaa. Tällaisia on jokaisessa herätysliikkeessä paljonkin) ja jokaisen ajatuksen vangitsemisesta kuuliaiseksi Kristukselle..-“

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Mikko Suni sanoo:

    Lupasin etten enää mitään sanoisi, mutta yhtä kaikki niin paavilaisille, hurmahengille kuin kaikille muillekin. Kuka vielä kehtaa väittää, ettei kirkoissa ja seurakunnissa saisi julistaa kokonaista Jumalan sanaa, eli lakia ja evankeliumia, kun uskovien joukossa asustaa sikoja, jotka mielellään mestaroivat ihmissieluja omaa lihaa täynnänsä… Saatanan tunarit. Ei mulla muuta…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    ”Haureuden” perimmäinen ajatus on liiton rikkomisessa, josta kuvaavinta on Jumalan ja ihmisen ero ja vieraantuminen. Ihminen joka pyrkii eroon Luojasta, tekee huorin ja elää haureudessa.

    Miehen ja naisen liitto on kuvaa Jumalan ja ihmisen suhdetta parhaiten. Sydämmen uskollisuudesta on paljolti kysymys. Monessa me erehdymme ja kompuroimme, mutta liittoa ei kannata rikkoa. Jumala on uskollinen ja Vanhurskas. Liiton rikkojana on aina ihminen. Ihmisen ei olisi syytä vihata Jumalaa, vaan kunnioittaa ja rakastaa Häntä. Joka hylkää Jumalan, tekee huorin. Tässä on haureuden ydin.

    ”Ja tiedä siis, että Herra, sinun Jumalasi, on Jumala, uskollinen Jumala, joka pitää liiton ja on laupias tuhansiin polviin asti niille, jotka häntä rakastavat ja pitävät hänen käskynsä, mutta kostaa sille, joka häntä vihaa, ja hukuttaa hänet. Hän ei vitkastele, vaan kostaa sille, joka häntä vihaa.” 5.Moos.7:9-10

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Antti Hämäläinen sanoo:

      Ismo. “Joka hylkää Jumalan, tekee huorin. Tässä on haureuden ydin”.

      Aivan, esim. avioliiton ulkopuolisessa seksisuhteessa puolison hylkääminen on tavallaan myös Jumalan hylkääminen. Oli miten oli, tällainen haureus on iomeisen paha asia Jumalan silmissä, ja aika yleistä meidänkin yhteiskunassamme, ja meno senkun pahenee. Kunpa edes kirkossa ymmärrettäisiin, että Raamattu on täyttä totta ja Jumalan sanaa näiltäkin osin. Jumala on sitoutunut sanomisiinsa eikä selvän käskyn rikkominen koskaan johda mihinkään hyvään.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Juuri näin Antti. Tuo Mooseksen kirjan lainaus pitää sisällään myös ”koston”, mutta sen ymmärtäminen voi olla vaikeaa, jos sen ymmärtää aktiivisena rangaistuksena.

    Ajatus on enemmänkin siitä, että ihminen joka ajautuu pois Jumalan siunauksen piiristä, lähtee kulkemaan pimeään, vailla valoa. Jumala tavallaan jättää ihmisen omaan varaansa. Jumala on passiivinen eikä aktiivinen ”kostamisessa.”

    Jumala ei siis lyö sitä, joka lähtee omille teilleen, vaan jättää lyömättä. Näin ajatellen vain ne, jotka ovat ja elävät Jumalan yhteydessä saavat Jumalan kasvatuksen, välittämisen ja siunauksen osakseen. Kuritus kuuluu osana Kristityn elämään, sillä Jumala rakastaa omaa lastaan. Jumalan Rakkaus on monesti outoa ”hellettä”, mutta sen päämääränä on ihmisen Pelastus.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Anita Ojala
    Anita Ojala

    Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja, free lancer -kuvittaja, -kirjailija ja -toimittaja. Minulta on julkaistu 4 kirjaa: mm. Valopilkkuja: viriketekstejä lasten ja nuorten hartaushetkiin (soveltuu myös aikuisten hartauskirjaksi).