Pitkäperjantain tunnelmissa ennen ylösnousemuksen aamua

Ja niin alkoi piinaviikko mihin kuuluu oleellisena osana nimensä mukaisesti kärsimys. Pitkäperjantaina kaikki toivo näytti menetetyltä. Opetuslapsilla ei ollut enää mitään jäljellä - Mestari oli kuollut. Miksi edes kannattaisi yrittää?

Pitkäperjantain tuntemukset ovat tuttuja ihmisille kaikkialla maailmassa. Miten edes jaksaisi lankalauantain hiljaiseen odotukseen? Koittaako ylösnousemuksen aamu todella? Eihän tässä ole mitään enää jäljellä minkä takia jaksaisi elää.

Tapasin joku vuosi sitten 21-vuotiaan pakolaisnaisen Manishimwe Eleven Kongossa. Hän oli paennut äitinsä kanssa kotikylästään Ngungusta pakolaisleirille Gomaan. Kylästä olivat siihen mennessä lähteneet lähes kaikki asukkaat kun kapinallisryhmä Raia Mutomboki tunkeutui systemaattisesti taloihin öisin: ryöstäen, raiskaten ja tappaen.

Pitkäperjantai oli saavuttanut Ngungun kylän asukkaat.

Luc Vertin pakolaisleirillä Manishimwe sai äitinsä kanssa turvapaikan. Asuntona oli ruohomaja, johon he saivat hankittua muovikatteen estämään pahimman veden sisäänpääsyn. Patjana oli kasa heiniä. Yöt olivat kylmiä. Avustusjärjestöjen avulla he saivat ruokaa. Tosin kahden viikon annoksella piti selvitä kuukausi. Nälkä oli jatkuva vieras ja sadeajan kosteus tunki majaan ankarasti kysymättä lupaa.

Kaikkialla ihmiset vetosivat minuun vieraaseen kongon swahililla: njala! - nälkä!

Manishimwe haaveili paluusta takaisin yliopistoon, jossa hän opiskeli vuoden ennen evakkomatkaansa. Pakolaisleirillä oli vain elämänkoulu, jossa opeteltiin selviytymistä päivästä toiseen - viikosta kuukauteen.

Leirissä raiskaukset olivat arkipäivää - sodan irvokkaimpana alistamisen keinona. Manishimwekin oli joutunut kokemaan seksuaalista väkivaltaa: kapinalliset käyttivät sitä aseenaan, eikä pakolaisleirillä polttopuiden hakureissullakaan ollut turvassa.

Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?

Manishimwe kuului Ngungussa paikalliseen seurakuntaan. Sen jäsenet olivat evakossa kuka missäkin: osa oli tapettu ja osa pakolaisina leireillä. Pakolaisleirillä he kokoontuivat säännöllisesti yhteen laulamaan, kuuntelemaan saarnaa ja rukoilemaan. Uskovien yhteys antoi toivoa elämään.

Iankaikkista elämää ei oikein jaksanut miettiä, kun elämä oli yhtä helvettiä jo tässä hetkessä. Seurakunnan keskellä pastori - itsekin pakolainen - muistutti, että on kuitenkin olemassa toivo - ylösnousemuksen toivo, joka ei ole sidottu ulkoisiin olosuhteisiin vaan Kristukseen. Siihenkään ei joka hetki jaksanut uskoa.

Pitkäperjantaina oli vain kysymyksiä - ja vastaukset vähissä. Miksi Vapahtajan täytyi kuolla? Koittaisiko todella ylösnousemuksen aamu - aamu jona toivo voittaisi kuoleman? Sitä ei nyt jaksaisi edes toivoa.

Mutta muuta ei sittenkään jäänyt kuin toivo - toivo että Manishimwen ja tuhansien muiden kuoleman varjossa elävien elämässä koittaisi ylösnousemuksen aamu - jo tässä ajassa niin kuin ikuisuudessa.

Totisesti Hän on ylösnoussut!

 

Kirjoittaja

Olli Pitkänen
Olli Pitkänen

Olen kehitysmaa-aktivisti ja maailmankansalainen alunperin Joensuusta. Olen asunut pitempiä aikoja Tansaniassa, Jordaniassa ja Salomonin saarilla, ja työni takia matkustanut eri puolilla maailmaa. Nykyisin toimin Suomen Lähetysseuran Mekongin ja Oseanian Aluepäällikkönä. Seurailen mielenkiinnolla elämää Aasiassa ja muualla maailmassa, joista kirjoittelen havaintojani blogiini herättelemään ajatuksia kulttuurien erilaisuuksista, rikkauksista ja välillä niiden kummallisuuksista.