Ponsi ja sopu

Ehdottaessani sopuratkaisua kirkossa vellovaan parisuhdekiistaan olen huomannut, että yksi ratkaisua eniten vaikeuttavista tekijöistä on aikoinaan naispappeuskiistan yhteydessä hyväksytty #ponsi ja sen yhteydessä annetut tyhjät lupaukset, jotka myöhemmin petettiin. Se taisi syödä kirkon sisäistä luottamusta enemmän kuin kukaan kehtaa myöntää.

Olisiko aika käydä kunnon keskustelua siitä, miten edellinen kriisi hoidettiin? Menikö kaikki niin kuin piti vai olisiko menettelytavoista jotain opittavaa käsillä olevan riidan ratkaisemisessa? Miten voisimme palauttaa luottamuksen niin, että osapuolten välille voisi syntyä mahdollisuus oikeasti löytää yhteinen ratkaisumalli? Ja voisivatko loukatut osapuolet antaa anteeksi, puolin ja toisin?

Virkakysymyksen valossa ymmärrän hyvin, miksi monet konservatiivit empivät kaikkia kompromisseja. Ymmärrän myös sen, että monet naispapit ovat tulleet loukatuiksi ja on vaikea kokea yhteyttä sellaisen kanssa, joka ei hyväksy pappeuttasi tai sukupuoltasi.

Toisaalta sopu on ainoa vaihtoehto. Mikäli liberaalimpi siipi ei suostu neuvotteluratkaisuun ja sitoudu aidosti sen tulokseen, tappelu jatkuu ainakin seuraavat 10 vuotta (koska määräenemmistö). Mikäli taas konservatiivit eivät nyt suostu neuvottelemaan, heiltä ei seuraavassa vaiheessa enää ehkä kysytä. Jo nyt niiden ehdokkaiden määrä, jotka eivät suostu mihinkään muuhun kuin konsujen pakottamiseen ruotuun, on kasvamassa huolestuttavasti. Jos siis konsut haluavat varmistaa elintilansa kirkossa yhteiskunnan ja kirkon liberalisoituessa, on neuvoteltava nyt.

66 kommenttia

  • Kosti Vasumäki sanoo:

    Herran pelko on viisauden alku. 2. Moos. 19 luvussa Jumala käskee Siinailla Moosesta piirtämään rajan vuoren ympäri, pyhittämään sen ja kieltää astumasta sen yli. Avioliitto on Jumalan siunaama ja pyhittämä. Ehkä kannattaa vielä miettiä, mitä tuon rajan ylittäminen tarkoittaa Siinailta katsottuna.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Samaa mieltä! Hentilä kyseli miksi ollaan niin kiinnostuneita ihmisten taipumuksista. Yksilöihmisen käyttäytyminen ei kiinnosta yhtään, vaan se miten Sanaa käsitellään siinä yhteydessä. Evankeliumi on Jumalan voima jokaiselle pelastukseksi. Kun ihminen havaitsee itsessään jotain, joka hämmentää, niin on aina kaksi tietä siitä tienhaarasta eteenpäin. Yksi ja ylleinen näyttää olevan se, että löydetään omasta mielestä Raamatun ajatuksissa ristiriita ja aletaan ajaa hyväksyttäväksi erilainen tulkinta. Toinen tie olisi pyytää sielunhoitoa ja tunnustaa sana päteväksi, mutta mahdottomaksi noudattaa omalla voimalöla. Silloin Pyhä Henki voisi tulla mukaan ja auttää hämmentynyuttä nuorta. Jumala on kaikkivaltias tässäkin asiassa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kosti Vasumäki sanoo:

      Lauri, nimenomaan näin. Kiinnostus ei ulotu yksilötasolle, vaan laajasti ottaen siihen, mitä Jumala sanoi heti aluksi Mookseselle antaessaan käskyt. “Minä olen Herra sinun Jumalasi. Älä pidä muita jumalia minun rinnallani.” Raamatusta tiedämme, kuinka tässä on käynyt.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      “Kun ihminen havaitsee itsessään jotain, joka hämmentää, niin on aina kaksi tietä siitä tienhaarasta eteenpäin.” Kunpa me kristityt tyytyisimmekin vain tähän! Kuinka usein katsomme oikeudeksemme hämmentyä jostakin, jonka havaitsemme lähimmäisessämme ja ryhdymme hahmottamaan hänen eteensä tienhaaroja!

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Timo Pöyhönen

    Pastori. Erikoistunut yhteisön rakentamisen saloihin. Toimii Hengen uudistus kirkossamme ry:n toiminnanjohtajana.