Puolison valinta, arvomaailma ja Päivämies

Olen ollut alle kymmenvuotias, kun olen rukoillut Jumalalta itselleni vanhoillislestadiolaista uskovaista puolisoa ja hänen muassaan isoa perhettä. Ne sain ja paljon muutakin kylkiäisenä. Mutta miksi ihmeessä olen niin pienenä rukoillut moisia? Eihän siihen ikään edes kuulu miettiä perheenperustamisasioita, ainakaan sellaisella palolla, mitä minä tein.

Varmasti asiaan vaikutti ensisijaisesti se, minkälaisessa ympäristössä kasvoin ja elin. Kuulin usein puhuttavan niin seuroissa kuin kotonanikin, kuinka tärkeää olisi saada uskovainen puoliso. Myös ison perheen ihanuudesta hehkuteltiin usein ja vastaavasti surkuteltiin ”epäuskoisia” avioliittoja ja pieniä perheitä. No eihän se pieni tyttö muuta tarvinnut arvomaailmansa muodostumiseen.

Vielä se tosiasia, että usein kuuli niissä ”epäuskoisissa” avioliitoissa tapahtuneen paljon eroamisia, se vain vahvisti käsitystäni uskonyhteisöni kristillisten avioliittojen onnistumisesta ja onnellisuudesta. Ja niin kuin useimmiten käy, myöhemmin poimin näkemistäni ja kuulemistani tilanteista ja tapahtumista omaa käsitystäni tukevat asiat ja hylkäsin tai katsoin ohitse niitä, jotka olisivat murentaneet käsityksiäni.

Minulla meni pitkään, ennen kuin osasin ajatella avioliittoasiasta, parisuhteesta, perheistä ilman uskonnollista riippaani. Kristillinen avioliittoihanne oli viimeisiä asioita, josta olisin halunnut luopua. Ajattelin, että avioliitoissa nyt ainakin entisessä uskonyhteisössäni onnistutaan, jos nyt monia asioita on mennyt myös pieleen. Minulle oli vaikea ja raskasta myöntää itselleni ja hyväksyä, ettei vanhoillislestadiolaisuus anna mitään taikavoimaa avioliittojen onnistumiselle. Ihmissuhteet eivät ole siellä yhtään helpompia kuin muuallakaan.

Mutta edelleenkin olen sitä mieltä, että yksi asia on siellä edesauttamassa pitkiä avioliittoja. Lähtökohtaisesti avioliitot solmitaan vakavasti käsi sydämellä ”niin kauan kunnes kuolema erottaa” ajatuksella. Eli liiton eteen ollaan valmiita tekemään kaikkensa ja erota ei aiota missään vaiheessa. Avioehtoja ei mietitäkään tehtävän, koska erota ei aiota. Ne ovat epäuskoisia avioliittoja varten.

Myös se, että yhteisön muidenkin jäsenten arvomaailma on tuo ”kunnes kuolema erottaa”, vaikuttaa siihen, että suhteessa sinnitellään ensimmäiset, toiset ja kolmannetkin kriisit läpi, ihan asiaankuuluvina vaiheina. Ero ei ole vaihtoehto, sitä ei ole tavallaan olemassakaan.

Kestävä kehitys kaikissa ihmissuhteissa on hyväksi ja edistää yhteiskunnan hyvinvointia. Siksi myös nuo vanhoillislestadiolaisuudessa, niin kuin kaikkialla muuallakin tapahtuneet kestävät avioliitot ovat arvostettavia ja hyviä, jos ja kun niissä oikeasti voidaan hyvin ja ihmiset ovat tyytyväisiä elämäänsä. Tämä on se juttu; jos niissä voidaan hyvin, ne ovat hyviä. Pelkästään se, että liitto kestää ja on pitkä, ei ole tae sen onnellisuudesta.

Kaikenlainen väkivalta – henkinen, fyysinen, seksuaalinen - murentaa ihmissuhteita ja rakkautta. Joskus se tappaa kaikki lämpimät tunteet ihmisten väliltä, vaikka niitä olisi ollut aiemmin kuinka paljon tahansa. Joitakin ikäviä tapahtumia voidaan vielä jälkikäteen korjatakin, jos ne vain loppuvat kertakaikkisesti. Jotkut satuttamiset ovat taas niin syviä, että kipu ei hellitä millään ja yhteiselo ei voi, eikä sen kannata enää antaa jatkua. Tällaisessa tapauksessa on turha valittaa jos toinen hylkää ja haluaa erota. Kaikesta rikotusta ei saa ehjää millään.

On myös muita ihmissuhteita, parisuhteita, avioliittoja murentavia tekijöitä olemassa. Kaikenlainen epäluottamus ja epärehellisyys vaikeuttavat hyvää ihmissuhdetta. Myös jotkut sairaudet pistävät välit kovalle koetukselle. Joskus liian vastakkaiset luonteet lyövät liiaksi kipinää, joskus taas liian samanlaiset tylsistyttävät toisensa. Moniin ongelmiin on apua saatavissa, jos itse ei keksitä niihin ratkaisua.

Eksyin nyt aikamoisille sivupoluille siitä, mitä aioin alun perin kirjoittaa. Tarkoitukseni oli käsitellä sellaista aihetta, kun arvomaailman perusteella tapahtuvat yhteiselot, ystävyyden, parisuhteiden ja avioliittojen solmimiset. Aloitin aiheesta kertomalla, kuinka jo alle kymmenvuotiaana rukoilin Jumalaa antamaan minulle vanhoillislestadiolaisen uskovaisen puolison kun tulen aikuiseksi. Olin mielessäni solmimassa jo avioliittoa, ennen kuin edes kaipasin miestä lähelleni. Haaveeni oli saada oma perhe aikuisena. Ehkä se on ihan normaalia pikkutytölle, mene ja tiedä.

Se oli kuitenkin arvomaailmaani: saada vanhoillislestadiolainen puoliso ja lapsia. Se oli myös yhteisöni arvomaailmaa ja sieltä sen itselleni ominkin. Ajattelin sen olevan suurinta onnenkantamoista päällä maan, kun vl-uskovainen mies vierelläni marssin musiikin tahdissa alttarille. On se ollutkin hyvin pitkälle sitä. Sain ihanan miehen ja ihania lapsia ja se, etten voinut kovinkaan isoa osaa hyvin sairasteluistani johtuen ja vähitellen uuvuinkin, ei tätä asiaa muuta.

Kuitenkaan kaikilla samoista lähtökohdista avioliiton solmineilla pareilla ei ole käynyt yhtä hyvä mäihä. Samalla tavalla on rukoiltu ja toivottu ja Jumala on vastannut rukoukseen, mutta puoliso ei olekaan ollut turvallinen, tai muita ongelmia on tullut niin läjäpäin, että ainoa keino selvitä hengissä ajamatta koko perhettä karille, on ollut ero. Tai sitten on karahdettu kiville ja pysytään siinä kun on kerran luvattu ja yhteisö ei hyväksy helpolla pelastautumisia tilanteesta.

Eli vaikka halutaan puoliso samasta arvomaailmasta ja vaikkapa nyt tuo oman esimerkkini mukainen vanhoillislestadiolainen puoliso, se ei tarkoita automaattisesti mistään lupauksista, hyvästä tahdosta, kristillisyydestä ja sen toimintatavoista huolimatta sitä, että homma onnistuu, vaikka varmaan useimmiten onnistuukin.

Lähdin pohtimaan asiaa, kun toisaalla nettikeskustelussa asia tuli esille: yhteinen hengellinen arvomaailma lähtökohtana puolison valinnassa. Keskustelu pohjautui Päivämiehen kirjoitukseen, jossa julistetaan kadotukseksi avioliiton solmiminen ”epäuskoisen” kanssa. Eli jos vanhoillislestadiolainen rakastuu ”epäuskoiseen”, alkaa seurustella hänen kanssaan tai hän ei löydä puolisoa liikkeen sisältä ja avioituu ”epäuskoisen” kanssa, hän ei liikkeen opetuksen mukaan tee oikein.

 

Päivämies:

Voiko epäuskoisen kanssa seurustella?

Jumalan sana neuvoo etsimään puolisoa uskovaisten joukosta. Raamatun esimerkit kertovat, miten israelilaiset ottivat puolisoita vieraista kansoista, epäuskoisten keskuudesta, vaikka Jumala oli kieltänyt tämän. Jumala vihastui tästä israelilaisille.

Uskovaisella seurustelun tavoitteena on avioliitto. Avioliitossa uskovainen puoliso on tärkein saattomies uskonkilvoituksessa. Taivaan Isältä on hyvä rukoilla uskovaista puolisoa.

Jos kaipaa puolisoa ja Jumala ei siunaa uskovaista puolisoa, niin silloin saa pyytää häneltä ymmärrystä ja voimia tyytyä Jumalan tahtoon. Kannattaa olla kuuliainen Jumalan sanalle. Tärkeintä on säilyä Jumalan lapsena ja osallisena iankaikkisesta siunauksesta.

 

Mielestäni koko Raamattu on tosi sekava. Paljon pitää tulkita, poimia kohtia ja ohittaa kokonaan tekstejä, jotta siitä saadaan aikaiseksi mitään yhtenäistä linjaa. Vanhassa Testamentissa on niin paljon outoja tapoja nykypäivään verrattuna, lähtien moniavioisuudesta esimerkiksi tuohon Päivämiehen viittaamaan kertomukseen, jossa israelilaiset miehet lähettivät lopulta vieraanmaan vaimot ja heidän lapsensa takaisin sinne, mistä olivat heidät ottaneetkin, että ihan sydänjuuria järkyttää.

Tuo minua ihmetyttääkin: miten voidaan Raamatun kertomuksista poimia joitakin ohjeita uskonyhteisölle oppinuoriksi samalla sivuuttaen toiset samassa kertomuksessa olevat ohjeet kokonaan? Jos vanhoillislestadiolainen menee ja avioituu ”epäuskoisen” kanssa ja hän tulee myöhemmin katumapäälle tehden parannuksen synnistään, asia on ihan OK ja sillä kuitattu niin ihmisten kuin Jumalankin edessä.

Ennen piti pyytää anteeksi seurakunnalta julkisesti, mutta nykyään kuulemma riittää kun joltain uskonmatkaystävältä pyytää salaisessa ripissä anteeksi. No siis todella hyvä asia, ettei sentään tarvitse erota ja lähettää vaimoa ja jopa lapsia matkoihinsa, kuten tuossa Päivämiehen viittaamassa raamatunkohdassa tehtiin, mutta tämä osan ohjeista kirjaimellinen noudattaminen ja osan hylkääminen/sivuuttaminen, sitä en ymmärrä. Miten voidaan näin epäloogisesti toimia?

Tuo Päivämiehen ohje seurustelemisesta ja avioitumisesta vanhoillislestadiolaisen uskovaisen kanssa ei ole ollut seuraamuksiltaan ongelmaton. Joillakin on jäänyt perhe kokonaan perustamatta, kun puolisoa ei ole omista piireistä löytynyt.

Suviseurojen isoa telttaa on ahkerasti vuosia kierretty puolisoehdokkaiden toivossa, sitten on siirrytty vanhapiika- tai poikapenkkeihin istumaan ja vähitellen toivo omasta perheestä on hautautunut epätoivon alle. Yksinäisten naisten penkkirivit ovat runsaammat kuin miesten, koska uskonyhteisöistä lähtee pois enempi miehiä kuin naisia.

Jotkut sitten ottavat ja lähtevät kokonaan liikkeestä ja perustavat perheensä muualla ja se on hyvä. Ei kannata missään nimessä antaa kenenkään muotittaa omaa elämäänsä toisten toiveiden ja tahtotilojen mukaisiksi.

Eniten surettaa ne liikkeen parista lähteneet yksinäiset, joidenka kohdalla parisuhde- tai avioliittojuna meni ohitse liikkeen sisällä ja myöhemmin ulkonakin. He eivät ehtineet perustaa perhettä milloinkaan ja suurin suru heillä on useimmiten se, etteivät ehtineet saada omaa lasta. Puolisoehdokkaita olisi ollut liikkeen ulkopuolelta ja ne sivuutettiin kaikessa hurskaudessaan. Liikkeen sisältä taas jos nyt ehdokkaita olikin, niin ei siinä mielessä, että rakkaus olisi roihahtanut, sillä kyllä parisuhde tarvitsee muutakin kuin saman arvomaailman onnistuakseen.

Ajatella, että olen osannut jo pienenä pelätä jääväni ilman puolisoa ja lapsia. Eniten pelkäsin, etten pysy uskomassa ja toiseksi eniten, että minusta tulee vanhapiika. Pelkäsin myös maailmanloppua ja eriseuraa, sielunvihollista ja enkelin ilmestymistä. Joo, turvallinen lapsuus ja nuoruus.

Mitä muuten termi arvomaailma pitää sisällään? Löytyykö edes helpolla kahta samanlaisen arvomaailman keskenään omaavaa ihmistä? Onko pelkkä yhteinen hengellinen arvomaailma hyvä perusta hynttyiden yhteen lyömiselle? En usko, vaikka hyvä tuurihan voi silloinkin käydä.

Enimmäkseen siinä käy ainakin vanhoillislestadiolaisuudessa varmaan seuraavasti. Puolison pitää olla A) vanhoillislestadiolainen ja B) sisältä ja päältä miellyttävä ja kaunis. Aiemmin käymässäni keskustelussa aiheesta, eräs vanhoillislestadiolainen mies sanoi, että hänelle tuo sama arvomaailma oli luonteenpiirteitäkin tärkeämpi asia. Hehheh, jos olisi ollut oikein kunnolla hankalia tapauksia rivissä valittavana, niin olisikohan pää vilkuillut aidan toiselle puolelle jonkun lempeän ja mukavan kaunosielun perään?

En tiedä, kuinka paljon näitä arvomaailmaliittoja oikein solmitaan ja miten niissä oikeasti voidaan ja viihdytään, mutta tiedän useampia entisiä vanhoillislestadiolaisia, jotka ovat liikkeestä irtaantumisen jälkeen eronneet myös avioliitoistaan ja syy on ollut se, ettei ole ollut juurikaan mitään yhteistä enää sen jälkeen kun ei omata yhteistä uskon arvomaailmaa. On havahduttu siihen tosiasiaan, että ollaan ihan erilaisia, eikä olisi koskaan pitänyt avioliittoa solmiakaan. Joku on kertonut minulle, että pelkästään seksin takia piti mennä heti ensimmäisen jotenkin edes kelvollisen ehdokkaan kanssa naimisiin. Tämä tämmöinen on erittäin surullista.

Arvomaailma muodostuu monista eri aiheista ja asioista. Uskonto, ateismi, raha ja omaisuus, koulutus, ammatti ja ura, henkisyys ja sielukkuus, liikunta, toiminta ja arkiaskareet, rauhallinen oleskelu ja harmonisuus, näitä riittää. Ei pelkästään sama uskonnäkemys ole arvomaailma, se on vain osa sitä. Jos parisuhteessa, avioliitossa ei ole muuta yhteistä kuin hengellinen arvomaailma, pelkään että ongelmia tai tylsyyttä riittää. Ehkä ihanne on se, että mahdollisimman moni arvomaailman osanen natsaa. Uskonto tai sen puute on tärkeä, mutta muutkin asiat ovat tärkeitä, jotta homma toimii.

Ja älkäämme unohtako sitä kaikkein tärkeintä, jonka puuttuminen tekee tyhjäksi koko yhteiselon, nimittäin RAKKAUS. Vaikka me juoksisimme yhteisillä lenkeillä, istuisimme vieretysten seurapenkissä, olisimme molemmat duunareita tai lääkäreitä, harrastaisimme henkistä kasvua, tiskaisimme kuppimme vieretysten sovussa, kulkisimme vaellusreissuilla joka loma-ajat ja meiltä puuttuisi rakkaus, olisimme kuin kumiseva vaski ja helisevä symbaali.

Miksi perheiden ja uskonyhteisöjen on pitänyt kautta aikojen niin paljon ja niin tyrmeästi puuttua toisten ihmisten väliseen rakkauteen? Jos joku vanhoillislestadiolainen rakastuu aidan toisella puolella käpsehtivään ihmiseen, antakaa hänen rakastua rauhassa ja mennä hänen kanssaan vaikka vihille. Keneltä se on pois, jos kaksi toisiinsa rakastunutta aloittaa yhteisen elämän? Ei ihan keneltäkään!

Uskonyhteisössä kyse on vallasta, vaikka asiaa perustellaan Jumalan sanalla. Jos moni alkaisi avioitua liikkeen ulkopuolisten kanssa, liike väistämättä muuttuisi aika paljon ja samalla menetettäisiin valtaa liikkeen ihmisistä ja sehän ei tuntuisi kivalta kun kohta kaikki tekisivät mitä lystää, joku roti se olla pitää, vaikka se tarkoittaisi sitten pitkiä yksinäisten seurapenkkirivejä.

Olkaa kilttejä ja älkää puuttuko kenenkään ihmisen elämään ja tulevaisuuteen kieltämällä heiltä rakkaus ja vapaus itse valita puolisonsa.

Mitä aiot sanoa hyvä Päivämiehen Voiko epäuskoisen kanssa seurustella? – kirjoituksen kirjoittaja jonkin ajan päästä ihmiselle, joka noudatti neuvoasi ja itkee suruansa ja tuskaansa ulos, kun ei saanut hartaasti toivomaansa perhettä, vaimoa tai miestä ja lapsia ollenkaan omakseen?

Tämä oli Jumalan tahto kohdallasi, me ei sitä ymmärretä miksi näin kävi. Saat kuitenkin turvallisesti tänäkin päivänä uskoa kaikki kiusaukset, epäilykset, väärät valvomisesi ja syntisi anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Muista myös se, että me ei eletä elämää tätä maanpäällistä elämää, vaan taivasta varten. Vaikka meillä on surua ja tuskaa täällä, niin ilo taivaassa on täydellinen.

Hyvä artikkelin kirjoittaja, ymmärrätkö vastuusi asiassa? Tänä päivänä jutun lukenut ja sen ohjetta noudattava kolmekymppinen mies tai nainen kahdenkymmenen vuoden kuluttua kenties itkee perheettömyyttään, johon olet osasyyllinen. Ja hän ei noudattanut Jumalan tahtoa, vaan sinun neuvoasi!

22 kommenttia

  • Eiköpä meillä jokaisella ole jonkinlainen ajatusmaailma, jota lapsillemme esittelemme iän kasvamisen myötä. Se oma on meille tutuin ja siitä tiedämme, että elämästä voi selvitä sillä menetelmällä, ei siihen mitään seurakuntaa tarvitse liittää. Harva isä tai äiti toivoo, että lapsemme ottaisivat omakseen ihan päinvastaisen elämäntavan ja ajatusmallin, joka itsellä on ollut. On tietysti malleja ollut miten ylemmän sosiaaliluokan nuoret alkoivat leikkiä taistolaisuutta, mutta ainakin osaa on myöhemmin alkanut uudelleen puhutella se korkeampi elintaso.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Tarkoitat korkealla elintasolla varmaan itsekkyyttä. Elintaso on jotain kaikkia kansalaisia koskevaa. Yksilön vaurastuminen muiden elintason kustannuksella on ahneutta.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Vuokko Ilola
    Vuokko Ilola

    Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen suvanteissa, pyörteissä, myrskynsilmissä ja sen opetuksen läpivärjäyksessä rapiat nelikymppiseksi kasvanut naisimmeinen.

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit