Pupu pöksyssä - jo vuodesta 1155

Kai tiedät, mikä on Suomen vanhin virasto? ”Turun tuomiokapituli – keskellä elämää jo vuodesta 1155.” Jeesuksen seuraamista ja laitoksen virastoa on vaikea yhdistää, siksi en ole koskaan fanittanut tuomiokapituleja. Nimimerkki ”Kokemustakin on”.

Tässä yksi kertomus Varsinaisesta Suomesta. Auran seurakuntaan, sen saman joen varrelle tuli uusi kirkkoherra 2004. Alusta asti oli hämminkiä. Paitsi seurakunnan, mies toimi myös yhteiskunnallisesti, ensin Perussuomalaisten paikallisessa johdossa, sitten Vasemmistoliitossa. Aika pian alkoi tulla otsikoita myös sanomalehtiin. Kirkkoherra huusi ja kiroili alaisilleen, suosi yksiä ja sorsi toisia. Monenlaisia kummallisuuksia tapahtui ja kirjelmiä kertyi. Seurakunta väsyi ja kyllästyi, vetosi Tuomiokapituliin. Useita kertoja, mutta aina turhaan. Vuodesta toiseen. Lausuntoja laadittiin ja kapituli pyysi yhä uudestaan lisää lausuntoja, mutta mitään ei tapahtunut.

Aamun lehti kertoo: ”Kirkkoherra saa pitää työnsä Aurassa”. ”Minä en ole hetkeäkään epäillyt, että tässä toisin kävisi”, itsevarma kirkkoherra kommentoi. Olisiko hän uhannut piispaa ja kapitulia seuraamuksilla, ellei hän olisi saanut? Samantapainen kolmiodraama Kirkkoherra – Seurakunta – Tuomiokapituli nähtiin vuosia sitten Yläneellä. Sielläkin Tuomiokapituli asettui johdonmukaisesti kirkkoherran tueksi ja seurakuntaa vastaan, vuodesta toiseen.

Nyt Auran seurakunnan kirkkoneuvoston tulee jättää vastineensa tuomiokapitulille lokakuun loppuun mennessä. Eli vuodesta 2011 asti Turun piispana ja Auran ylipaimenena ollut mies ehtineekin jo jäädä eläkkeelle ennen asian käsittelyä.

Mutta hei, eikö Pyhä kirja, erityisesti Uusi testamentti kehota meitä oikeuteen ja rohkeuteen, eikä pelkuruuden henkeen? Pienenä käsienpesuna arvostettu kapitulimme tarjoaa mahdiollisuutta liittää Aura naapuriseurakuntiin – malli, jonka seurakunta monissa lausunnoissaan Tuomiokapitulille on jo torjunut. Mutta mikä on hallinnon / ylemmän oikeusasteen logiikka? Onko parempi lopettaa seurakunta, kuin erottaa sen isopalkkaisin työntekijä?

Sääli auralaisia. Sääli seurakuntaa. Sääli tätäkin Jumalan maan päällä vaeltavan kansan piskuista laumaa.

24 kommenttia

  • Leo Tihinen sanoo:

    Heikki Palmu: “Olen taas spontaanisti, äkkipikaistuksessani ylittänyt kirkollisen keskustelun ahtaat rajat. Puhunut asiasta, josta ei saa puhua, tai ainakin tavalla, jolla kirkossa, kiltteyden ja kaunopuheisuuden temppelissä ei puhuta.”

    Minun mielestä et ole ylittänyt mitään kirkollisen keskustelun rajoja, etkä puhunut asiasta, josta ei saisi puhua. Kuitenkin meidän lukijoiden kannalta kysymys on monimutkaisempi. Asiasta puuttuu paljon tietoa, jotta voisi sanoa jotakin “painavaa”. Kysymyksessä on myös lainkäyttöön liittyvä asia, johon monellakaan meistä ei ole kompetenssia ottaa kantaa. Asia on “viranomaisten hoidossa”, joten voisin vastata, että en halua puuttua “keskeneräiseen” asiaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Heikki Palmu sanoo:

    “Minun mielestäni et ole ylittänyt mitään kirkollisen keskustelun rajoja, etkä puhunut asiasta, josta ei saisi puhua.” Leo, toivottavasti olet oikeassa. Valitettavasti oma kokemukseni viittaa enemmän siihen suuntaan, että seurakunnissa / kirkossa ei paljon keskustella, vaan hyvin monista asioista vaijetaan. Varotaan ja suorastaan pelätään erimielisyyttä, vaikka on itsestään selvää, että eri ihmisillä on erilaisia käsityksiä ja näkemyksiä. Puuttuu avoimuutta, rehellisyyttä, toisen kuuntelemista ja toisen kunnioittamista. Yksi esimerkki: Seurakunnan työntekijät puhuvat aika vähän keskenään “uskon asioista”. Miksi, minusta siksi, että erilaisuuden sietokyky on vähissä. Loukkaannutaan, ei kestetä sitä, että toinen on eri mieltä. Seitsemän vuotta Saksassa, Baijerissa avasi minulle hyvin erilaisen keskustelukulttuurin.

    Mitä tämän blogin aiheeseen ja vähän yliampuvaan otsikkoon tulee, niin minusta esittämäni ajatus on viimeisissä puheenvuoroissa kuultu, ymmärretty ja ainakin osaksi myös jaettu, eli oltu samaa mieltä itse asiasta.

    Perusväitteeni oli ja on, että on kohtuutonta, jos ja tässä tapauksessa kun kirkollinen hallinto tosi kauan antaa kaiken olla, ei puutu mihinkään, vaan lähttää ja vaatii kirjelmiä, lisääö paperia, vaikka yksi ihminen vuodesta toiseen loukkaa monen tuhannen seurakuntalaisen oikeutta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Leo Tihinen sanoo:

    Heikki Palmu: “Perusväitteeni oli ja on, että on kohtuutonta, jos ja tässä tapauksessa kun kirkollinen hallinto tosi kauan antaa kaiken olla, ei puutu mihinkään, vaan lähttää ja vaatii kirjelmiä, lisääö paperia, vaikka yksi ihminen vuodesta toiseen loukkaa monen tuhannen seurakuntalaisen oikeutta.”

    Edellä olevasta asiasta olen täysin samaa mieltä kanssasi ja vastasinkin jo aiemmin; “Se on sivustakin helppo tajuta, että jokin on mennyt pieleen kun vuosia jatkunutta ongelmaa ei ole saatu ratkaistua. Syyllistä tai syyllisiä en näillä tiedoilla käy vieläkään nimeämään, enkä ratkaisunevoja antamaan.”

    Vaikka en ratkaisuneuvoja halua antaa, niin kuitenkin ihmettelen, että eikö siellä kukaan toinen ole asiasta huolissaan ja eikö seurakunnassa nosteta “äläkkää” asiasta? Täältä katsoen ei voi muuta kuin ihmetellä, että noin käy.

    Yleensä seurakunnissa vallitseva keskustelukultuuri on varmaankin kuvaamasi kaltainen. Kun olen elämäni aikana kokenut organisaatioissa paljon pahempaakin, niin olen tyytyväinen seurakunnassani vallitsevaan olotilaan, enkä tiedä että em. ongelmaa olisi muillakaan. Se on myös todettava, että organisaation toiminta- ja keskustelukulttuuriin ei yksi henkilö voi paljoakaan vaikuttaa. Kiitos blogista ja kommenteista.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Heikki Palmu sanoo:

      Leo, On varmasti huolissaan ja pettynyt moni muukin ja seurakunnan jäsenet ovat tehneet sen, mikä heidän vallassaan on. Hallinto on jättänyt heidät yksin. Kiitos Sinulle ystävällisestä palautteesta.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Heikki Palmu
    Heikki Palmu

    Tähän päivään mennessä olen ollut yli puoli vuosisataa lehtikirjoittaja, noin puoli vuosisataa kirjailija, yli neljäkymmentä vuotta luterilainen pappi ja yli kolmekymmentä vuotta työnohjaaja. Ja mitä vielä? Nyt, vanhuudessani yhä haluaisin olla yhteydessä muihin ihmisiin ja vähän myös vaikuttaa maailman menoon. Kirjoitan aktiivisesti. Kun saan kirjan valmiiksi, kuten viimeksi "Oulusa koulusa. 60-lukulaisen muistelmat." (Kirjapaja 2016), alan tehdä seuraavaa.