Puutarhaunelmia

Amerikkalainen pappi meni tapaamaan seurakuntalaistaan Samia. Sam oli ostanut rappiotilan ja saanut sen erinomaiseen kuntoon. Pappi katseli ihaillen ympärilleen.

”Sam, ymmärrät kai olla Jumalalle kiitollinen kaikesta, mitä olet häneltä saanut”, pappi kysyi. – ”Ilman muuta”, Sam vastasi. – ”Mutta olisipa pastori nähnyt, miltä tämä paikka näytti, kun Herra hoiti sitä yksin…”

Alkukesän viikkoina minun puutarhani on muistuttanut Samin puutarhaa – silloin kun Herra hoiti sitä yksin. Herra teki työnsä hyvin, antoi kasvun ja sateen, kirkkoherra sen sijaan laiskotteli. Joku voisi nähdä siinä yleisempääkin symboliikkaa. Herra pitää huolen tästä maailmastamme, ja asiat olisivat vieläkin paremmin, jos hän saisi meiltä enemmän apua. Nythän on niin, että me syytämme Herraa siitä, mikä on yksinomaan omaa laiskuuttamme. Vaadimme Jumalalta maailmaan lisää oikeudenmukaisuutta ja rakkautta ja itse levittelemme vain käsiämme.

Mutta takaisin minun puutarhaani. Herra hoitaa sitä yksin, ja kirkkoherra miettii, miten parhaiten väistäisi vastuunsa. Oikeastaan sama tilanne toistuu joka vuosi.

Keväällä kaikki alkaa siitä, kun posti tuo tukuttain mainoksia. Niissä on upeita kuvia. Kuinka kauniita puutarhoja ihmisillä on! He käyttävät varmasti kaiken aikansa pihamaansa kunnostamiseen.

Mainoksia katsellessa tulee mieleen, että mitäpä jos hankkisi puutarhaan uusia kasveja. Pari viinimarjapensasta ei olisi pahitteeksi. Ja portin puoleiseen päätyyn voisi istuttaa norjanangervoa.

Sitten käy niin, että alkukesän viikot kuluvat kuin varkain. On kaikenlaista puuhaa, kokousta, strategiapalaveria, toimituskeskusteluja. Tulee kuin huomaamatta juhannus, ja ruoho on jo päässyt pitkäksi, pensaikot pöhettyvät. Niin pitkälle kuin silmään siintää, näyttää surkealta.

Ruohonleikkuria ei kannata käyttää, sillä ei enää puske mättäiden läpi. Mutta ei hätää, onhan viikate. Viikate oli esi-isiemme tuki ja turva.

Mutta heti tulee ongelma. Luonnon ihmeellinen monimuotoisuus, tuhoaisinko sen heiluttelemalla teräasetta ajattelemattomasti sinne tänne? Ruohomättään takaa lennähtää värikäs hyönteinen. Heti pitää tarkistaa netistä, mistä on kysymys. Kuparikuoriainen!

”Kuparikuoriainen viihtyy pitkässä ruohossa…” Hävittäisinkö minä kuparikuoriaisen kodin? Pienet kuoriaisen lapset jäävät vaille asuinsijaa, värjöttelevät sateessa.

Pihan toisella laidalla, metsän reunassa on kissamme mielipaikka. Siellä se lojuu auringonpaisteessa ruohikon suojassa, kuin tiikeri viidakon varjossa. Ehkä se luuleekin olevansa tiikeri, ja ruoho sen ympärillä on viidakko, jonka keskeltä se on löytänyt lymypaikan. Siellä se uneksii kissanunelmiaan, hiirenpyynnistä, vielä kerran, mutta ei ihan kohta…

Kissalla on isäntänsä mielenlaatu. Se uneksii mieluummin kuin tekee.

Ruohoa ei kannata niittää, jos sen keskelle jää pitkiä laikkuja. Parempi jättää kaikki ennalleen.

Itse asiassa koskematon luonto on aika kaunis, kun sitä tarpeeksi pitkään katselee. Näkymään tottuu.  Jauhosavikka, kuinka kaunis se on. Ja voikukka on kuin pieni taideteos. Ilahduttaa silmää kukkiessaan, ja nuorina sen lehdet kelpaavat ruokapöytäänkin. Kun Herra kasvattaa jotain näin kaunista, onko ihmisellä oikeutta mennä siihen väliin?

Voisin kehittää ”koskemattoman luonnon teologian”, theologia intactae naturae. Ajatuksen keksi ensimmäisenä Heikki Hakamies, ja pian se lanseerarataan koko maailmaa koskevaksi. Säästä luontoa, missä vain voit ja aloita kotipihaltasi. Pienet askeleet, ne ovat tärkeitä, ja jokainen meistä voi ottaa ainakin yhden askeleen.

Tämä on niin kiehtova ajatus, että sitä pitää sulatella kunnolla. Käyn jääkaapilta lasillisen mehua ja levitän aurinkotuolini varjon paremmin. Ehkäpä torkahdan hetkeksi.

Herättyäni silmäilen ilmaisjakelulehteä. Kolumnissaan elämäntapaneuvoja kehottaa armollisuuteen. Vältä turhaa kiirettä, älä jää suremaan epäonnistumisia, sillä ”sinä olet aina ansainnut uuden mahdollisuuden”…

Olet ansainnut uuden mahdollisuuden. Sehän on kuin minua varten.

Kasvukausi on jo pitkällä, ei oikeastaan enää kannata istuttaa mitään. Kohta on jo syksy. Sitten on taas uusi kevät.

Talvella on sitten yllin kyllin aikaa miettiä, mitä kaikkea uutta puutarhaan laittaisi. Pääsiäisen jälkeen alkaa postiluukusta jo tipahdella mainoksia. Ne kaikki pitää ottaa talteen ja silmäillä huolellisesti läpi.

Kuinka kauniita puutarhoja ihmisillä on! He käyttävät varmasti kaiken aikansa pihansa kunnostamiseen…

 

1 kommentti

  • Tuula Hölttä sanoo:

    Heikki Hakamies :”Alkukesän viikkoina minun puutarhani on muistuttanut Samin puutarhaa – silloin kun Herra hoiti sitä yksin. Herra teki työnsä hyvin, antoi kasvun ja sateen, kirkkoherra sen sijaan laiskotteli.”

    Vanhenevan pappismiehen puutarha kuulostaa samalta, kuin runo, jossa kysytään meiltä kaikilta “Lähdetkö kanssani matkaan lapsuuden puutarhaan. Köynnösten peittämä portti vielä on raollaan.

    Siellä on koti ja kehto, korkea vaahterapuu, rehevä viidakkolehto eteesi avautuu. Lähdetkö kanssani tänään lapsuuden puutarhaan. Näetkö kuihtuneet oksat nuppuja tulvillaan” (katkelma/ Anna-Mari Kaskinen)

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Heikki Hakamies
    Heikki Hakamies

    Olen vanheneva pappismies, jolla on takana miltei kolmekymmentä vuotta kirkkoherrana. Kaikesta huolimatta olen edelleen järjissäni. Tarkkailen epätoivoisesti elämänmenoa toivoen joskus siitä jotain ymmärtäväni.

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit

    Kirjoittajan luetuimmat blogit

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit