”Pyhä ja suuri synodi” lähestyy

Jakamattoman kirkon aikaan pidettiin seitsemän ekumeenista eli käytännöllisesti katsoen koko kristikunnan kattanutta kirkolliskokousta. Nikaian 325, Konstantinopolin 381 ja Efeson 431 jälkeen tosin osa kristikunnan itäisen puolen kirkoista erkani konsensuksesta – osin taustalla oli myös kirkkopolitiikkaa ja niinpä nyttemmin yhteisymmärrys on merkittävästi lisääntynyt myös ajatellen tätä vanhaa hajaannusta. Niin katoliset, anglikaanit kuin ortodoksitkin ovat varsin hyvässä yhteisymmärryksessä muotoilleet yhteisymmärrystä Kristuksen kahdesta luonnosta ja niiden välisen suhteen ymmärtämisestä etenkin orientaalisten ortodoksien kanssa. Niinpä esimerkiksi Egyptin koptikristittyjen ja Katolisen kirkon kesken hyväksyttiin 1988 yhteinen lausuma opista Kristuksesta sekä 1990 koptien ja khalkedonilaisten eli itäisten ortodoksisten kirkkojen kesken. Tässä tosin olivat osapuolina Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti ja muita ortodoksisia kirkkoja, mutta Moskovan patriarkaatti kritisoi yhteisymmärrystä. Edistystä joka tapauksessa on tapahtunut.

Joka tapauksessa virallisesti ei ole ollut ekumeenisia kirkolliskokouksia sitten vuoden 787. Roomalaiskatolinen kirkko tosin pitää ekumeenisina 21 kirkolliskokousta, mukaan lukien Vatikaanin II konsiili 1962-65. Esimerkiksi Josef Ratzinger tosin on sanonut, että ortodokseilta ei voida edellyttää yhteyden saavuttamiseksi enempää kuin ensimmäisen vuosituhannen konsensus. Ortodoksien puolestaan tulisi hyväksyä roomalaiskatolisessa kirkossa vuoden 787 jälkeen tapahtunut kehitys oikeutetuksi.

Jotkut ovat puhuneet kesäkuun 18. päivänä Kreetalla alkavasta ”pantortodoksisesta konsiilista” tai ”pyhästä ja suuresta synodista” peräti ”kahdeksantena ekumeenisena kirkolliskokouksena”. Tämä vaikuttaa tällä hetkellä kyllä aika suurelliselta ajatukselta. Kokousta on kyllä valmisteltu pitkään ja hartaasti yli 50 vuoden ajan. Kuten yleensä ennenkin, yhteisymmärrys rakoilee tälläkin kertaa, kun h-hetki lähestyy. Niinpä Bulgarian ortodoksinen kirkko on ilmoittanut vetäytyvänsä synodista, jos sen esittämää kritiikkiä ei oteta sen toivomalla tavalla huomioon. Syvä haava on myös vanhojen patriarkaattien eli Antiokian ja Jerusalemin patriarkaatin välillä Qatarin kanonisesta alueesta. Tämä on johtanut jopa siihen, että patriarkaattien väliltä puuttuu ehtoollisyhteys. Asiassa ei ole saavutettu viime metreillä yhteisymmärrystä. Niinpä on vaarana, että Antiokian patriarkaatti jää pois kokouksesta. Niin saattaa tehdä myös Serbian ortodoksinen kirkko.

Tärkeää on, että Venäjän ortodoksinen kirkko (VOK) eli suurin ortodoksisista kirkoista on osallistumassa tähän Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan Bartolomeoksen ensimmäisenä vertaistensa joukossa puheenjohtamaan kokoukseen. Näin siitä huolimatta, että VOK on ehdottanut muutoksia joihinkin synodin esihyväksyttyihin valmisteludokumentteihin (niihin voi tutustua englanniksi täällä https://www.orthodoxcouncil.org/decisions) kuten ”Ortodoksisen kirkon suhteet muun kristillisen maailman kanssa” sekä ”Ortodoksisen kirkon missio tämän päivän maailmassa”. Bulgarian ortodoksisen kirkon kritiikissä tuli esiin ”joidenkin tärkeiden”, tarkemmin määrittelemättömien teemojen puute synodin asialistalla, käsittelytapa, jossa dokumentteja ei enää saa muuttaa synodin aikana, epätasa-arvoinen kirkonjohtajien istumajärjestys salissa, tarkkailijoiden ja vieraiden epäsopiva asema istuntosalissa, Bulgarian patriarkaatin maksettavaksi koituvat kulut kokouksesta. Bulgarian ortodoksinen kirkko kritisoi myös sitä, että sanaa ”kirkko” käytetään valmisteluasiakirjassa ei-ortodoksisista kirkoista. Samansuuntaisen päätöksen teki myös Kreikan kirkko, jonka joitakin ekumeniakriittisiä hierarkkeja Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka on taannoin ojentanut. Lisäksi jotkin kirkot ovat esittäneet kritiikkiä kristillistä avioliittoa käsittelevää dokumenttia kohtana.

Kokous on joka tapauksessa merkittävä ajatellen niin ortodoksisia kirkkoja itseään että myös kirkkojen välistä yhteistyötä muutenkin. Toivottavasti seuraava panortodoksinen kokous voidaan järjestää, jos Luoja suo, jo hallitummin. Tärkeää on myös se, että Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin ja Moskovan patriarkaatin välinen yhteys toimii. Venäjän ortodoksisen kirkon ulkoasiain osaston johtaja metropoliitta Hilarion kommentoi äskettäin patriarkaattien välistä suhdetta näin: ”Moskovan patriarkaatille Konstantinopolin kirkko on äitikirkko. Monien vuosisatojen ajan Moskovan kirkko oli osa Konstantinopolin patriarkaattia. Nämä olosuhteet tekevät kirkoistamme erityisen läheisiä toisillemme ja tällä hetkellä, siitä huolimatta, että on eroja näkemyksissä tietyissä asioissa, keskinäinen suhde Moskovan ja Konstantinopolin patriarkaattien välillä on korkeimmalla tasolla. Tätä todistaa se tosiasia, että viime vuosina on syntynyt perinne delegaattien vaihtamisesta ensimmäisten hierarkkiemme [patriarkka] nimipäiväjuhlallisuuksissa. Toivon, että pyhä ja suuri konsiili edistää veljellisen yhteistyön kehitystä ja vahvistaa kirkkojemme keskinäisiä suhteita.”

Konsiili eli synodi eli kirkolliskokous on alusta asti kuulunut kirkon elämään. Ennakoivana mallina myöhemmille konsiileille oli Jerusalemissa n. v. 48 pidetty apostolikonsiili (Apt 15), jossa apostolit päätyivät tulokseen Pyhän Hengen johdatukseen luottaen: ”…Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi…” (Apt 15:28). Myös myöhempien ekumeenisten konsiilien alussa on luettu rukoukset Pyhän Hengen saapumiseksi ja laulettu hymni Pyhälle Hengelle. Viimeistään toisen vuosisadan lopulta on pidetty alueellisia piispojen synodeja. Roomalaiskatolisessa ja ortodoksisessa kirkossa synodiin eli kirkolliskokoukseen osallistuvat vieläkin piispat. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksessa tätä perinnettä ja kirkon teologista itseymmärrystä ilmentäen kirkolliskokouksessa piispat ovat itseoikeutettuja jäseniä, osa kirkon virkaa, sen lisäksi, että on valittuja pappis- ja maallikkojäseniä.

  1. Tiedot synodista päivittyvät. Ekumeenisen patriarkaatin ekumeeninen sihteeri arkkidiakoni John Cryssavgis tähdensi, että synodin valmisteluasiakirjoja voidaan muuttaa ja että piispoja kannustetaan osallistumaan keskusteluun aktiivisesti. Synodin päätökset ovat ortodoksikirkkoja sitovia, koska kaikki ortodoksikirkot ovat hyväksyneet synodin kutsumisen koolle ja että se on luonteeltaan sitova. Näin siitä huolimatta, että on viime hetken poisjääntejä.

    • Tomi Karttunen :”onko otsikossa lainausmerkit pejoratiivisessa mielessä”

      Ei kai kukaan todella luule, että lainausmerkit tarkoittavat väheksymistä tai halveksuntaa.

      Ortodoksikirkon tiedotus kertoo mm., että ”Kirkoista Antiokia, Bulgaria, Georgia ja Moskova ovat ilmoittaneet, etteivät ne osallistu Synodiin Kreetalla 18.–27. kesäkuuta 2016. Kirkot perustelevat poisjäämistä Synodin asialistan kysymyksillä, joihin he eivät ole saaneet pyynnöistään huolimatta toivomiaan muutoksia.”

      ”Antiokian, Bulgarian, Georgian ja Moskovan poisjäämisen todellisena syynä on geopoliittinen tilanne. Synodin asiakysymysten taustalta löytyy maailmanpolitiikan linjakysymyksiä, joiden yhteydessä ortodoksiset kirkot ovat poliittisten toimijoiden puristuksissa. Suurta ja Pyhää Synodia on valmistelu ensimmäisen maailmansodan päättymisestä lähtien.”

  2. Nyt siis Venäjän ortodoksinen kirkkokin on jäämässä pois, vaikka viimeistä sanaa ei liene vielä sanottu. Virallinen päätös käynnistää panortodoksisen konsiilin valmistelu tehtiin yleisesti mainitun tiedon mukaan 55 vuotta sitten. Taustahistoriaa asialle on ollut jo aiemmin. On huomattava, että kriittisiä ääniä synodia kohtaan on kuulunut myös mm. Kreikan kirkosta eikä vain Moskovan patriarkaatin vaikutuspiirissä historiallisesti olleista kirkoista. Luonnollisesti valtakysymykset myös vaikuttavat taustalla ja tekevät kiistoista joskus ulkopuolisen näkökulmasta vaikeasti avautuvia.

  3. Tomi Karttunen :” Luonnollisesti valtakysymykset myös vaikuttavat taustalla ja tekevät kiistoista joskus ulkopuolisen näkökulmasta vaikeasti avautuvia.”

    On harmi, että suurvaltojen ”geopoliittiset” valtataistelut ottavat vuosisadasta toiseen kirkon ”merkikseen”, jossa kuvittelevat ”voittavansa” ja aina ja ikuisesti viattomat siviilit saavat kantaakseen raskaimman ”ristin”.

    Tuo ”konstantinolainen” suurvaltojen poliittinen valtataistelu rikkoo kirkon ja heijastuu ihmisten arkipäivään. Erityisen selvästi sen näkee mm. Suomessa. Tuskin koskaan unohdan EIT-valitusta, jonka teimme, kun halusimme kansainvälisen oikeuden avulla selvittää valtioita velvoittavan epäselväksi jätetyn omistusoikeuskysymyksen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa samaan aikaan, kun Moskovan patriarkaatti haki oikeusteitse omistusoikeutta mm. Nizzan tärkeimpiin nähtävyyksiin kuuluvaan ortodoksikatedraaliin, jonka tsaari oli rakennuttanut omilla rahoillaan 1900-luvun alkupuolella ja Suomen vasemmistolainen ulkoministeri kertoi Radio Eho Moskvyssa, että ”Suomesta voi tietysti löytyä Karjalasta evakkoon lähteneitä ihmisiä ja heidän jälkeläisiään, joilla on – sanottaisiinko – sentimentaalisia siteitä paikkoihin.” ja ” ”Uudelleensijoitetut henkilöt saivat Suomen hallitukselta täyden korvauksen. Jos he haluaisivat käydä oikeutta omaisuudestaan, heidän tulisi palauttaa jo saamansa korvaus menetyksistään. Sitä he eivät tule tekemään.”

    EIT jätti valituksen käsittelemättä vetoamalla ns. Filtering Section –artikloihin, jotka EIT hyväksyi kun halusi purkaa Venäjän federaatiota vastaan ihmisoikeusrikkomuksista tehdyn valitussuman, johon oli tukehtumassa. Omistusoikeuskysymykseen se ei ottanut kantaa.

    Suurvaltojen sotasaappaat ovat puolin ja toisin talloneet jalkoihinsa karjalaisten kotiseudut mm. vuosina 1337-39, 1348-51, 1395-97, 1411, 1444, 1464, 1473-97,1555-57, 1587-97,1610-17,1656-57, 1710-21,1741-43… Uudenkaupungin rauhassa 1721 luotiin lahjoitusmaajärjestelmä, jossa keisarille palveluksia tehneelle yläluokalle lahjoitettiin talonpoikien maaomaisuutta, jolloin he menettivät omistusoikeutensa. Katariina II:n ajoista asti lahjoituskirjoihin lisättiin maininta myös talonpoikien ”sielujen” lahjoittamisesta, jolloin he vajosivat lähinnä venäläisen maaorjan asemaan.

    Evakkosuvun jälkeläisenä voin rehellisesti sanoa, että ainoa sentimentaalinen siteeni kytkeytyy rauhaan ja ihmisten ja perheiden oikeuteen nauttia rauhassa kotiseudustaan, kodistaan, sosiaalisista siteistään ja omaisuudestaan.

    • Juhani Ketomäki,

      Uskon, että Suomen pätevimpiin ihmisoikeusasianajajiin kuuluva Markku Fredman tiesi mistä on kysymys, kun otti vastaan toimeksiantomme valituksen tekemisestä.

      Tässä kopio Markun lokakuussa 2006 lehdistölle asiasta antamasta tiedotteesta:

      ”Yhdistys on teettänyt Tarton yliopistossa selvityksen, jonka mukaan Neuvostoliitto ei koskaan kan-sallistanut kiinteistöjä, jotka jäivät Pariisin rauhansopimuksen mukaisesti Neuvostoliiton puolelle rajaa. Tieto on merkittävä, kun samalla on selvinnyt, että Neuvostoliitto on vuonna 1946 säätänyt ukaasin Japanilta vallattujen Kurilien saarten ja Sahalinin niemimaan maaomaisuuden kansallista-misesta. Vastaavaa säädöstä ei siis löydy Karjalan osalta. Omistusoikeus ei ole siirtynyt kenellekään rajan siirron yhteydessä tai sen jälkeen.

      Venäjä on jo vuonna 1907 liittynyt Haagin sopimukseen, jossa on suojattu yksityinen omistusoikeus sotatilanteessa. Pariisin rauhansopimuksessa vuodelta 1948 on säännöksiä yksityisen omaisuuden palauttamisesta, mutta siitä ei löydy artiklaa, joka tukisi ajatusta siitä, että rajan taakse jääneiden kiinteistöjen omistusoikeus olisi siirtynyt Neuvostoliiton valtiolle.

      Suomen korkein oikeus on tapauksessa KKO:2005:28 ratkaissut kysymyksen omistusoikeudesta Espoon ulkosaaristossa olevaan Kytön saareen. Korkein oikeus totesi, että Venäjän sotaväki oli lin-noittanut Kytön saaren vuonna 1914 ja hallinnut saaria vuoteen 1918. Se seikka, että Tarton rauhan-sopimuksen mukaan Venäjän valtion tai valtionlaitosten omaisuus Suomessa oli siirtynyt korvauk-setta Suomen valtion omaksi, ei vaikuttanut saariryhmän omistussuhteisiin.

      Samaa periaatetta tulee Suomen Karjalan Pakolaiset ry:n mukaan soveltaa myös Karjalan kiinteistöihin. Suomen hallitus ei ole voinut luovuttaa Neuvostoliitolle parempaa oikeuttaa maahan, kuin mikä sillä itsellään on ollut. Korkein oikeus totesi em. tapauksessa:

      ”10. Jo rauhansopimuksen sanamuodonkin perusteella on selvää, että Suomen valtiolle ei mainitun sopimuskohdan eikä sen toimeenpanosta annettujen säännösten perusteella ole voinut siirtyä sellaista Suomessa olevaa omaisuutta, joka ei Suomen lain mukaan ollut ollut Venäjän valtion omistuksessa. Niinpä Suomen valtiolle ei rauhansopimuksen tai sen voimaan saattamisen nojalla ole myöskään Kytön saariryhmän osalta siirtynyt parempaa oikeutta kuin mikä Venäjän valtiolla rauhaa sol-mittaessa oli ollut näihin saariin.”

      Omistusoikeus ei vanhene. Karjalan kiinteistöjen osalta on kyse huomattavasti tuoreemmasta tapauksesta, kuin mistä Kytön saaren osalta riideltiin korkeinta oikeutta myöten. Venäjä on liittyessään Euroopan ihmisoikeussopimukseen sitoutunut kunnioittamaan yksityistä omistusoikeutta. Valittajilla ei ole tehokkaita kansallisia oikeussuojakeinoja Venäjällä, joten asia on saatettu suoraan ihmisoi-keustuomioistuimen ratkaistavaksi.”

  4. Eihän sillä ole merkitystä kuka kirjelmän on laatinut vaan sillä mitä EIT asiasta lausui ja millä perusteella. Vetoaminen Fredmanin erityiseen pätevyyteen on argumentoinnin virhe. Edelleenkään et kerro minkä vuoksi asiaa ei käsitelty. Jos annat koordinaatit, voisin mielenkiinnosta tutustua tapaukseen.

    Tietääkseni Japani ei ole koskaan hyväksynyt saarten miehitystä. Suomi on, toki pakon edessä, allekirjoittanut Pariisin rauhansopimuksen jolla alueet luovutettiin Neuvostoliitolle. Siellä yksityinen ihminen ei voinut omistaa maata. Joka tapauksessa asia on loppuun käsitelty. Ilmoitan tässä samalla tyttärenpoikieni puolesta että he eivät ole valmiita sotimaan sinun kiinteistösi palauttamiseksi.

  5. Juhani Ketomäki :”Edelleenkään et kerro minkä vuoksi asiaa ei käsitelty. Jos annat koordinaatit, voisin mielenkiinnosta tutustua tapaukseen.”

    OK.Äässä EiT:n Filterin Sectionin artiklat:

    ”Article 34
    Individual applications
    The Court may receive applications from any person, non-governmental organisa-tion or group of individuals claiming to be the victim of a violation by one of the High Contracting Parties of the rights set forth in the Convention or the Protocols thereto. The High Contracting Parties undertake not to hinder in any way the effective exercise of this right.

    thereto. The High Contracting Parties undertake not to hinder in any way the effective exercise of this right.

    Article 35
    Admissibility criteria
    1. The Court may only deal with the matter after all domestic remedies have been exhausted, according to the generally recognised rules of inter-national law, and within a period of six months from the date on which the final decision was taken.
    2. The Court shall not deal with any application submitted under Article 34 that
    (a) is anonymous; or
    (b) is substantially the same as a matter that has already been examined by the Court or has already been submitted to another procedure of international investigation or settlement and contains no relevant new infor-mation.
    3. The Court shall declare inadmissible any individual application submitted under Article 34 if it considers that:
    (a) the application is incompatible with the provisions of the Convention or the Protocols thereto, manifestly ill-founded, or an abuse of the right of individual application; or (b) the applicant has not suffered a significant disadvantage, unless respect for human rights as defined in the Convention and the Protocols thereto requires an examination of the application on the merits and provided that no case may be rejected on this ground which has not been duly considered by a domestic tribunal.

    4. The Court shall reject any application which it considers inadmissible under this Article. It may do so at any stage of the proceedings.”

    Tiedoksi vielä sekin, että omistusoikeuden tunnustaminen ei olisi ollut kollektiivinen, vaan olisi edellyttänyt sitä, että omistajat olisivat kaikkien kuluneiden vuosikymmenten ajan säilyttäneet omistusoikeutensa todistavat viralliset asiakirjat ja mahdolliseen EIT:n myönteiseen ratkaisuun perustuen hakeneet omistusoikeutta federaation tuomioistuimessa, että olisivat päässeet federaation kiinteistörekisteriin tasa-arvoisina omistajina federaation kansalaisten kanssa samalla tavalla kuin federaation kansalaiset ovat Suomen kiinteistörekisterissä tasa-arvoisia omistajia Suomen kansalaisten kanssa.

    Venäjän federaation Suomen konsulaatti oli jo vuosikaudet ennen valituksemme tekemistä antanut ohjeet hakea omistusoikeuden tunnustamista saantitodistuksin suoraan Kremlistä ja sadat ohjetta noudattaneet olivat näin menetelleet. Kremlissä hakemukset oli kuitattu vastaanotetuiksi, mutta niihin ei vastattu mitään.

    Henk.koht. en ole hakenut enkä hae omistusoikeutta sukuni rajan taakse jääneeseen
    omaisuuteen. Olen tässäkin projektissa ollut ainoastan vapaaehtoistyöntekijä ja pakollisten kulujen maksaja, kun Suomen valtio eväsi yhdistykseltä vapaaehtoisen varojenkeruun tästä selvityksestä aiheutuvien kulujen kattamiseen.

    • Lisäys: Sateen ropistessa ikkunaan olen muistellut Markku Fredmanin kanssa käytyjä keskusteluja. Hän kertoi meille jo ennen toimeksiannon vastaanottamista Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa olleesta Venäjän federaatiota vastaan tehtyjen valitusten aiheuttamasta ruuhkasta ja siitä, että voi olla mahdollista sekin, että valitusta ei käsitellä. Kun taustalla oli kuitenkin jo tieto siitäkin, että omistusoikeuspapereita Kremliin lähettäneet olivat tehneet asioiden hitaasta etenemisestä jo aiemmin valituksen oikeuskanslerille ja saaneet vastauksen, että asia ei kuulu oikeuskanslerin toimivaltaan, koska se on Suomessa poliittinen eikä juridinen, EIT-valitus jäi ainoaksi vaihtoehdoksemme.

      Kuuntelen sateen ropinaa ja mieleen tulee evakkoisäni lapsuuden muistokirjaan kirjoittama värssy: ”Enkeli istui pilven reunalla, katseli maata pitkin. Syntiä täynnä oli maailma, sen tähden enkeli itki.”

Kirjoittaja

Karttunen Tomi
Karttunen Tomi
Minut vihittiin papiksi v. 1994 ja väittelin v. 2004 Dietrich Bonhoefferin teologiasta. Seurakuntapappivuosien ja lyhyen yliopistoperiodin jälkeen olen vuoden 2008 joulukuusta toiminut teologian ja ekumenian johtavana asiantuntijana Kirkkohallituksen ulkoasiain osastossa. Olen myös systemaattisen teologian, erityisesti ekumeniikan dosentti Itä-Suomen yliopistossa sekä dogmatiikan dosentti Helsingin yliopistossa.