Pyhäinpäivän mietteitä

Pyhäinpäivä on kalenteriin merkitty, ”pyhitetty” päivä vainajille, kuolleille läheisille. Sen tarkoitus on kunnioittaa heitä muistelemalla heitä ja hiljentymällä heidän muistokseen. Hyvä niin.

Mitä mietteitä meille itse kullekin tulee vainajien muistopäivänä? Surua ja ikävää, kun läheistä ei enää ole jakamassa iloja ja suruja elontiellä? Helpotusta, kun läheisen tuska, kipu ja sairaus ovat poissa? Syyllisyyttä, kun läheisen kanssa tuli liian vähän vietettyä aikaa ja liian harvoin sanottua, kuinka paljon häntä rakastaa ja hänestä välittää? Liian monta tärkeää asiaa jäi sanomatta, kun niitä piti itsestään selvyyksinä molempien tietoisuudessa?

Ihmisen kannalta hänen huomioimisensa on tärkeää elossa ollessaan. Kuolleena hän ei tunne iloa, riemua huomionosoituksista ja omaa tarpeellisuuttaan, vaikka tuhat ihmistä häntä muistelisi. Ei; huomioiminen on tehtävä elonpäivinä!

Äitini. Hän oli huumorintajuinen, eläväinen, iloinen, vahva ja vähäosaisia ja kurjia siipiensä suojaan ottava henkilö, joka leipoi maailman parasta rieskaa ja maailman toisiksi parasta pullaa (ykkössijaa pidän minä!) ja herkullista mykyrokkaa, jota lapsuudessani valmisti yhdessä ystävättärensä kanssa ja jota rokkaa syödessään yksissä tuumin hokivat toisillensa: ”va onpa hyvvää!”

Äitini vahvoihin piirteisiin kuului myös kurmuuttaa 70-luvulla ”väärähenkisiä”, vl-uskosta osattomia ja luopuneita, jotka tilanteet kirvelevät joitakin ihmisiä vieläkin. Hän myös vastusti tilannetta, jossa vainajasta puhutaan lipevästi ja epärehellisesti kehuskellen, jos vainaja on ollut hankala eläissään, hänellä oli siitä esimerkkikin kerrottavaksi. Myös hän sanoi, ettei hänen kuolinilmoitukseensa saa laittaa lausahdusta ”Hiljaa elit, hiljaa kuolit”, kun se ei hänen kohdallaan pidä paikkaansa ollenkaan. Myös hän sanoi, ettei hänen hautajaisissaan saa itkeä. No, nuo hänen toiveensa kyllä toteutuivat aika tarkasti.

Äitini kuoli viime kesän lopussa. Lukuun ottamatta muutamia viime vuosia, olimme paljonkin tekemisissä ja yhteyksissä hänen kanssaan hänen elonpäivinään. Rakkauteni häntä kohtaan ei sammunut missään vaiheessa, ei edes silloin kun tiemme erkaantuivat erilaisten uskomiseen liittyvien näkemystemme takia.

En yksinkertaisesti kestänyt kuulla hänen jatkuvia muisteluitaan eriseuroista, eriseuraisista, vääristä hengistä, väärähenkisistä ja kuinka moni oli joutunut ”kososlaiseen henkeen” ja kuinka henki ilmeni heissä ja kuinka hän oli jaksanut seistä suorana heidän edessään ja kieltää heiltä anteeksiannon, kun he eivät olleet ”seurakunnan rakkaudessa”.

Se harmittaa, ettei äitiäni oikaistu henkiparannusopista, kun se on liikkeessä todettu jo vuosia sitten harhaopiksi, vaan vielä ihan viimeisinä vuosinakin tuota oppia käytiin hänen luonansa vahvistamassa oikein puhujien voimin. Itse olin todistamassa noita keskusteluita. Mutta minkäs asialle tekee? Henkiparannusoppi on julistettu varmaankin harhaopiksi lähinnä liikkeen ulkopuolisille ihmisille, ei liikkeen sisällä tarpeeksi selväsanaisesti, kuten äitinikin tapaus sen todistaa.

Pikkuveljeni, ihana pikkuveljeni. Koin voimakasta suojelunhalua häntä kohtaan jo ihan pienestä. Rehellisen luontoisena hän oli usein altis toisten huonolle kohtelulle. Sattuu vieläkin kun muistelen monia tilanteita hänen elämässään. Kun hän sairastui vakavasti, hän teki ns. parannuksen, myöhemmin omien sanojensa mukaan painostuksen alla. Seuraavana päivänä parannuksestaan, hän perui koko jutun ja sanoi, ettei hänelle saa enää tuputtaa uskonasioita. Kunnioitimme häntä hänen toivomuksessaan yhtä henkilöä lukuun ottamatta, joka kävi ”siunaamassa” eli  julistamalla pikkuveljelleni synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, kun hän oli jo tajuttomuustilassa. Näin hänet puikkastiin elonsa viime hetkillä vl-taivaanporttien välistä luikahtamaan vl-taivaaseen.

Näitä tällaisia ”pakkosiunaamisia” tapahtuu vl-piireissä enemmänkin. Kun ihminen on jo ihan heikkona vastustamaan mitään, niin hänen luoksensa mennään kysymään ”saako siunata?”. No kukapa tuota vastustamaan, eihän siunaaminen ole ollenkaan huono juttu. Ja on varmasti parempi ottaa vastaan siunaus, kun alkaa kiistellä asiasta kuoleman lähestyessä. Ei siinä vaiheessa kovinkaan moni halua kenenkään kanssa huonoja välejä.

Sitten kun ollaan hautajaisissa, siellä pidetään puhe vl-ihmisten taholta ja ylistellään kovasti, kuinka vainaja löysi elämänsä viimehetkillä ”Jumalan valtakunnan”. Tällainen puhe kuulostaa vainajan läheisistä lähinnä lällättelyltä: ”Hähhäshää, saimmepas hänet puolellemme ennen kuolemaa”, vaikka en usko sen olevan sitä. Se tuntuu vainajan todellisista läheisistä ihmisistä myös todella ikävältä, kun vainaja ei ole eläissään ollut paljonkaan tekemisissä vl-sukulaistensa ja – ystäviensä kanssa ja saattanut jopa toivoa, että häntä suojeltaisiin heiltä kuolinvuoteella kun hän on tiennyt heidän toimintamallinsa kuolinvuoteilla. Olen kuullut näitä tarinoita paljonkin ja kuulen aina vaan uudestaan.

Ymmärrän sen, että vl-ihmisillä on ihan aito huoli kuolevan sieluntilasta ja he toimivat varmasti enimmäkseen ihan puhtaasta sydämestään ja rakkaudesta, mutta ehkä olisi kuitenkin paikallaan miettiä näitä juttuja uudestaan; tapahtuuko hommassa A) ensinnäkään Jumalan tahto B) kuolevan tahto C) ja onko kyseessä huoli ja hätä, joka perustuu ihmisoppiin ja jonka perusajatus ei ole edes raamatullinen? Varsinkin jos kuoleva jo sanoo uskovansa Kristukseen, evankeliumin kohdalleen, niin onko ollenkaan raamatunmukaista mennä hänen luoksensa parannusvaatimusten kanssa? Mielestäni ei.

Se tilanne on kokonaan erilainen, jos ja kun kuoleva kutsuu luoksensa vl-ihmisiä ja haluaa kuulla vl-tyylisen siunauksen kohdallensa. Näitäkin tapahtuu ja se on ihan OK. Tiedän myös tilanteita, joissa kuolevalla on ollut hätä tilastaan ja paikalle on osunut vl-ihminen siunauksensa kanssa ja kun hätääntynyt kuoleva on ottanut siunauksen vastaan, hän on rauhoittunut silminnähden.

Poikani Mio. Vain vähän aikaa sain nauttia hänen hennoista potkuistaan vatsassani, kun minun oli luopuminen hänestä. Samalla hetkellä kun tajusin odottavani häntä, tiesin sisimmässäni menettäväni hänet, kun raskaus oli niin erilainen kuin aiemmat ja kerroin epäilystäni useille läheisilleni. Epäilyni osoittautuvat oikeiksi, eikä pojastani olisi ollut alun alkaenkaan mahdollisuutta elämään.

Lääkäri suositteli aborttia, kun raskaus oli minulle hengenvaarallinen ja lapsi kuolisi muutenkin 100 %:lla varmuudella joko vatsaan, synnytykseen tai heti sen jälkeen. Silloiset uskonystäväni kehottivat kuuntelemaan lääkärin neuvoa ja niin uskaltauduin aborttiin ja menetin Mio-poikani raskausviikolla 19.

Nyt kun jotkut ovat ajatusteni ja julkisen kirjoitteluni takia etsineet ”syntiä” minusta, jonka takia mahdollisesti ”roskitan” vanhoillislestadiolaisuutta, aseeksi on hoksattu Mio-poikani. Uskomatonta, mutta totta! Kun olen joutunut noinkin vakavaan syntiin kuin aborttiin, sen takia kirjoittelen vl-uskovaisista pahaa (kirjoitan liikkeen käsityksistä ja käytänteistä, jotka aiheuttavat pahoinvointia ja kärsimystä ja ovat kiusaamista!). Ilmeisesti liikkeessä ajatellaan edelleenkin joidenkin henkilöiden toimesta, että synnyttää pitää vaikka henkensä uhalla ja vastoin lääkärin neuvoa.

Mutta muistakaa tällaisia ikäviä juttuja ja arveluita ajattelevat ja levittelevät, että Mio oli rukoukseni lapsi, jota en itselleni saanut. Häntä jäi ikävöimään minun, mieheni ja monen muun läheisen lisäksi erityisesti myös kuopuksemme, joka olisi halunnut itselleen vielä pikkuveljen. Koko viikon hän on kysellyt, menemmekö Mion haudalla käymään. Tarkoitus on.

Ikävöin myös tyttäreni ihanaa poikaa, joka eli vain muutaman päivän ja jota en ehtinyt sylitellä vasta kuin siinä vaiheessa, kun enkelit olivat hakeneet hänet jo taivaankotiin. Tunnen rinnassani tuota ihanaa lapsosta kohtaan fyysistä ikävää ja kipua, joka ei katoa koskaan elonpäivinäni. Sekä hänen, että pikkuveljeni kohdalla kyselen eniten että miksi heidän täytyi kuolla?

Tiedän, että rakkaissa lukijoissani on sellaisia, jotka ajattelevat kirjoituksessani olevan kohtia, jotka eivät ole heidän mielestään oikeita tai sopivia ajateltavaksi saati kerrottaviksi. Mutta sellaisia ajatuksia minulla tänä Pyhäinpäivänä liikkuu mielessäni ja pyydän lukijoilta armollisuutta minua ja ajatuksiani kohtaan. Olen rosoinen, vajavainen, liian tunteellinen ja usein harkitsematonkin ihminen ja muistakaa kertoa tämä silloin kun olen vainaa. Äitini tavoin en halua siinä vaiheessa mitään epärehellistä sössötystä ja kaunistelua. Olen mikä olen ja sen saa reilusti kertoa eloni aikana ja kuolemanikin jälkeen.

Aamen, aamen, aa-aa-men!

32 kommenttia

  • Elias Tanni sanoo:

    Hmm.Hmm. Ja vielä kerran hmm. Tiedän, että tuo ilmaisu “synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä” on omittu vl-erityiskäyttöön, mutta onko sen sisällössä loppujen lopuksi mitään, mikä ei kävisi kaikille kristityille? Tietenkään pakkosiunaamiseen ei pidä ruveta eikä tunkeutua omilla ketunhännillä varustettuna kenenkään luo tämän ollessa heikoimmillaan, mutta tuollaisia kuolevan hyväksikäyttöjä tiedän ikävä kyllä tapahtuneen muiden tahoilta.

    Onko tilanne siis todella niin raadollinen, että ei ihmisestä väliä, kunhan häntä saadaan käytettyä oman agendan ajamiseen? Jos olisit kuollut synnytykseen, olisivatko vl:t tehneet sinusta malliesimerkin lujasta uskosta ja uskollisuudesta äiti-Saaralle?

    Toivottavasti en loukannut suorilla kysymyksilläni, mutta aiheen vakavuus estää kohdallani hymistelyn.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Vuokko Ilola sanoo:

      Mulla ei ole wiisautta sanoa, millä “liirumlaarumeilla” tahi paremminkin sanojen tahi jonkin muun Jumalan salaisen “konstin” avulla, ihminen tulee autetuksi raamatunmukaiseen uskoon. Minulla ei ole rohkeutta epäillä kenenkään kohdalla Jumalan voimaa, jos hän sanoo uskovansa autuutensa olevan Kristuksessa, uskossa Kristukseen.

      Minusta vl-liikkeen käytäntö, jossa ihmisiä yritetään pelottelemalla ja painostamalla saada vl-uskovaisiksi tai pysymään vl-uskovaisina, perustuu useimmiten varmaan ihan aidosti hätään ja pelkoon toisen kadottavasta sieluntilastaan. He ihan oikeasti uskovat, että ilman vl-uskoa on mahdotonta kelvata Jumalalle. Eli tässä valossa on ihan ymmärrettävää heidän toimintansa, joka on aiemmin ollut myös minun toimintaani.

      Mutta siltikin mua ihmetyttää, että pitääkö asian olla noin? Koska eihän tuollaisessa ajattelussa jätetä sijaa Jumalan työlle ihmisessä, eikä luoteta Jumalaan jokaisen ihmisen autuudenasian kohdalla. Kuka on tuollaisen hädänalaisen ja pelokkaan ajattelun “isä”? Onko tuossa kuitenkin valta takana? Perustuuko se loppuviimeksi kuitenkin muidenkin liikkeen jäsenten hallintaan? Kerrotaan pelotukseksi tarinoita, joissa joku kuoleva on viimeisillä hetkillänsä huutanut avuksensa vl-uskovaisia, mutta ei ole ehtinyt saada heiltä siunausta, vaikka he ovat juokusjalkaa kiirruhtaneet paikalle.

      Elias, ihan varmasti useampi kuin yksi vl-ihminen on ajatellut ainakin mielessään, että minun olisi ollut parempi kuolla synnytykseen kuin että ajauduin kritisoimaan vl-liikettä. En epäile asiaa yhtään.

      Et loukannut yhtään Elias. En pelkää puhumista.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Elias Tanni sanoo:

      Siis mua ärsyttäää (jos keveämmästä päästä lähdetään purkamaan) se, että kaunis ilmaisu syntien anteeksiantamisesta ‘Jeesuksen nimessä ja veressä’ on niin leimautunut yhden kuppikunnan loitsuksi. Tuo on Jumalan sitomista oman pienpiirin käsikassaraksi. Lähimmäisen puolesta koetun hädän aitoutta en epäile minäkään.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

      Elias kuule, Sinua ei mikään estä käyttämästä kaunista ilmaisua syntienanteeksiantamisesta “Jeesuksen nimessä ja veressä” siionin virsiseuroissa, jos haluat. Vastakaiusta en ole varma. Kas kun syntien anteeksianto ei lopultakaan ole oikeista sanoista kiinni.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Vuokko Ilola sanoo:

      Ei minusta voima ole missään sanoissa eikä sanojassa, vaan Jumalan lahjoittamassa uskossa. Uskon kautta; näin Raamattukin todistaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Elias Tanni sanoo:

      Ei onneksi ole oikeista sanoista saati sanojasta kiinni. Siionin virsiseuroissa olen viimeksi käynyt v.1992.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

      Toki päästösanojen lausujan tulee olla elävässä uskossa.

      Mitä tulee noihin Vuokon kuvailemiin “pakkosiunaamisiin,” niin lestadiolaisuudessa on paljon sellaista kohtuu reipasta menininkiä, mitä muissa kotimaisissa herätysliikkeissä ei ole. Tietynlainen mentaliteetti (joka tosin nyt insinöörisaarnajien aikana on vanhoillislestadiolaisuudesta katoamassa) juontaa juurensa alkuherätyksen aikoihin.

      Edes herännäisyyden, puhumattakaan kultivoituneen evankelisuuden, “alkuherätyksestä” ei löydy sellaista käännytysintoa, mitä lestadiolaisuudesta oli 1840-luvun lopulla.. Suruttomien “vanhaa aatamia” saatettiin ärsyttää melko reippain menetelmin. Martti E. Miettinen kuvaa näitä aikoja erinomaisesti lestadiolaisen alkuherätyksen historiassaan. Rovasti oli kunnon mies, toki teräväkielinen, mutta mitä olivat ne raittiusseuran lähetit ja lähetyskoulujen opettajat, jotka muodostivat alkuherätyksen ytimen: raitistuneita juoppoja, varkaita ja tappelijoita kuten Raattamaan kaikki veljekset. Ihan erilaista porukkaa sosiaalisesti ja kulttuurisesti kuin vaikkapa ne, joiden kanssa esim. Hedberg oli kirjeenvaihdossa, tai Paavo.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Elias Tanni sanoo:

      En tiedä niin paljoa kirkkohistoriasta, että osaisin tuohon mitään kommentoida, mutta evankelisuuden määritteleminen herrojen körttiläisyydeksi koskettaa jotain ajatteluni pohjavirettä ja saa aikaan hyvää liikehdintää aivoissa. Vähän niinkuin ennen vanhaan erityisluokanopettajat sanoimme, että ‘dysfasia on herrojen EMU’.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

      Heh:-) Voisin kirjoittaa evankelisuuden historiasta enemmänkin, mutta siltä varalta, että Teemu lukee tämän, parempi antaa olla:-) Sen verran voisi sanoa, että evankelisuudessa oli aika paljon myös työväkeä, erityisesti ammattisellaista. En sanoisi evankelisuutta “herrojen körttiläisyydeksi”, pikemminkin toisinpäin: Körttiläisyys oli eräs väylä reipasta sosiaalista ja kulttuurista nousua tekeville itsellisille talonpojille. Malkamäki ei ollut köyhä mies. Kun lueskelin päivä pari sitten kirkollisvaalien ehdokaslistoja sieltä täältä, pisti silmääni sellainenkin huomio, että vasemmistopuolueen, lähinnä SDP:n itselleen lähimmäksi puolueeksi laittaneiden joukossa ainoa herätysliike(muutamaa poikkeusta lukuunottamatta), joka sai jonkin verran kannatusta oli evankelisuus.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pertti Niukkanen sanoo:

      Ilmeisesti olemme kaikki samaa mieltä siitä, että syntien anteeksianto ei ole synninpäästön sanamuodosta kiinni. Vuokko ja Elias lisäävät tähän, että se ei ole kiinni myöskään sanojasta. Kari-Matti taas toteaa: ”Toki päästösanojen lausujan tulee olla elävässä uskossa.” Mitähän tällä tarkoitit? Mitä Laestadius sanoikaan suruttoman papin avaimista? En nyt tartu tähän ikuisuusaiheeseen, vaan lähestyn enemmän käytännön kannalta.

      Vuokko kirjoitti: ”Kun ihminen on jo ihan heikkona vastustamaan mitään, niin hänen luoksensa mennään kysymään ”saako siunata?”. No kukapa tuota vastustamaan, eihän siunaaminen ole ollenkaan huono juttu. Ja on varmasti parempi ottaa vastaan siunaus, kun alkaa kiistellä asiasta kuoleman lähestyessä. Ei siinä vaiheessa kovinkaan moni halua kenenkään kanssa huonoja välejä.”

      Näinhän se ihmissuhteita ajatellen usein menee. Asialla on lisäksi ”opillisempi” puolensa.

      Ajatelkaamme kuolevaa, joka hartaana luterilaisena tuntee yleisen pappeuden myös maallikolle suoman synninpäästövallan. Kun paikalle sattuu toinen kristitty synninpäästöä tarjoamaan, ottaa hän mahdollisuuden vastaan ja saa näin (sanamuodosta riippumatta) sielullensa rauhan. Kuolevan kannalta katsoen kyseessä on rippisynninpäästö, joka hänelle on omasta seurakunnastaankin tuttu. Vl-liikkeestä ei kuoleva ole ehkä koskaan kuullutkaan (eikä kuule tässäkään tilanteessa).

      Miten vl-uskovainen synninpäästäjä näkee tilanteen? Vl-liikkeen ulkopuolella olevalle hän ei voi antaa rippisynninpäästöä, sehän on tarkoitettu vain jo uskomassa oleville. Kyseessä voi olla vain Jumalan valtakuntaan liittävä synninpäästö, jolloin vl-uskovainen katsoo kuolevan tehneen vl-parannuksen ja saaneen ”parannuksen armon”. Vuokon sanoin: ”Näin hänet puikkastiin elonsa viime hetkillä vl-taivaanporttien välistä luikahtamaan vl-taivaaseen.”

      Kari-Matti kirjoitti aikaisemmassa ketjussa: ”aika moni sellainen, joka on ’jättänyt’ liikkeen ja jonka tiimalasi alkaa olla riittävän täynnä (>70v), kokee kotiin palaamisen armon. Erityisesti, jos on jalka jäänyt oven väliin :-)”

      Tässä on varmaan (ainakin osittain) perää. ”Kotipiha kulkee mukana”, vaikka olisikin uskonymmärryksessään ”saanut jalkansa oven välistä”. Onko kyse vain ”kotipihalle” palaamisesta vai todellisesta aiemmin hylätyn eksklusiivisen totuuden uudelleen löytämisestä? Enpä tiedä – dementoituneen vanhuksen kohdalla epäilisin edellistä vaihtoehtoa.

      Entä sitten vl-liikkeestä mitään tietämättömän kuolevan tapauksessa? Läsnä on aito katumus ja Pyhän Hengen omaavan uskovan antama synninpäästö, joten ”teknisesti” on tapahtunut vl-parannus. Voisiko tässäkin tapauksessa käydä Vuokon kuvaamalla tavalla: ”Sitten kun ollaan hautajaisissa, siellä pidetään puhe vl-ihmisten taholta ja ylistellään kovasti, kuinka vainaja löysi elämänsä viime hetkillä Jumalan valtakunnan.” En nyt sentään tätä usko, kai omaisten tunteita sen verran kunnioitettaisiin.

      Miten sitten itse suhtautuisin kuolinvuoteellani, jos vl-uskova minulle synninpäästöä tarjoaisi? Voisin sanoa, että kyllä rippisynninpäästö minulle kelpaa. Mielelläni otan sen vastaan, jos voit sellaisen antaa ilman että ajattelet minun samalla liittyvän vl-yhteisöön ja sen opinkäsityksiin. Niihin en missään tapauksessa voi liittyä, koska uskon myös kuolleilla läheisilläni olevan mahdollisuuden pelastua. Tämän verran olen velkaa itselleni ja omaisilleni. Uskon, että tuo vl-uskovainenkin asian ymmärtäisi.

      Voisiko käydä niin, että vl-synninpäästäjä hyväksyisi ”ehtoni” ja lupaisi antaa pelkän rippisynninpäästön ilman vl-parannuksen vaatimusta. Tällöin hän kuitenkin toimisi omaa seurakuntakäsitystään vastaan. Tähänkään en halua häntä houkutella. Siksi kummankin kannalta olisi parasta, että enempää selittelemättä kieltäydyn vl-uskovan synninpäästöstä (olinpa kuolinvuoteella tai muuten).

      Kovaltahan tämä puheeni saattaa tuntua. Ehkä kuolinvuoteella vallitsee toinen dynamiikka. Voi olla että opilliset aidat ovat silloin jo kaatuneet ja saatamme sittenkin nähdä toisemme veljinä Herrassa. Ainakin toivon niin.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Elias Tanni sanoo:

      Minua pelottaisi. Tällä hetkellähän tämä on vain teoreettista spekulointia enkä tiedä, mitä kuolinvuoteellani vastaan jos vastaan mitään, mutta nyt ajateltuna en haluaisi vl-maallikkoa siihen synninpäästöä julistamaan. Juuri siitä syystä, että pelkäisin hänen käyttävän minulle julistamaansa synninpäästöä oman julistuksensa tukena tai esimerkkinä opetuksessaan: “Niin vain sekin paha liberaaliteologikörtti tuli oikeaan uskoon elämänsä viime hetkillä…”.

      Jos ennen kuolemaani käännyn vl:ksi, voin tietysti olla eri mieltä. Tällä hetkellä toivoisin kuitenkin kuolinvuoteeni viereen ammattitaitoisen sielunhoitajan.Joskus toivoisin sitä myös tuolle vuoteelle joutumista ennen.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Vuokko Ilola sanoo:

      Pertti, olen itse ollut todistamassa kuvaamaani tilannetta ja myös kuullut muilta samanlaisia kokemuksia:

      ”Sitten kun ollaan hautajaisissa, siellä pidetään puhe vl-ihmisten taholta ja ylistellään kovasti, kuinka vainaja löysi elämänsä viime hetkillä Jumalan valtakunnan.” En nyt sentään tätä usko, kai omaisten tunteita sen verran kunnioitettaisiin.

      Tämmöistä on tapahtunut ja tapahtuu.

      Kaikista ikävimpiä ja hirvittävimpiä pakkoparannuksia on liene teetetty vl-ihmisten toimesta 70-luvun henkiparannusoppien mukaisesti. Eräässä tapauksessa itse pääkallopaikalta lähetettiin nuori vl-pappi nauhurin kanssa puhuttelemaan kuolevaa hänen väärästä hengestänsä, josta hän ei ollut aiemmin suostunut tekemään parannusta tahi asia ei ollut kirkastunut hänelle. Nauhuri oli siksi mukana, jotta homma saataisiin purkkiin ja pääkallopaikan veljet voisivat jälkeenpäin arvioida, tapahtuiko oikeaa parannusta ja jäikö kuolevasta todistus seurakunnalle. Myös muualla tiedän tapahtuneen sairaaloissa tällaisia pakkoparannuksia vääristä hengistä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • jorma ojala sanoo:

      “Nimessä ja veressä” on yleislestadiolainen tai jo sitä ennen pietistisissä liikkeissä tunnettu. Usein unohdetaan, että lestadiolaisuutta on myös SRK:n ulkopuolella. Lestadiolaisuudessa nämä sanat tulivat käyttöön noin 1850-53, eikä vanhoillis

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Ebvankelisuus ei ollut ensimmäiseen 150 vuoteen herätysliike. Se oli herätyksen vastustamisliike. Toisen maailmansodan jälkeen sen piirissä oli neljä-viisi vuotta herätyskristillisyyttä, joka sekin oli lähinnä ulkopuolelta opittua. Se herätti liikkeen piirissä vastustusta ja kuohuntaa, joka johtikin aika pian herätyshenkisyyden laantumiseen. 1980-luvulla siitä tuli ainakin joksikin aikaa herätysliike. Nykyään en tiedä, mikä se on.

      ****

      Vuokon raportoimista esimerkeistä mieleeni nousee kaksi asiaa. Olen nimittäin aina ihmetellyt, miksi minä tunnen niin erilaisen vanhoillislestadiolaisuuden kuin mistä Vuokko esimerkeissään kirjoittaa. Esimerkit nimittäin kertovat usein huonosta käyttäytymisestä, pikkumaisuuksista ja lapsellisuuksista. Minä taas tunnen aivan toisenlaisia vanhoillislestadiolaisia. Sellaisia tahdikkaita, lähimmäisiä ja heidän erilaisuuttaan ymmärtäviä ja kunnioittavia ihmisiä. Mukavia, suurpiirteisiä ja joviaaleja ihmisiä.

      Toinen miettimäni seikka on pohjoissuomalinen kansanluonne. Vanhoillislestadiolaisuuden levinneisyys on toki ajat sitten ylittänyt maakuntarajat ja pääpaino alkaa olla kohta Etelä-Suomessa, mutta liikkeen mentaliteetti kantaa edelleen mukanaan tiettyä pohjoista karua ja korutonta sielunmaisemaa. Jos etelän uskonnollisissa liikkeissä käytetään puukkoa, viilaa ja santapaperia, tehdään pohjoisessa työt sirkkelillä ja viimeistelyt moottorisahalla. Nyansseja on paljon vähemmän ja myös sanomisen tapa on suorempi ja usein tökerömpi. Mutta suora ja aito. Me ollaan juntteja täällä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pertti Niukkanen sanoo:

      Vuokolle:

      Uskon täysin kuvauksesi viime hetkien pakkokäännyttämisistä. Niissä ei keinoja säästelty. Mutta koskivatko ne vain laumasta lähteneiden palautusyrityksiä? Tällöin voisi ajatella, että kyse oli omaan ”etupiiriin” laskettavista tapauksista, jotka periaatteessa tiesivät mitä olivat tekemässä. Siis periaatteessa – käytetyt menetelmät (painostaminen, uhkailu, vetoaminen sukulaisiin jne.) tekevät tilanteesta kuitenkin lähinnä hengellisen väkivallan tyyppiesimerkin.

      Kun sitten tällaista ”palaamisen armon” saanutta ylistetään hautajaisissa, on se samalla ”oman joukkueen” voiton julistamista. Yleensä kai (ei aina) vastapuoli on tiennyt kamppailun olevan käynnissä ja nyt se joutuu tunnustamaan tappionsa. Vl-joukkue voi kokea pelanneensa reilua peliä, vaikka on ”hiukan” säännöissä oikaissut. Itse en toki ole samaa mieltä.

      Aiemmin kuvasin tilannetta, jossa täysin ulkopuolinen katsotaan vl-parannuksen tehneeksi, vaikka hän ei itse eivätkä omaiset tiedä asiasta mitään. Jos tällaista ”voitonmerkkiä” esitellään hautajaisissa, ei peli ole enää reilua. Ennemminkin se on katastrofaalinen vääryys vainajaa itseään ja varsinkin omaisia kohtaan. Pitäisikö omaisten uskoa, että rakas läheinen viimeiseksi työkseen julisti heidät helvetin matkalaisiksi?

      Tätä tarkoitin, kun kirjoitin: ”En nyt sentään tätä usko, kai omaisten tunteita sen verran kunnioitettaisiin.” Uskoin siis, että vl-liikkeessäkin pidettäisiin sopimattomana tällaista ”parannuksen tietämättään tehnyttä” julkisesti esitellä (ainakaan hautajaisissa). Jos näin kuitenkin on tapahtunut, olen todella kauhistunut.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

      Ottamatta sinänsä kantaa päiväkohtaiseen kirkkopolitiikkaan, niin kyllä minä kuolinvuoteelleni haluan uskovan papin mieluummin kuin “askolalaiseen humanismiin” vannovan. Jos tovi totta puhutaan siis.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Vuokko Ilola sanoo:

      Teemu ja muut. Vl-ihmiset käyttävät rankempia puhutteluita liikkeeseen kuuluvia ja kuuluneita kohtaan kuin “puhtaasti” ulkopuoisiin, joskin heilläkin on ikäviä kokemuksia, mutta harvemmin kuin edellä mainituilla. Omia oikein kurmuutetaan tottelemattomuuksista ja joskus ei tarvita syytäkään. Mutta olen toki törmännyt tosi ikäviin tapauksiin ihan vastikäänkin, joissa ulkopuolisia on kohdeltu tosi huonosti, mieleeni nousee heti tilanne, jossa vl-pappi kastoi perheen lapsen ja piti niin rankan puhuttelu- ja pelottelusaarnan, että lapsen äiti poistui tilaisuudesta eri huoneeseen itkemään.

      Oikeastaan useimmiten homma on toisinpäin; monelle tulee tosi yllätyksenä liikkeen nurja puoli, kun houkuttelu liikkeen sisälle on tapahtunut niin armon ja lämpimän rakkauden merkeissä kuin olla ja saattaa; rahatta ja hinnatta, ei tarvitse kuin uskoa ja sitten alkaakin pikkuhiljaa kyräilyt ja hienoiset vihjailut korviksista sun muista. Ja varsinkin sitten oikein tuo synkkä puoli tulee iskuna vasten kasvoja. Näin olen kuullut monenkin aikuisena liikkeeseen liittyneen kertovan itselleni.

      Eräs nainen kun tuli seuroihin ensimmäistä kertaa vahvoissa armon tuntemisissa, kun oli vastikään tehnyt parannuksen liikkeeseen, niin pihalla jo, ennen kuin hän ehti edes ry:n rakennuksen sisälle, joku nainen oli sanonut hänelle, että “me ei sitten pidetä korviksia”. Hän oli sanonut sen töykeästi ja siitä oli jäänyt paha mieli juuri vl-uskoon saatetulle. Hän oli miettinyt, että mitä ihmettä tuommoinen pikkuasia merkitsee niin ison asian rinnalla, mitä hän oli kokenut.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Minulla on kokemuksia noin 50 vuoden ajalta eli lapsuudesta asti. Ja ihan ytimistä. Melkoisen kirjoon erilaisia ihmisiä olen törmännyt.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Vuokko Ilola sanoo:

      Ja kaikki kokemuksesi ovat positiivisia? Jos näin on, uskon sen kyllä ja asiahan on tosi mukava :)

      Vl-liikkeen ihmiset ovat hirveän mukavia (noh, yleensäkkin pidän ihmisistä kuin ihmisistä ja joka paikassa on mukavia ihmisiä) ja liikkeen mentaliteettiin kuuluu kohdella liikkeen ulkopuolisia hyvin ja rakkaudellisesti. Vaikka saisi itse huonoa kohtelua heiltä, niin siltikin tulee olla hyväkäytöksinen itse ja on sillä tavalla ikään kuin kasaamassa “tulisia hiiliä” pilkkaajiensa päälle. Ulkopuolisten pilkka ja asiattmuudet mielletään usein rauhattomuudeksi huonon omantunnon takia ja pahaksi oloksi ja tavallaan tyyni rauhallisuus ja muina muikkuina vl-uskovaisten keskuudessa puikkelehtiva, saatetaan kokea väärässä rauhassa tai paatumuksen unessa olevaksi ihmiseksi. Hyvin vl-ihmisiä kohteleva ja palveleva saatetaan nähdä mahdollisena parannuksen armon tulevaisuudessa saavana henkilönä. Kohtelukin voi olla sitten sen mukaista.

      Jotkut liikkeen ulkopuoliset, usein vl-liikkeessä “kirkkouskovaisiksi” nimetyt ihmiset, joita vl-ihmiset eivät pidä uskovaisina, pelastuvina, loukkaantuvat kovasti kun heidät suljetaan pelastuksen ulkopuolelle vl-liikkeen taholta, vaikka samaan kirkkoon kuulutaankin. Näistä tilanteista ja kohtaamisista olen kuullut paljonkin kärsiviä tarinoita. Joissakin seurakunnissa asia tuntuu olevan oikein isokin ongelma joidenkin vl- ja eivl-henkilöiden välillä.

      Mutta nyt pitää muistaa se, että kaikki vl-ihmiset eivät sulje muita kirkkoon kuuluvia pelastuksen ulkopuolelle. Silloinhan heidän kanssaan tapahtuvat kohtaamiset ovat pelkkä myönteisiä kokemuksia tai siis niiin myönteisiä kuin ne ihmissuhteissa voi parhaimmillaan tai keskinkertaisestikkin olla. Ei tunnu olevan näkymätöntä muuria välillä, ei omahyväisyyttä, ei ylimielisyyttä eikä vähättelyä ja mitätöintiä.

      Sitten on myös sellainen seikka olemassa, että joidenkin ihmisten olemus on niin vahva, etteivät he saa usein keneltäkään ikävää kohtelua osakseen. Tiedän että myös vl-liikkeen ihmisiltä sallitaan joiltakin enempi törppöilyjä ja tottelemattomuuksia enempi kuin toisilta. Ja kaikkein käsittämättömin kokemukseni on just ystävieni kohdalla, joille on järjestetty hoitokokouksia; he kun ovat olemukseltaan hirveän kilttejä ja nöyriä, muiden auttajia ja kaikkien kanssa hyvin pärjääviä ihmisiä. Satoja kertoja olen itseltäni ja muilta kysynyt ja ihmetellyt, että miksi pitää nujertaa ihmiset, jotka eivät ole tehneet kenellekkään mitään pahaa, eikä heidän tekeminä mitään vakavaa syntiäkään ole tiedossa. Paremmin ymmärtäisin jos öykkämooseksia ja muiden kiusaajia pistettäisiin vähän ruotuun! Mutta kuka sellaisten kimppuun uskaltaa käydä? Heikkoja on helpompi möykyttää.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Soile Jussila sanoo:

    Olipa rehellinen, avoin ja osin tuskainenkin kirjoitus! Taas kerran sydämeni sykkii samaan tahtiin Vuokon kanssa. Sitä linjaa voisi jokainen uskova tahollaan noudattaa. Löytyykö lukijoiden keskuudessa rakastamisen taitoa?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • jorma ojala sanoo:

    >>>Mitä Laestadius sanoikaan suruttoman papin avaimista? En nyt tartu tähän ikuisuusaiheeseen, vaan lähestyn enemmän käytännön kannalta>>> Niukkanen

    Laestadiuksen avainsaarna on varmaankin haluttu unohtaa vanhoillisten veljien taktiikkapalavereissa. Esikoisuutta on vanhoillisten piirissä aina vähätelty ja pilkattukin. Havas antaa varsin tylyn lausunnon ja itse olen radiossa kuullut kahdenkin Lapin läänin kirkkoherran puhuvan varsin ylimielisiä.

    Kumminkin esikoisuudessa on puhuttu pakkoparannuksia vastaan – tuo Vuokon kertoma nauhurijuttu oli sellainen, että se pisti meikäläisenkin hätkähtämään. Paljon olen sentään lestadiolaisuudesta vuosien kuluessa lukenut. On se kovaa hallitsemista, totta tosiaan! Esikoisuuden näkökulmasta uudestiheränneet ja vanhoilliset ovat vaihtaneet paikkaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • jorma ojala sanoo:

      Tuolla sanottiin. ettei se synninpäästön voima ole sanoissa vaan uskossa.

      Jep, mutta uskoa ei ole ilman sanoja, ilman ulkonaista sanaa, joten se on sanoista kiinni. Usko näet tarttuu juuri armovälineissä tarjottuun Kristukseen.

      Tässä EN tarkoita, että aina tarvitsisi jonkun olla jotain sanomassa, onhan uskovalla se sisäinen sanakin, mutta jossain vaiheessa haluaa todella vakuutuksen kuulla. Me olemme myös heikkoja. Sanoisin mieluummin, ettei se ole sanamuodosta kiinni.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Tuo Ojalan täsmennys oli minunkin mielessäni. Sanamuodoista viis, samoin sanojistakin. Mutta Sana pitää olla. Sanaan tarttuu usko. Usko yksin on vain tyhjä käsi.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pertti Niukkanen sanoo:

      Teemun kiteytyksessä yllä on kyllä kaikki sanottu. Toivottavasti Kari-Matti on samaa mieltä :-)

      Uskon, että sekä Vuokon että Teemun kokemukset vl-väestä ovat yhtä tosia.

      Minunkin tuntemani vl-ihmiset ovat ”tahdikkaita, lähimmäisiä ja heidän erilaisuuttaan ymmärtäviä ja kunnioittavia ihmisiä. Mukavia, suurpiirteisiä ja joviaaleja ihmisiä.” Johtuneeko tämä kokemus ulkopuolisuudestamme, Teemu? Sisäpuolella oleva/ollut toisinajattelija voi saada samoilta joviaaleilta ihmisiltä aivan toisenlaista kohtelua. Siinä voi esiintyä myös pikkumaisuutta ja lapsellisuutta.

      Miksi sitten nipotan vl-opin yksityiskohdista? Minullahan on ihan hyvä osa ulkopuolisena. Saatan jopa tehdä karhunpalveluksen liikkeen muutosvoimille. Joitakin perusteluja kai minulla käyttäytymiselleni joskus oli, vaikka nyt en niitä saa mieleeni… Lohdutuksekseni jäänee, että mielipiteeni tuskin kenenkään ajatuksiin mitään vaikuttavat. ;-)

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pertti Niukkanen sanoo:

    Lukekaapa mitä Markku Korteniemi kirjoittaa SRK:n ja kirkon johdon ”entente cordialesta”:

    http://hulluinhuonelainen.blogspot.fi/search?updated-min=2014-01-01T00:00:00-08:00&updated-max=2015-01-01T00:00:00-08:00&max-results=6

    Luulin jo että olen K24:n suurin salaliittoteoreetikko, mutta kyllä Markku panee paremmaksi ;-)

    Äärimmäisen mielenkiintoista!

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

      Voi tuosta jokin osa pitää paikkansa, mutta…toivoa sopii, että vanhoillislestadiolaisuus (SRK-lestadiolaisuus) edelleen liitelisi omassa “lentokorkeudessaan” eikä lähtisi harrastamaan ekumeniaa sellaisten liikkeiden kanssa, joiden kanssa sillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin yhden teologisesti täysin toisarvoisen seikan vastustaminen. Pikkuhiljaa uppoavaan laivaan ei kannata hypätä.

      Jos pitää paikkansa, että vanhoillislestadiolaisten äänet jakaantuivat arkkipiispanvaalisa sillä seurauksella, että liberaali Kari Mäkinen voitti tasaisen kamppailun, tulisi muistaa myös Miikka Ruokasen nuoruudensynti: ts. kirkontutkimuskeskuksen tutkijana ja arkkipiispan Juvan pyynnöstä tilaustutkimuksena tehty erittäin poleeminen(ja osin virheellinen) SRK-lestadiolaista oppia käsitellyt tutkimus. Mikko Juvallahan oli nuorempana oma “lestadiolainen” kuhertelukautensa, mutta teki myöhemmin liikkeeseen reippaasti etäisyyttä ja ottikin sitten 2.12.1979 HS:ssä kovasti kantaa meneillään olevaan hoitokokouskohuun.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jussi Tynkkynen sanoo:

      Eipä ole viime aikona tehnyt mieli isommin kirjoitella tänne, mutta jospa vielä yhden kerran. :)

      Olen lukenut Markku Korteniemen analyysin ja pidän sitä varsin totuudenmukaisena ja oikeaan osuneena arviona. Muistaakseni Markku totesi jotenkin niin, että tarkoitus oli hyvä ja oikea, mutta keinot olivat vääriä. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että sekä tarkoitus ja keinot olivat vääriä. SRK:n toiminta kirkon suuntaan on ollut pelkkää taktikointia, oman edun politiikkaa ja ketkuttelua niin kauan kuin minä muistan. Epäuskoisten kanssa on ollut tapana toimia juuri tällä tavalla, niin liike-elämässä, politiikassa kuin uskonnossakin. Eihän tässä ole mitään uutta ja ihmeellistä. Kun on mielessään onnistunut saavuttamaan ylimmän auktoriteetin aseman ainoana oikeana “jumalanvaltakuntana” maan päällä ja uskoo tähän asemaansa 100%, omahyväisyys narsistisuuteen saakka on ollut väistämätön seuraus tästä. Ihmisiähän hekin vain ovat siellä SRK:ssa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pertti Niukkanen sanoo:

      Epäilemättä vallan kulisseissa tehdään lehmänkauppoja, jotka paljastuessaan hämmästyttäisivät kenttäväkeä. Eihän tuo Markku Korteniemen skenaariokaan siis ihan mahdoton ole.

      Markun mukaan idea olisi lähtöisin kirkon johdon taholta: Joissain liberaaliteologisissa kammareissa keksittiin mahdollisuus kirkon konservatiivirintaman murtamiseen yhteistyössä vanhoillislestadiolaisuuden kanssa, joka perinteisesti suhtautuu muihin herätysliikkeisiin kielteisesti.

      Ovela suunnitelma, mutta kuka tuo liberaaliteologinen ”mastermind” olisi voinut olla? Kuinka Tuomas Hänninen sopii kuvaan? Lähtikö hän aluksi juoneen mukaan, mutta pettyi sen epäonnistuttua. Ainakaan hänen lausuntonsa piispa Salmesta ei enää ”entente cordialea” edusta.

      Mihin suunnitelma kaatui? Median ja tutkijoiden (esim. Hurtig, Linjakumpu) heränneeseen kiinnostukseenko, jolloin kirkon johto päätti vetäytyä? Kai meidän ulkopuolisten räksytykselläkin oli merkitystä. Ja sitten vielä ne miehet ”kumpujen yöstä”…

      Jos tällaista on yritetty, voisin arvailla että sitä yritetään uudestaankin. Uuden sukupolven kiinnostuksen puute historiaan ja opillisiin kysymyksiin voi jopa antaa paremmat onnistumisen mahdollisuudet.

      Markkuhan hiukan lupaili ”mahdollista varsinaista tutkimusartikkelia”. Jäämme kiinnostuksella odottamaan. Ja onhan näissäkin indisiotodisteissa aineksia enemmän kuin oli omassa ”salaliittoteoriassani”:

      http://arkisto.kotimaa24.fi/uutiset/kotimaa/7226-arkkipiispa-vanhoillislestadiolainen-liike-vaarassa-sulkeutua

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tapio Tuomaala sanoo:

    Vuokon kertomat tapahtumat olisi voitu välttää, kun otettaisiin todesta kirjoitukset:

    ”Ja hän vei heidät ulos ja sanoi: “Herrat, mitä minun pitää tekemän, että minä pelastuisin?” 16:31 Niin he sanoivat: “Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut, niin myös sinun perhekuntasi.”

    ”ja hän kertoi meille, kuinka hän oli nähnyt enkelin seisovan hänen huoneessaan ja sanovan: ‘Lähetä Joppeen noutamaan Simon, jota myös Pietariksi kutsutaan; hän on puhuva sinulle sanoja, joiden kautta sinä pelastut, ja koko sinun perhekuntasi.'”

    Apostolien oppi on identtinen Vt:n pelastusopin kanssa. Mutta kuten näemme tästäkin keskustelusta, niin lestadiolaisten kuin muidenkin uskonsuuntien oppi on pahasti ristiriitainen apostolien julistaman perhekuntaopin kanssa.

    Mutta tekeekö lestadiolaisuus parannusta synnistään eli harhaan menostaan, joka varmaan pääosin perustuu aitoon haluun ”mennä maalin”, kuten kreikan hamartia määritellään.

    Etsikää oikeaa oppia niin kauan, että perhekunnan pelastus ei ole ristiriidassa sen ymmärryksen kanssa, joka kirjoituksista nousee, tulkittuna ilman kirkkoteologian sävylaseja.

    On kauheaa ajatella, miten oppi repii perheitä hajalle, kun siihen ei Ut:n kannalta ole mitään syytä. Ei Jumala hajota perheitä tai tuo niiden keskelle eripuraa, vaan paholainen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Eero Polsa sanoo:

    Tein syntiä kun katsoin Yle Areenasta elokuvan Hannah Arendt :). Kuvan lähtökohta oli Adolf Eichmann ja hänen oikeuden käyntinsä v.62 jota Hannah Arendt selosti lehdelle. Elokuvassa tuli ilmi miten Juutalainen Vanha testamentillinen usko näkyi heidän käsityksissään erityis asemasta Jumalan edessä, he eivät olleet ihmiskuntaa vaan Juutalaisia. En ole antisemitisminen vaan tue Israelia. Mutta tuossa näkyy meidän ihmisten laatu omia yksi itsellemme Jumala ja olla ainuita oikeita perillisiä jotta sitten voitaisiin olla yksin tuomitsemassa toisin uskovia. Itse mielestäni liityn Evankeelisuuteen, mutta silti uskon ettei evankeelisuus tai muutkaan liikkeet voi omia uskoa ja pelastusta. Kaikki kristillistä uskoa tunnustavat ovat samalla viivalla Jumalan edessä ja pelastus tulee yksi armosta Jeesuksen tähden.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Vuokko Ilola
    Vuokko Ilola

    Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen suvanteissa, pyörteissä, myrskynsilmissä ja sen opetuksen läpivärjäyksessä rapiat nelikymppiseksi kasvanut naisimmeinen.

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit