Pyhän kosketuksia

"Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä.” (2 Moos 3:5, Joos 5:15). Pyhyyden kokemuksessa on jotain universaalia. On kiehtovaa, miten täysin eri tavoin uskovat ihmiset eri puolilla maailmaa ovat omaksuneet samankaltaisia ulkonaisia tapoja.

Mietin tätä, kun vajaa kuukausi sitten katselimme hindulaisen Shiva-jumalan temppeliin jonottavien naisten loputtoman pitkää jonoa Nepalin ”kaikkein pyhimmällä” Pashupatinathin temppelialueella. Oli Teej-naisten juhlapäivä, jolloin kaikki naimisissa olevat naiset paastoavat ja rukoilevat puolisoilleen menestystä, terveyttä, kaikin puolin hyvää tulevaisuutta. Ne naiset, jotka eivät vielä ole naimisissa, rukoilevat tulevien miestensä puolesta. Edellisenä päivänä on syöty herkkuja ja tanssittu, tänä päivänä paastotaan – edes vettä ei saa juoda, jotta miehen onni ei vaarantuisi.

Noin parisataa metriä ennen temppelin sisäänkäyntiä kaikki riisuvat kenkänsä. Paikalla on vartijoita, jotka muistuttavat, jos joku on astumassa liian pitkälle kengät jalassa. Pusseihin pakatut kengät jätetään lokerikkoon ennen temppeliin sisälle menoa.

Hindulaiset pitävät nahkaa epäpuhtaana. Siksikin kengät riisutaan. Ihan tavallisenakin päivänä temppeleihin uhrilahjoja vievät riisuvat kengät jalastaan – miehet myös vyönsä.

Meille pohjoisen maan kristityille tapa riisua kengät Herran huoneeseen astuttaessa ei ole siirtynyt. Suomessa kuitenkin riisumme kenkämme kotona – niin omassamme kuin toisten koteihin mennessämme. Tiedän. Siinä ei taustalla ole pyhän kokemusta vaan yksinkertaisesti käytännöllinen keino pitää lattiat puhtaina. Häivähdys isäntäväen kunnioitusta lienee kuitenkin siinä, että emme lupaa kysymättä astu toisen kotiin kengät jalassa. Nepalissa on itsestään selvää, että kengät riisutaan, kun mennään sisälle jonkun kotiin.

Täällä kristityt ovat myös omaksuneet tavan jättää kengät ulkopuolelle kirkkoon tullessaan. Pappi ja muut jumalanpalveluksen toimittamiseen osallistuvat ovat hekin kaikki sukkasillaan. Tämäkin voi olla käytännöllistä enemmän kuin pyhän kunnioittamista. Perinteisesti kirkoissa on totuttu istumaan lattialla. Risti-istunnassa matolla on helpompi istua paljain jaloin tai sukkasillaan kuin kengät jalassa. Eikä pöly tai kura kulkeudu lattiamatoille. Joissain Kathmandun isoissa seurakunnissa, joissa on siirrytty istumaan tuoleille, on jo luovuttu tavasta riisua kengät ovella. Se tuntuu täällä jotenkin vieraalta. Niin kauan olemme itsekin olleet tässä maassa, että kenkien jättäminen jumalanpalvelustilan ulkopuolelle tuntuu jotenkin oikeammalta.

Mutta ajattelen kenkien riisumista myös jotenkin kuvaannollisesti. Meille se voi olla pään painamista, mielen hiljentymistä, jokin aavistus Pyhän kosketuksesta. Itse olen usein kokenut sen toisen ihmisen elämäntarinan äärellä, ehkä paradoksaalisesti kaikkein vahvimmin silloin, kun tarina on ollut karu. Ihmisen osa – kaikessa raadollisuudessaankin siinä on jotain pyhää. Jokainen kohtaamani ihminen on Jumalan luomistyön ihme, hänen elämänsä Jumalan antama. Rikkinäisenäkin siitä säteilee jotain pyhää. Jotain, joka tekee mieleni araksi ja pyyhkii pois kaikki kovat sanat ja tuomion ajatukset.

Toisenlaisen pyhyyden äärellä olimme hiljattain paikallisten ystäviemme kodissa. He ovat elämässään kohdanneet suuria vaikeuksia, suoranaista vainoakin. Kauan sitten heidät ajettiin pois kotikylältään siksi, että heistä oli tullut kristittyjä. Jos niin ei olisi käynyt, emme olisi koskaan tulleet heitä tuntemaan. Tiemme kohtasivat ensi kerran siellä, minne he seuraavaksi asettuivat. Viitisentoista vuotta sitten he muuttivat nykyiselle asuinalueelleen suuren kaupungin laitamille. Alueella ei ollut ketään muita kristittyjä. Ystävämme rukoilivat ja myös kertoivat Herrastaan sekä sanoin että rakkauden teoin. Nyt naapurustossa on useita kristittyjä perheitä ja muutama vuosi sitten alueelle rakennettuun kirkkoon kokoontuu jumalanpalvelukseen 40-50 hengen seurakunta – jos lapsetkin lasketaan. Ja meillä on totuttu laskemaan. Ison kaupungin laitamilla pienessä kodissa tunnelma on kuin maalla; naapurit tulevat, istuvat hetkeksi tarinoimaan, moni purkamaan huoliaan tai pyytämään esirukousta. Valo säteilee tästä kodista naapurustoon.

”Riisu kengät.” Onko se tämä kokemus Pyhän läsnäolosta? Sitä, että tulemme Jumalan eteen jotenkin paljaina, avoimina ja ihmetellen.

Entä ne naiset paljain jaloin meille vieraan jumalan temppelissä – mikä lienee heidän kokemuksensa pyhästä?

Teksti ja kuva:  Elina Lind

1 kommentti

  • Antti Hämäläinen sanoo:

    Myös Sri Lankassa riisutaan kirkkoon mentäessä kengät. Tämä on hyvä tapa ja varmasti siihen liittyy ihan käytännöllistäkin tarkoitusta kun sitten myös istutan lattioilla. Nepalissa tehdään kyllä näin kaikkialla maaseudulla ja vuoristokylissä. Olen näissä maissa monet saarnat pitänyt paljain jaloin- maassa maan tavalla. Marraskuun alussa käyn taas Nepalissa Himalajan vuoristokylillä joissa ystävämme ovat. Minun kaverit Sekke ja Ek olivat 10-12-vuotiaita, kun he saivat ensimmäiset kengät. Heidän kylissään ihmiset elävät parilla eurolla päivässä ja asuvat edelleen maanjäristyksen jäljiltä peltiseinäisissä tilapäismajoissa. Jotkut ovat saaneet rakennettua uudet talot, mutta useimmat eivät.

    Kylän kirkko on paitsi hengellinen kokoontumispaikka myös tärkeä sosiaalinen seurustelutila. Ensimäiset aamurukoilijat aloittavat rukousensa neljän- viiden aikaan ja viimeiset lopettavat yhdeksän jälkeen illalla. Näillä Nepalin kristityillä on voimakas pyhyyden taju ja kunnioitus Jumalaa kohtaan. Silti kokouksissa on välitön ja luonnollinen tunnelma. Huumoriakin viljellään paljon ja jumalanpalvelusten ohjelmaan kuuluu usein tansssi-ja runo ym. esityksiä.

    Uskossa eläminen Himalajlla on näile köyhille ihmisille kovin kokonaisvaltaista ja seurakunta on selvästi kuin toinen koti jonne tullaan yhdessä palvomeen Herraa mutta myös viihtymään yhdessä. Tästä yhteisöllisyydestä ja pyhyyden tajusta meillä olisi heiltä paljon opittavaa. Köyhän ihmisen rikkaus on toinen yhtä köyhä jonka kanssa elämän ilot ja surut jaetaan.

    Kerran näin Jumalan kirkkauden näiden ihmisten yllä kokoustemme väliajalla kirkon pihalla. Siitä asti olen aina ymmärtänyt miten paljon tällaiset köyhät ihmiset Jumalalle merkitsevät ja myös tosaalta sen, että “rikkaan on vaikea(mpi) päästä Jumalan valtakuntaan” kuin köyhän. Meiltä länsimaiden hyvinvointiyhteiksuntien materialismin ja hedonismin heikentämiltä ihmisiltähän pyhyyden taju puuttuu tänään melkein kokonaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Missioblogi
    Missioblogi

    Missioblogin kirjoittajat ovat Suomen Lähetysseurasta. He kertovat maailmanlaajan kirkon näkökulmasta globaaleista murroksista, kirkosta ja ihmisestä kaiken tämän keskellä. * Viron alueen nuorten Raamattu- ja lähetyskurssien vastaava Titta Hämäläinen * Viestintäjohtaja Iiris Kivimäki * Latinalaisen Amerikan aluepäällikkö Arja Koskinen * Nepalin kirkollisen työn koordinaattori Elina Lind * Lähi-idän alueen tiedottaja Sari Lehtelä * Tansanian Makumiran yliopiston opettaja Katri Niiranen-Kilasi * Tansanian kummityön koordinaattori Pia Pyhtilä * Pohjois-Suomen seurakuntayhteyksien koordinaattori Juha Taanila * Latinalaisen Amerikan kirkollisen työn koordinaattori Riikka Leskinen * ihmisoikeusasiantuntija Tytti Matsinen