Joskus koulussa oli hauskaakin, vaikka ylipainoisena ja osin kömpelönä liikaunnasta en paljon voinut pitää. Talvella hiihtokelien aikaan meitä oli muutama, joilla ei ollut siunaantunut suksivehkeitä, me teimme aina puuduttavan kävelymatkan Teuvan ja Närpiön rajalle. Kesälajit sujuivat vain vauhdittomat hypyt, jossa pärjäsin melko hyvin. Joskus sitten heittäydyttiin leikkimielisiksi ja laitettiin pesäpallomaila pystyyn maahan ja otsea siihen mailan nuppiin ja pyörittiin ympäri. Kun sitten piti lähteä siitä johonkin suuntaan, niin maailam oli omiotuisessa asennossa eikä antanut tukevaa jalansijaa. Ja ylisöä yleensä nauratti sitä enemmä, mitä hullummin kävi.Karusellit pyörivät ja huvipuistoissa on kaikenlaista pyörivää herveliä, jotka antavat kovaa kyytiä.
Eräänä päivänä puhuttiin jossain lähetyksessä pyörivistä muovijätelautoista, joita sanottiin olevan kolme kappaletta valtamerillä. Kerrostalomme pihaan on ilmestynyt muovijätteen keräämiseen tarkoitetut astiat, joten niitä voidaan käyttää hyödyksi jotenkin. Useasti aamuisin , kun herään saan valtavia neronleimahduksia. Tämä muovijuttu oli yksi parhaista. Miksi ei keksittäisi isoa marjanpomintakonetta, joka keräisi ne muovit pois. Siellä olisi valtava raaka-ainevarasto ja luontokin tykkäisi, kun kalat ja linnut eivät söisi sitä ja kuolisi. Tutkijat tietävät, että muovi on meressä suuresti haitallista, mutta eikö ratkaisua ongelmaan ole keksitty tai haluta keksiä, kun uutta raaka-ainetta tuntuu riittävän? Taitaa olla niin, että tiedämme ongelmien olemassaolon ja ratkaisutkin moneen asiaan, mutta mikä estää järkevän toiminnan?
Olisiko niin, että luottamus sopimusten noudattamiseen on lähes loppunut. Joskus puhuttiin SALT-sopimuksista ja aseiden vähetämisestä eli riisumisesta, mutta miten on käynyt? Enää ei edes puhuta. Onko ajatus: Jälkeeni vedenpaisumus-ajattelu tullut jäädäkseen? Onko samanlainen suhtautuminen syntiin mahdollinen: Kaikkihan niin tekevät! Kaikki on siis mahdollista paitsi toiminta, jossa tulee haavoja, nivelet menevät pois paikoiltaan ja tulee mustelmia.
Tuosta tuli mieleen nämä ikärajasuositukset elokuville. Sehän oli kätevä tapa poistaa käytöstä vanhentunut sensuuri. Nyt ei ole mitään rajaa sille millaisia elokuvia voi tehdä ja esittää. Joten parhaaseen lasten katseluaikaan on tarjolla paljon sellaista materiaalia, jota lasten ei olisi tarpeen vielä nähdä.
Nyt paheksutaan eduskuntaa myöten; Myös lasten suorittamaa seksuaalista häirintää. Jota aivan yleisesti tapahtuu kouluissa. Ensin luodaan edellytykset asialle ja sitten kauhistellaan seurauksia.
Näinhän ne asiat menee monessa muussakin pyörteessä.
Olisiko järki tullut kortille. Yksi ilmiö on ihmetyttänyt. Jonkin henkilön tiedot ovat esim poliisin verkossa ja ne oavt siellä klikkauksen päässä, kun sitten asiaan liittymätön klikkasi niin hänestä tuli heti rikollinen. Paljastava pukeutumiskulttuuri on kai tullut jäädäkseen, mutta huomita osoittanut on pervertti, varmaan onkin, mutta eikö sellaisen paljastaminen, jota ei sitten saa katsoa ole yhtä perverttiä? Mieleen tulee ne pikkupoikien lompakkoleiokit. Heitetään lompakko tielle ja mennään piiloon odottamaan, että joku yrittää nostaa sen maasta ja nykäistään narusta.
Tänään katselin puolihuolimattomasti TV-tä (joku Intialainen TV sarja, en muista edes kanavaa) jossa mies ampui naista kylmästi otsaan ja tämä kuoli siihen paikkaan. Kello oli n. 19.00 Ei mitään lasten kamaa siis, eikä edes aikuisille sopivaa, mielestäni. Lapset eivät osaa vaihtaa kanavaa, kuten aikuinen, jos ei halua sontaa katsoa. Lapset vain tuijottavat ja näkevät sitten painajaisia. Ja vanhemmat sitten ihmettelevät, miksi lapset oireilevat niin paljon.
On totta, että ihminen paatuu ja turtuu lähes kaikkeen ja lopulta mikään ei enää tunnu missään. Kysymys kuuluukin, juuri kuten Pekka toi asian esiin, miksi me ihmettelemme kun lapset voivat huonosti? Sehän on aivan selvää, että lapset voivat huonosti. Haloo!
Ystäväni oli muutaman vuoden maassa ja siellä syrjäisessä paikassa, jossa ei ollut TV:tä juuri saatavilla. Hän teki huomion, että lapset ja nuoret olivat köyhiä, mutta terveitä ja hyvinvoivia… Me taidamme täällä Suomessa lopulta viihdyttää itsemme hengiltä. Kansana ja yksilöinä.
Aivan! Miten kauan ihminen voi elää virtuaalimaailmassa, josta poiketaan hetkeksi reaalimaailmaan, kun käydään töissä tai muuta ajallista. Jos kohta suurin teollisuudenala on peliteollisuus, niin hukassa ollaan.
” En tajunnu et se huora piti raiskauksen jälkeen tappaa” harmitteli kymmenvuotias poika kaverilleen. Tietokonepelinsä edessä.
Ou, ou, ou. Ei uskoisi, että ollaan niin pitkällä.
Vanhat ukot täällä päivittelee, mutta kuka meitä kuulee? Kaveri sanoi kerran: ”Työajan minä raataa, että vapaa-ajan minä saa pitää hauskaa…”
Onko elämä jo niin pirstoutunut? Lapset eivät osaa kaiketi jakaa elämäänsä ja ovat hämillään, kun joutuvat jo 10 ikävuoden kynnyksellä ottamaan kovaa vastuuta itsestään, vaikka ovat ihan lapsia vielä ja kaipaisivat huolenpitoa ja syliä. Pahaa tekee kuulla hiukan yli toisella kymmenellä olevista lapsista, jotka ryyppäävät joka viikonloppu ja polttelevat pilveä… Kuinka kauan vielä Herra?
Mistähän löytyisi niitä kristittyjä, jotka voisivat mennä kertomaan Jumalan rakkaudesta noille lapsille?
Nehän hakevat sieltä pullonpohjista juuri sitä rakkautta, jota eivät muualta ole saaneet.
Nuo lapset kokoontuvat perjantai-iltaisin johonkin paikkaan. Sinne harva aikuinen menee. Vastaanotto on aina ollut myönteinen. Joidenkin vanhemmat laittavat oman työnsä lasten edelle ja toiset taas muita syitä. Joten lapset jäävät vaille tärkeintä rakennusainetta. Joten näillä lapsilla on kova tarve kohdata aikuisia.
Ai. Minäkö menisin ? No, enhän minä. Jospa joku muu.
Lapset ovat meidän kaikkien lähimmäisiä. Kun tapaat heitä, niin kuuntele heitä ja kerro heille.
”Olkaa lujat, ja olkoon teidän sydämenne rohkea, te kaikki, jotka Herraa odotatte”
PS.31:24