Radiojumalanpalvelukset nykyaikaan

Kuuntelin konfirmaatiojumalanpalveluksen Siilinjärven kirkosta. Se oli monessa mielessä hyvin toteutettu: nuorille ja kirkollisesta elämästä vieraantuneille oudot liturgiset kuviot oli karsittu minimiin, saarna ja rukoukset olivat selkeitä ja ymmärrettäviä, nuorten elämään läheisesti liittyviä. Ehtoollista edeltävä osuus kesti vain 45 min.

Omakohtaiset kokemukseni konfirmaatiomessuista ovat olleet puuduttavia, mutta ehkäpä käytäntö on muuttunut, kun en ole niihin vuosiin osallistunut. Toivottavasti Siilinjärven messu ei ollut hyvä poikkeus vaan edusti nykyistä käytäntöä lyhyydessään ja napakkuudessaan.

Mutta harmittelin nyt ja yleensäkin jumalanpalvelusten radioinnissa sitä, että virsiä laulettaessa ei käytetä esilaulajia, jotta radiokuuntelija saisi selvää virsien sanoista. Ehtoollisen aikana kuulosti siltä, että esilaulajia oli, mutta heidänkään äänensä ei kuulunut kunnolla. Hyvin usein virsilaulu puuroutuu epäselväksi mutinaksi, kun esilaulajia ei ole.

Epäselvä virsilaulu ei kuulu enää nykyaikaan, kun tekniikka suo varmasti mahdollisuudet parempaan. Missään muissa radioitavissa lauluohjelmissa moista epäselvyyttä ei hyväksytä. Kirkko on tässä asiassa takapajula. Seurakunnan tulisi huolehtia siitä, että käytetään kunnon esilaulajia, ei Yle siitä huolehdi. Äänittäjille tulisi tehdä selväksi, että myös virsien kuuluvuus on hoidettava.

Toinen asia, joka jälleen kerran vaivasi mieltäni: konfirmoitavien yhteinen tunnustus kysymykseen, tahtovatko he osoittaa uskon elämässään. Joku on sanonut siitä, että se on julkinen valehtelutilaisuus. Siltä se minustakin tuntuu. En jaksa uskoa, että enemmistö konfirmoitavista antaisi lupauksen tosissaan, tai jos intensiivisen rippileirin jälkeen siltä tuntuukin, tällainen lupaus karisee hyvin pian arjen elämässä.

Eikö tässäkin voitaisi myöntää tosiasiat ja uskaltautua uudistuksen tielle? Sitä kyllä kirkonkin piirissä paheksutaan, että joissakin evankelioimiskokouksissa kuulijoita pyydetään nostamaan kätensä, jos tahtoo ottaa Jeesuksen vastaan. Mutta tässähän on kysymys ihan samasta, ja enemmästäkin. Kättänsä ei tarvitse nostaa, jos ei halua, mutta kuinka moni nuori kehtaa olla mutisematta ”tahdon”, kun olisi aika noloa, jos kukaan ei sanoisi mitään?

Eikö asiaa voisi korvata esim. niin, että uskontunnustuksen jälkeen pappi sanoisi: ”Jos sydämessäsi koet, että voit yhtyä uskontunnustukseen ja tahdot elää sen mukaan, Jumala (tai Pyhä Henki) sinua siihen auttakoon.” Tai jotain muuta vastaavaa. Parempiakin vaihtoehtoja varmasti löytyy. Tuntuisi rehellisemmältä. Ja osoittaisi, että kirkkokin ymmärtää, missä nykyaikana mennään.

18 kommenttia

  • Kari Roos sanoo:

    Olen molemmissa asioissa tasan samaa mieltä. En oikein pysty kuuntelemaan radiosta jumalanpalveluksia, koska virsilaulu kuulostaa niin masentavalta. Olen myös ihmetellyt suuresti tuota rippilasten “pakkotahtomista”. En ymmärrä sitä ollenkaan. Kai näille molemmillekin jotkut periaatteelliset teologiset, vanhahtavat perusteet on, mutta kaipaisivat todellakin uudistuksia.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Yrjö Sahama sanoo:

    Kun konfirmaatiossa saavutetaan hengellinen täysi-ikäisyys, on paikallaan, että konfirmoitaville tehdään kysymys, johon he omalla äänellään vastaavat Käsikirjan sanamuotoa kylläkin voisi muuttaa realistisemmaksi, esimerkiksi tähän tapaan: “Teidät on pyhässä kasteessa liitetty evankelis-luterilaisen kirkon jäseniksi. Tahdotteko edelleen pysyä sen kirkon jäseninä, joka tunnustaa lausumaamme uskoa?” Kun tähän vastataan myöntävästi, on kirkon jäsenyys siitä alkaen vapaaehtoinen valinta. Kysymykseenhän voi vastata myös kieltävästi, joskin lienee luontevampaa jäädä kokonaan pois konfirmaatiosta, jos rippikoulu on johtanut siihen vakaumukseen, että uskontunnustuksen mukaiseen kirkkoon ei halua kuulua. Rippikoulu on mahdollisuus tutustua siihen uskoon, mihin kasteessa on vanhempien päätöksellä liitetty, ja aikuisuuteen tultaessa on oikein ratkaista kantansa, kun on tullut tietoiseksi kristinuskon sisällöstä. Toki kirkkoon voi kuulua, vaikka ei kaikkea uskokaan siitä, mitä kirkko opettaa, mutta päätöksen tulee perustua oikeaan tietoon kirkon opin sisällöstä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Anita Ojala sanoo:

      Kyllä tämäkin kysymysmuoto, jota ehdotit, on nykyistä parempi, mutta edelleen mietin, onko tarpeen vastata yhdessä ääneen mihinkään kysymykseen. Periaatteessa nuori on rippikoulun käytyään hengellisesti täysi-ikäinen, mutta tuskinpa käytännössä.

      On se vaan niin ihmeellistä, että kirkon pitää muotoseikoissa olla niin perin juurin kankea, että uudistuksia ei uskalleta tehdä, vaikka kaikki – niin uskoisin – ymmärtävät, että tarvetta olisi. Tällaiseen kirjaimen orjuuteenko Kritus meidät sitoi?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Yrjö Sahama sanoo:

      Jonkinlainen kysymysmuoto on mielestäni tarpeellinen uskonnonvapauden näkökulmasta. Ennen rippikoulua kirkon jäsenyys perustuu vanhempien tahdonilmaukseen kun he käyttävät ihmisoikeusopimusten määrittämää oikeutta päättää alaikäisten lastensa uskonnollisesta statuksesta. 15 vuoden ikäraja tuo nuorelle jo jonkin verran itsemääräämisoikeutta.Konfirmaatiossa nuori saatuaan rippikoulussa opetusta siitä, mitä kristinusko on, ilmaisee suostumuksensa pysyä vanhempien valitseman kirkon jäsenenä. Jos nuori haluaa erota, se on luvallista 15-vuotiaasta alkaen, tosin ennen lopullista täysi-ikäisyyttä vain vanhempien suostumuksella.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Pappi sanoi siinä nuorille: “olette saaneet kristillistä opetusta.” Aika pehmentävä lause. Siihen nähden, mitä nuoret oikeasti siellä oppivat. opetusta on annettu, mutta onko myös opittu? Luulenpa, että rippikoulun käyneillä ei ole juuri mitään oikeaa käsitystä kirkon opin sisällöstä. Voidakseen käsittää vaikkapa uskontunnustuksen sisällön, niin siihen tarvittaisiin paljon enemmän, kuin sen ulkoa opettelu. Varsinkin silloin, kun nuori sanoo konfirmaation jälkeen, ettei hän usko Jumalan olemassaoloon.

    Harmittaa nuortenpuolesta, kun heille syntyy se mielikuva, että pelkän uskontunnustuksen lausuminen riittää. Toistaa vain mekaanisesti sen mitä on ohjattu sanomaan. Jos sitten joku nuori on niin rehellinen, että ei voi sanoa sellaista mihin ei usko, niin häntä ei voi konfirmoida.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jouni Parviainen sanoo:

    Keskustelussa esiin nostettu huoli on jo huomattu. Pakkotahtomista ei ole tarpeen käyttää.

    Konfirmaatiomessun A (http://kirkkokasikirja.fi/toim/02_konf_a.pdf) kohdassa 14 on vaihtoehtona Kysymys tai Kehotus. Vastaavat vaihtoehdot ovat käytettävissä lyhyemmässä vaihtoehdossa, nimittäin Konfirmaatiomessun B (http://kirkkokasikirja.fi/toim/02_konf_b.pdf) kohdassa 9.

    Molempien kaavojen rubriikeissa eli toimittamisohjeissa on merkintä: “valmistellaan yhdessä rippikoululaisten kanssa.” Jos nuoret ovat päätyneet valitsemaan kysymyksen, ehkä voimme sallia sen heille, vaikka olisimme huolissamme tahtomisen totuusarvosta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Nuoret kait ymmärtävät uskovansa ja tunnustavansa paremmin kuin kirkkomme papit kun kyselyssä puolet naispapeista ja 68 prosenttia miespapeista uskoi Jeesuksen syntyneen neitseestä. Olivatko naiset rehellisempiä vai oliko miespapeilla paremmat tiedot.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    On hienosti sanoitettu tuo kehotus. Upeaa, että on menty hyvällä tavalla eteenpäin.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Anita Ojala sanoo:

      Olen samaa mieltä: on hyvä, että kysymyksen sijasta voidaan käyttää kehotusta. Mutta olen edelleen sitä mieltä, että kysymyksestä olisi syytä luopua kokonaan. Vaikka nuoret itse olisivat mukana valitsemassa, kumpi vaihtoehto otetaan, ja valitsisivat kysymyksen, kuulostaa se kirkkoväen korvissa joka tapauksessa ulkokultaiselta. Kaikki ymmärtävät, että tällainen lupaus ei toteudu useimpien kohdalla. Eivätkä kaikki konfirmaatiokirkkoon osallistuvat tiedä, että toinen, rehellisempi vaihtoehtokin on olemassa. Kirkon pitäisi itse tehdä tässä asiassa päätös sen mukaan, mikä on realistista.

      Kirkossa ratkaisukristillisyyteen on suhtauduttu hyvin torjuvasti. Eikö tämä kysymys-vastaus -käytäntö konfirmaatiossa ole juuri sitä? Ja se tapahtuu kaiken lisäksi massan mukana, ei yksilöittäin niinkuin ratkaisukristillisyyttä painottavissa seurakunnissa. En ainakaan heti keksi, mikä olisi oleellinen ero näiden välillä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Paavo Eero sanoo:

    Mikitysten hoitaminen radiokirkoissa on ollut iät ja ajat epäammattimaista. Jos ja kun seurakunnasta ei viestitä lähetystä ohjaaville /Yle, millaisen ‘sanoman’ ja arvostuskäsityksen se haluaa olemuksestaan ja itsestään eetteriin tuottaa, jää lopputulos usein torsoksi – vähemmän mielenkiintoa lisääväksi kaikkiaan.

    Konfirmaatimessut – ne ovat kuin kirkollista riitinomaista nuorten uloslähetystyötä, yhteisistä seurakunnan kokoontumisista. Niissä on mielestäni usein hiostavan raskas ja pitkäveteinen ‘kaikki pelissä’ poljento. Peruskirkkovieras välttää näitä tilanteita lähes loppuun asti.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Yleensä papeilla äänen toistaminen onnistuu hyvinkin. Joissakin paikoissa tiedän kanttorinkin kuuluvuteen kiinnitettävän huomiota. Yksi kysymys on sitten tila·akustiikka mikä aiheuttaa haasteita.

      Prosessissa oleellista olisi hyvä huomata virsien tekstien olevan samalla tavalla sanaa kuin luetutkin pätkät. Papitkin usein aukaisevat äänensä yhtymällä virsien viimeisiin säkeisiin. Kun tällä vältetään yskiminen oman asian alussa on asia ymmärrettävä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Konfirmaatiomessujen alun ristisaattojen asiaa voisi harkita. Kun papeilla siinä olisi hupulliset albat ei kait asiaa pitkään pidettäisi elävänä kulttuurina mysteereiden inhannoimisessa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Seija Rantanen sanoo:

    Muistanko kuulleeni / lukeneeni jostakin, että YLE ulkoisti televisio- ja radiojumalanpalveluksien teknisen puolen? Ja että sen jälkeen alkoivat nämä äänten puuroutumiset ja kuvienkäsittelyn ongelmat?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Martti Pentti sanoo:

    ”Radiojumalanpalvelukset nykyaikaan”? Mikä se sellainen ’nykyaika’ olisi? Jos tarkoitetaan nykyaikaisen tekniikan mahdollisuuksia korkealaatuiseen äänentoiston, ymmärrän toiveen. Jos viitataan jumalanpalvelusten muotoon ja sisältöön, ne joko suorina lähetyksinä tai saman vuoden aikana tallennettuina kertovat juuri siitä, millaisia jumalanpalvelukset nykyisin ovat. Vanhanaikaisuudelle on kauniimpikin nimi, perinteisyys. Se on monelle mieleen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Anita Ojala
    Anita Ojala

    Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja, free lancer -kuvittaja, -kirjailija ja -toimittaja. Minulta on julkaistu 4 kirjaa: mm. Valopilkkuja: viriketekstejä lasten ja nuorten hartaushetkiin (soveltuu myös aikuisten hartauskirjaksi).