Raija Talvio: Seurakuntanuorten jännitteinen yhteisöllisyys 70-luvulla oli kasvattavaa

Puhe kirkkokahveilla Helsingin Pitäjänmäen kirkon 60-vuotisjuhlamessun jälkeen 19.5.2019

Tällä paikalla olen seisonut aikaisemminkin.

Esitin tässä, tällä korokkeella noin 45 vuotta sitten vanhempiensa kanssa riitelevää ahdistunutta teinityttöä nuoren seurakunnan illanvietossa nuorten itse valmistamassa näytelmässä.

Monet kerrat olen tässä salissa viimeisen parin vuosikymmenen aikana seurannut lasteni, partiolaisaktivistien ahkerointia partiolippukunta Jeanne d’Arcin jokavuotisissa itsenäisyyspäivän myyjäisissä.

Ja tällä paikalla seisoin tämän vuoden alussa, tammikuussa, kun pidin muistopuhetta äitini muistotilaisuudessa alhaalla kirkossa tapahtuneen siunauksen jälkeen.

Kirkkorakennus on yhtä vanha kuin olen itse. Ikäeroa on vain muutama viikko. Suurimman osan elämästäni olen ollut Pitäjänmäen seurakunnan jäsen. Muutin tänne ensimmäisen kerran 11-vuotiaana. Opiskeluaikana ja sen jälkeen meni yksi vuosikymmen Töölössä, mutta sen jälkeen palasin takaisin. Kaksi kolmasosaa elämästäni olen ollut pitskulainen. Minkälainen oli Pitäjänmäki silloin, kun punatiilinen kirkko oli vielä melko uusi? Hyvin erilainen kuin nyt, mutta toisaalta samanlainen. Pitäjänmäentiellä aseman ja kirkon välissä oli monta puotia: pari tekstiililiikettä, kemikalio, lihakauppa, kenkäkauppa, kelloliike ja mäen päällä elokuvateatteri. Marttilaa kutsuttiin Invalidikyläksi, ja siellä oli yleinen sauna sekä pahanmaineinen Korsu-baari. Pajamäessä asuttiin Strömbergin työsuhdeasunnoissa ja Konalassa uusissa valkoisissa kerrostaloissa modernien pienten ostoskeskusten vieressä. Teollisuusalue kasvoi, ja Reimarlan vanhat puuhuvilat väistyivät yksi kerrallaan, kun niiden tilalle rakennettiin uutta. Alueen entisten maatilojen asuinrakennuksia oli vielä pystyssä, ja niiden alkuperäisiä asukkaita tai heidän jälkeläisiään asui niissä. Kehä ykköstä ei ollut, eikä Konalan siltaakaan aluksi.

Pitäjänmäellä on aina elänyt monenlaista väkeä. Silloin täällä oli romaneja ja sata vuotta vanhojen huonokuntoisten vuokrakasarmien ja mökkien omalaatuisia asukkaita - ja vakaita ylemmän keskiluokan perheitä tiilitaloissaan. Pitäjänmäellä oli asukkaita, joilla ei ollut kodeissaan juoksevaa vettä ja toisia, joilla oli uima-altaat. Nuoria oli paljon, ja kansakoulun oppilasmäärää lisäsivät lastenkodin lapset. Lastenkodin entinen johtajatar sisar Anna Andelin kulki joka sunnuntai kirkkoon valkoinen, tärkätty diakonissan hilkka hiuksillaan. Hänet tunsivat kaikki. Pitäjänmäki ei ollut yksi-ilmenen lähiö vaan vanha, monikerroksinen yhteisö. Sitä se on yhä vielä tänäänkin. Nyt on uusia kerroksia ja uusia asukkaita. Ja kaiken keskellä on tämä kirkko.

Omalla kohdallani intensiivisintä aikaa täällä olivat teinivuodet, jolloin olin mukana seurakunnan nuorten toiminnassa. Elettiin 70-luvun loppupuolta ja tsyrkalle – kuten me sanoimme – kokoontui monikymmenpäinen joukko yhteiseen nuorten iltaan joka perjantai. Toimintaa oli muinakin viikonpäivinä. Maanantaisin oli kerhonohjaajakoulutusta, tiistaisin raamattupiiri ja keskiviikkoisin lentopalloa, jossa välillä pelattiin ystävyysotteluita paikallisten taistolaisnuorten kanssa. Kaikki eivät olleet kaikessa mukana. Jokainen ilta taisi kuitenkin päättyä samalla lailla: jonoon Pitäjänmäentiellä Mikonkiskan luukulla. Kioski oli maankuulu irtokarkeistaan.

Kokoontumiset eivät olleet aina pelkästään mukavia. Ilmapiiri oli itse asiassa aika jännitteinen kaikki ne vuodet, jotka olin mukana. Seurakunnan työntekijät olivat kahtiajakautunut joukko, ja niin olivat myös nuoret. Tai oikeastaan nuoret olivat jakautuneet kolmeen. Oli viidesläisen lehtorin johtaman raamattupiirin porukka, johon kuului enimmäkseen tyttöjä. He todistivat palavasti perjantain kynttiläkirkossa. Oli lentopallopojat, jotka puhuivat mieluummin Hurriganesista kuin Jeesuksesta. Sitten oli vielä sellainen maailmantuskaisten joukko, johon itse eniten samastuin. Me teimme yhdessä Vanhan kirkon nuorten kanssa kabareen, jossa kerrottiin Namibian itsenäisyystoiveista ja Etelä-Afrikan apartheidista. Sitä esitettiin Helsingin ulkopuolellakin. Olimme kiinnostuneita ekumeniasta ja vapautuksen teologiasta. Joskus kirkolla kiisteltiin nuorten kesken. Joskus aistimme, että meitä ohjaamaan asetettujen aikuisten välillä, siis työntekijöiden välillä oli kuluttavaa pinnanalaista kitkaa.

Jollain kummallisella tavalla koimme kuitenkin olevamme samaa joukkoa. Tulimme yhteen perjantaisin tänne tähän saliin ja illan päätteeksi kirkkosaliin. Olimme ystäviä, oikein läheisiäkin noiden ryhmittymärajojen yli. Oli muitakin asioita, jotka olisivat voineet erottaa. Koska oltiin Pitskussa, olivat esimerkiksi sosiaaliset taustat nuorten joukossa hyvinkin kirjavat. Kokoontuminen yhteen tänne kirkkoon yhdisti. Olimme saman asian äärellä, uskon äärellä. Joku halusi olla siitä vähän etäällä, joku eli sitä ja vain sitä ja tunteella. Jokainen lähestyi asiaa omasta kulmastaan.

Tuo jännitteinen yhteisöllisyys oli hyvin kasvattavaa. Se pakotti ajattelemaan. Se toi kokemuksia, jotka jäivät opetuksiksi koko elämän ajaksi. Mikä meitä erottaa ja mikä yhdistää?

Me olemme erilaisia. Ihmiset ovat erilaisia tavoissaan hahmottaa ja havaita. He ovat erilaisia mielen rakenteiltaan. Jos uskon, että olemme kaikki erilaisiksi luotuja, ja niin on hyvä – miksei silloin olisi hyvä myös se, että usko näyttäytyy jokaiselle omanlaisenaan. Täällä elämässä näemme jokainen kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, niin kuin Paavali kirjoittaa. Ajattelen, että jokaisella se kuvastin on vähän eri muotoinen peilinsirpale. Ne arvoituksetkin saattavat olla erilaisia itse kullakin. Vaikka vastaus olisikin kaikille sama, emme näe sitä kokonaan vielä täällä. Ja tähän on tyytyminen.

Harrastukset Pitskun tsyrkalla veivät minut maailmalle, kansainväliseen ekumeeniseen nuorten työleiritoimintaan. Osallistuin leireille Euroopassa parina kesänä ja kerran olin myös leirin vetäjä Suomessa. Leiri oli Ahvenanmaalla, ja meidän leiriläisten työtehtävänä oli avustaa 1500-luvulla rakennetun Lemböten merenkulkijakappelin kunnostustöissä. Kappeli oli kalliolla metsän keskellä vaikeakulkuisen polun päässä. Se oli ollut hylättynä monta sataa vuotta, sillä laivareitit olivat muuttuneet.

Ajattelen, että tämä Pitäjänmäen kirkko, jota tänään juhlimme, on osa pitkää jatkumoa. Pyhäkköjä on Suomessa rakennettu lähes tuhat vuotta. Siinä perspektiivissä 60 vuotta on lyhyt aika. Uskon, että kirkkojen rakentajat ovat aina tehneet työnsä ajatellen rakennuksen tulevaa käyttöä. Pelkät seinät ja katto eivät ole mitään. Niillä ei ole merkitystä, jos niiden sisällä ja suojissa ei kohdata ja tulla yhteen ja anneta tilaa sille näkymättömälle, minkä vuoksi me kirkkoon tulemme. Muistan, miten työkohteemme, vanha kappeli ahvenanmaalaisella kalliolla on ensinäkemältä ankean ja luotaantyöntävän oloinen. Se oli rakennelma metsässä, jonka luokse ihmiset eivät enää löytäneet ja siksi sillä ei ollut merkitystä. Vielä samana kesänä kappeli vihittiin uudestaan käyttöön, ja nyt siellä järjestetään säännöllisesti tilaisuuksia ja tapahtumia. Se sai tarkoituksensa takaisin.

Kun me juhlimme 60-vuotiasta kirkkoamme, me emme juhli näitä seiniä ja tai punaisia tiiliskiviä tai ikkunoita tai lattioita, vaan sitä mitä seinien sisällä tapahtuu. Sitä että tänne tullaan elämän eri kohdissa, eri suunnista ja erilaisina. Niille kohtaamisille kirkkorakennus tarjoaa suojan ja ne jatkukoot täällä vielä kauan.

Raija Talvio

käskirjoittaja, TaT

1 kommentti

  • Tapio Tuomaala sanoo:

    Kiitos, että jaoit puheesi! Siinä on koskettavuutta, joka tarttuu ja samalla nostaa pinnalle omia tuntoja.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    eri kirjoittajia
    eri kirjoittajia

    YKSI KERRALLAAN -blogissa julkaistaan yksittäisiä tekstejä kirjoittajilta, joilla ei ole omaa blogia Kotimaa24:ssä. – Jos haluat kirjoittaa, ota yhteyttä ylläpitoon.