Rajan kipu

Strasbourgissa on patsas, joka poikkeuksellisella tavalla muistuttaa maansa tai kansansa puolesta kuolleista. Äidillä on sylissään kaksi poikaa. Nämä ovat tappaneet toisensa, eikä keskinäinen paini näytä loppuvan kuolemassakaan.

Raja on liikkunut vuosisatojen aikana useasti Strasbourgin yli. Se on ollut välillä ranskalainen kaupunki, välillä saksalainen Straßburg. Historia on heittänyt kaupungin pojat taisteluun jopa toisiaan vastaan.

Rajan ihmiset puhuvat, kulkevat, käyvät kauppaa ja rakastuvat yli rajan. Rajan ihmiset lyödään haavoille, kun perheitä rikkovat rajalinjat piirretään karttaan – usein kovin kaukana rajasta. Rajojen vetäjillä on valta, rajan ihmisillä kipu.

Reformaation merkkivuosi on myös rajan merkkivuosi. Tämä kävi ilmi Lundissa 31.10.2016, kun luterilaiset ja katolilaiset avasivat merkkivuoden yhdessä. Historian yhteinen muistaminen nosti esiin yhteiset synnit, rajat ja muurit.

Yhteisestä muistamisesta ja rukouksesta nousee halu pyytää ja antaa anteeksi, halu yhteyteen. Reformaation myötä syntyneet rajat eivät kulje ”meidän” ja ”niiden” välillä. Ne jakavat meidät, yhden perheen. Ne repivät siskoja ja veljiä eroon toisistaan.

Ekumeeninen reformaation merkkivuosi haastaa meidät uudella tavalla etsimään yhteyttä toisiimme ja Kristukseen. Kaiken reformaation tuoman hyvän ohessa joudumme kohtaamaan rajan: niin menneet kuin nykyiset virheet ja valheet seurauksineen.

Elän itse rajalla luterilais-katolisessa perheessä. Raja näkyy harvoin. Se tulee viiltävästi näkyväksi siinä, minkä pitäisi yhdistää kristityt toisiinsa yli ajan ja paikan rajojen: ehtoollisessa. Ehtoollisyhteydenpuute on haava ja kipu, joka ei ole vain rajan ihmisten kipu. Koko kirkko on sen haavoittama, huomattiin sitä tai ei.

Uskon, että rajan ihmisten kipu on myös Kristuksen kipu. Liian usein hänellä on strasbourgilaisen äidin tavoin sylissään toisiaan – ja häntä – pahoinpidelleet sisarukset.

Rajan ihmisten kipua tarvitaan häiritsemään itseriittoisuutta ja ylpeyttä. Rajan ihmiset voivat kertoa tarinansa eri suunnista ja avata uusia näkökulmia. Rajan ihmisten kipua tarvitaan motivoimaan askelia kohti yhteyttä, anteeksiantoa, parantumista ja yhteistä todistusta Kristuksessa.

 

15 kommenttia

  • Timo-Matti Haapiainen sanoo:

    Kiitos suuria pointteja esiin nostaneesta keskustelusta!

    Tuo (maallisen) vallan voimakas kytkeytyminen kirkolliseen ja teologiseen keskusteluun on merkillepantavaa reformaation yhteydessä. Kirkollisen yhteyden särkeminen ei nähdäkseni ollut paavin tai Lutherin ja heidän yhteistyötahojensa tavoitteena, eikä se palvellut kummankaan osapuolen asiaa. Hajottaminen ja hallitseminen palveli pikemmin muita tahoja.

    Valtapoliittisen riitelyn – ja toki myös teologisten ja kirkollisten erimielisyyksien – rinnalla vaikutti myös ahkeran hengellisen ja teologisen työskentelyn meininki. Lukeepa sitten Lutherin Katekismuksia tai Trenton kirkolliskokouksen päätöksiä, löytää lukija paljon hengellistä viisautta. On siellä toki kipakoitakin kannanottoja erilaisiin ajattelutapoihin, mutta vastakkainasettelut eivät ole koko kuva.

    On traagista, että teologista työskentelyä erotti syvä juopa. Yhdessä olisi saatu aikaan varmasti enemmän ja parempaa. No, vielä ei ole liian myöhäistä. Tomi Karttunen kirjoittaa uudessa blogitekstissään viisaasti siitä, kuinka ekumeeninen yhteys voi opettaa luterilaisia oivaltamaan oman traditionsa aarteet paremmin kuin ennen. Niinhän se taitaa olla, että triumfalistinen ja itseriittoinen luterilaisuus ei sovi ajatukseen syntisen vanhurskauttamisesta. Sen sijaan nöyrän kiitollinen ja kriittinen ote sopii.

    Menneiden katsominen edellyttää voimakasta katsetta Kristukseen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Timo-Matti Haapiainen
    Timo-Matti Haapiainen

    Olen nelikymppinen vantaalainen pappi ja ikiteekkari. Toimin projektisihteerinä kirkkohallituksessa.

    Kirjoittajan luetuimmat blogit

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit