Reformaatiot, tunnustuskunnat ja sosiaalivaltion kehitys

Parikymmentä vuotta sitten ilmestyi kiintoisa kirja Rahan teologia, jossa analysoitiin Euroopan eri tunnustuskuntien perinteiden - luterilaisuus, katolisuus, reformoidut, ortodoksit - vaikutusta siihen, miten sosiaalivaltio nykyisin ymmärretään. Näin merkkivuonna on pohdintaa teemasta saatu viljalti lisää. Professori Hans-Richard Reuter ja Karl Gabriel ovat julkaisemassa teemasta uutta tietoa syksyllä ilmestyvässä kirjassa Uskonto ja hyvinvointivaltiollisuus Saksassa. Reuter on tarjoillut hieman esimakua siitä artikkelissa, jonka sisältöä ohessa selostan omilla arvioinneilla höystettynä.

Eri tunnustuskuntaperinteet ovat osaltaan - osana monimutkaisia vaikutusprosesseja - vaikuttaneet toisistaan eroavien sosiaalivaltion mallien syntyyn. Niinpä länsieurooppalais-anglosaksisessa kontekstissa sosiaalivaltiollisen vastuun ajatusta on vaikkapa USA:ssa viljelty vain niukasti. Englannissa ja Hollannissa tultiin mukaan sosiaalivaltioajatteluun myöhässä johtuen kalvinistisista ja vapaakirkollisista virtauksista. Katolisesti sävyttyneet eteläisen Euroopan maat, kuten Italia ja Espanja, ovat tukeutuneet voimakkaasti perheeseen ja yksityisiin tukiverkkoihin. Maat, joissa sosiaalivaltiollinen kehitys alkoi jo varhain, kuten Saksa ja Ruotsi(-Suomi) olivat luterilaisen valtiokirkollisuuden vaikutuspiirissä. Otto von Bismarckin sosiaalilainsäädäntö sairauden, onnettomuuden, invaliditeetin ja ikääntymisen varalta 1880-luvulla merkitsi sitä, että Saksa otti sosiaalipoliittisen edelläkävijän roolin. Max Weberiin viitaten Reuter näkee tunnustusten toimivan ikään kuin sosiaalipoliittisina "vaihdemiehinä", jotka ohjaavat tietyille raiteille.

Martti Lutherin ajatus yhteisestä pappeudesta ja maallisen kutsumuksen arvostaminen jumalanpalveluksena merkitsivät koko elämänpiirin näkemistä mahdollisuutena tehdä yhteistyötä Jumalan ja hänen luovan tahtonsa kanssa omassa "kutsumuksessa" (saks. Beruf = ammatti, kutsumus). Suhtautuminen köyhyyteen muuttui, ja kerjäämistä vastaan alettiin kamppailla. Politiikassa ei ollut kyse vain oikeudellisesta suojelemisesta vaan "yhteisestä hyvästä". Lutherille tämä merkitsi esimerkiksi koulutukseen panostamista.

Luterilaisen reformaation mukaan hyvinvointi oli ensisijaisesti maallisen esivallan tehtävä. Sen saavuttamiseksi tuli seurakunnan ja kunnan toimia yhteistyössä. Luther propagoi "yhteistä kassaa", aiemmin luostarivarallisuuden ja lahjoitusten kartuttamaa yhteiskassaa, josta paikallinen köyhäinapu rahoitettaisiin. Apu oli rajattu ensisijaisesti työhön kykenemättömille köyhille, mutta myös hätään joutuneet työhön kykenevät saattoivat tulla kysymykseen, jos eivät muuten tulleet toimeen. Kerjäämistä Luther piti varastamisena työtätekeviltä. Luterilaisilla alueilla levisi käytäntö, jossa maallinen valta organisoi keskitetysti hyvinvoinnista huolehtimista. Geneven reformaattori Jean Calvin sitä vastoin halusi ankkuroida köyhäinhoidon diakonin viran kautta aidosti kirkolliseksi tehtäväksi. Hän myös arvioi työn uskonnollista merkitystä toisin kuin Luther. Työ ei ollut vain lähimmäisen palvelemista, vaan se tapahtuu ennen muuta Jumalan kunniaksi. Calvin alleviivasi Lutheria voimakkaammin yksilön velvollisuutta tehdä työtä ja puhui ankarampien rangaistusten puolesta työhaluttomille.

Myöhemmässä kalvinismissa ja puritanismissa myös ennaltamäärämisopille tuli rooli tässä yhteydessä. Jos saattoi iloita taloudellisesta menestyksestään ulkoisena merkkinä valinnasta, saattoi turvata menestyksen rationaalisen kutsumustyön ja maailmansisäisen askeesin kautta. Köyhyys näyttäytyi itse aiheutettuna rangaistuksena syntisestä elämänmenosta. Kalvinilaiselle individualismille, erotuksena luterilaisesta, onkin nähty tunnusmerkilliseksi yksilön vastuun ja oma-aloitteisuuden korostaminen.

On syytä panna merkille myös se, että sosiaalisen auttamisen yhteisöllistäminen ja rationalisointi eivät olleet vain reformaation tunnusmerkki, vaan osa myös humanismin edistämää kehitystä.

Saksassa Wittenbergistä juontuva terävöitetty esivallan huolenpitovelvoite vaikutti 1600-luvulla varhaiseen monarkistisen itsevaltiuden (absolutismi) tulkintaan maltillisesta itsevaltiudesta sekä koulutuksen ja talouden korostamiseen oikeussääntelyn ohella. Edistettiin myös säännöksiä lääkäreiden, kätilöiden ja partureiden viroista. Ajan merkantilistisen talouspolitiikan tavoitteena oli saada kansa tekemään työtä alhaisemmilla palkoilla. Niinpä eroteltiin aiempaa selvemmin "arvolliset" ja "arvottomat" köyhät, omat ja vieraat, heidän suorituskykynsä mukaan. Elämänolosuhteita kontrolloitiin ja sitä tarkoitusta varten perustettiin kuritus- ja työhuoneita.

Huolehtivan esivallan lisäksi luterilaisuus toi hyvinvointipolitiikkaan panoksensa myös luterilaisen pietismin, Hallen diakonisten laitosten kautta. Luterilaisessa pietismissä ei pelastus perustunut yksilön taloudelliseen menestykseen, kuten kalvinistisesti värittyneessä puritanismissa, vaan huolehtimiseen toisten hyvästä. Hallessa ei harjoitettu perinteistä köyhäinhoitoa vaan kokonaisyhteiskunnallista hyvinvointipolitiikkaa. Hyvät suhteet Preussin kuninkaan hoviin merkitsivät sitä, että Halle vaikutti saksalaiseen hengen- ja poliittiseen historiaan. 1800-luvun sosiaalisen kysymyksen käsittelyssä saksalaiset evankeliset valtiokirkot olivat kuitenkin toimintakyvyttömiä. Toisin reagoi vapaa protestantismi, joko vapaiden diakonis-sosiaalisten aloitteiden kautta tai Johann Hinrich Wichernin tapaan ajamalla uudelleen kristillistämistä koko yhteiskunnan eettis-sosiaalisen vastuuntunnon kehittämiseksi. Wichern oli kansankirkko-ajatuksen isiä; hänen toimintansa edisti Weimarin ja Bonnin tasavaltojen ajattelua hyvinvoinnista huolehtimisen kaksoisrakenteesta, jossa, subsidiariteettiperiaatetta noudattaen, vapaille toimijoille annetaan ensisijainen vastuu. Näyttää siltä, että kehitys nyky-Suomessa on edennyt tähän wicherniläiseen kaksoisrakenteen suuntaan.

1800-luvun lopulla tilannetta tulkittiin myös toisin kuin Wichern. Protestanttiset intellektuellit olivat muotoilemassa porvarillista sosiaalireformia, joka etsi kolmatta tietä kommunismin ja kapitalismin välissä. Bismarckilainen sosiaalikonservatiivinen siipi pitäytyi ajatukseen yhteishyvään sitoutuneesta esivallasta ja autoritääriseen kuvaan kristillisestä valtiosta. Bismarck edusti paternalistista köyhäinhoitopolitiikkaa, joka meillä Suomessakaan ei ole vierasta. Sosiaaliliberaali siipi puolestaan oli valtiollista sääntelyä vastaan ja painotti oma-apua sekä sosiaalikumppanuuksiin perustuvaa ongelmanratkaisua. Luterilaistaustaiset eliitit asettivat 1800-luvun lopulla saksalaisen sosiaalivaltion radalleen, mutta sen korporaristiseen nykymuotoon vaikuttivat vuoden 1918 jälkeen katoliset toimijat (CDU, CSU) ja sosiaalidemokraatit johtohahmoina.

1900-luvun haasteisiin etsittiin uusia ratkaisuja uskonnollisesta sosialismista ja ekumeniasta. Otettiin etäisyyttä hyvinvointipolitiikan paternalistisiin muotoihin ja asetettiin demokraattinen sosiaalivaltio yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja poliittisen vapauden palvelukseen. Vähintään kahdenkymmenen vuoden ajan on sitten oltu huolissaan demokratian tilasta - nyt entistä enemmän. Protestantit ja katolilaiset ovat yhdessä peränneet hyve-etiikan paluuta yhteiskunnalliseen päätöksentekoon - tuttua myös Suomesta. Ekumeenisesti johtavaksi tiennäyttäjäksi näyttää muodostuneen - protestanteista katolisiin ja ortodokseihin - paavi Franciscuksen puhe köyhien puolelle asettumisesta sanoin ja konkreettisin teoin: "Uskomme Kristukseen, joka tuli köyhäksi ja oli aina lähellä köyhiä ja hylättyjä, on perusta huolellemme yhteiskunnan hyljeksityimpien jäsenten kehitykselle osana kokonaisuutta". (Gaudium Evangelii 186)

1 kommentti

  • Pekka Pesonen sanoo:

    Kuvaavaa tälle ajalle on tuon savutetun hyvän perinnön purkaminen. Verotusta verrataan maihin joissa se on kevyempää.. Joten saadaan kuva, omasta liiasta panostamisesta valtion ja kunnan laitoksiin. Niitä nyt innolla ajetaan alas, ja kas kummaa; hyvinvointivaltio katoaakin samalla.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Tomi Karttunen
    Tomi Karttunen

    Minut vihittiin papiksi v. 1994 ja olen toiminut pääosin seurakuntapappina mutta myös apurahatutkijana sekä vuoden systemaattisen teologian lehtorina. Väittelin v. 2004 Dietrich Bonhoefferin teologiasta. Vuoden 2008 joulukuusta olen työskennellyt teologian ja ekumenian johtavana asiantuntijana Kirkkohallituksen ulkoasiain osastossa. Olen myös systemaattisen teologian, erityisesti ekumeniikan dosentti Itä-Suomen yliopistossa.