Rikas ja laiska?

Kotimaan viime vuoden toiseksi viimeisessä numerossa esiteltiin kirkon tutkimuskeskuksen johtajan Hanna Salomäen artikkelia Kirkon ja kristinuskon asema 2020- ja 2030 -luvuilla (Iustitia 36). Paperilehdessä Jussi Rytkönen oli otsikoinut analyysinsä sanoilla ”kirkkoa kohtaa jumalauskon katoaminen”, Kotimaa24:ssä Olli Seppälä esitteli saman artikkelin otsikolla ”naisten uskonnollisuuden vähentyminen vaikuttaa merkittävästi kirkon tulevaisuuteen” https://www.kotimaa24.fi/artikkeli/analyysi-naisten-uskonnollisuuden-vahentyminen-vaikuttaa-merkittavasti-kirkon-tulevaisuuteen/

Salomäen artikkeli perustuu kansainväliseen uskonollista samaistumista mittaavaan ISSP-tutkimukseen (International Social Survey Programme), johon vuonna 2018 Suomessa vastasi 1 229 15-75 -vuotiasta ihmistä. Kun luin artikkelin kokonaisuudessaan, huomaan että siitä voi nostaa esiin muutakin kuin uskon katoamista ja uskonnollisuuden vähenemistä. Uskontososiologisessa tarkastelussa Salomäki puhuu monien mittarien osoittamasta kirkon aseman voimakkaasta muuttumisesta jopa lähivuosina. Kasteiden määrän romahdus yhdessä vuosikymmenessä vahvistaa kirkosta irtautumisen kehitystä. Artikkelin loppuosassa näkökulma käännetään kuitenkin kohti tulevaisuuden kirkkoa. Siitä on vaikeampi laatia myyviä otsikoita.

Vaikka en ole media-alan ihminen, ymmärrän sen että otsikon tulisi herättää kiinostus lukemiseen. Oman otsikkoni kysymysmerkillä tarkoitan juuri sitä että asiat eivät useinkaan ole yksinkertaisia eivätkä yksiselitteisiä. Hanna Salomäen mukaan pohjoimainen luterilaisuus on ollut maailmanlaajuisesti poikkeuksellinen ilmiö. ”Taloudellisesti turvattu asema on mahdollistanut suuret työntekijäresurssit.” Joidenkin mielestä saattaaa tuntua pahalta se, mitä sanotaan heti seuraavaksi: ”Samalla se on voinut merkitä laiskuutta toiminnan kehittämisessä tai jäsenistä kiinnostumisessa.”

Kirkko elää puolivaloilla ja toimii puoliteholla

Kirkon julkisoikeudelliseen asemaan kuuluva verotusoikeus on turvannut ja turvaa edelleen kirkon talouden Pohjoismaissa aivan poikkeuksellisella tavalla verrattuna maailman muihin kirkkoihin. Tässä en lähde sanailemaan nopeimpien välikysymyksillä, kuten että ”eikö se ole hyvä ja perusteltu järjestely edelleen” tai että ”esitä itse parempi tapa kirkon toiminnan rahottamiselle”. Kysymys on vain siitä miten asia on ollut, ja miten se eroaa lähes kaikista muista maailman kirkoista.

Kirkon nykyinen taloudellinen hyvinvointi voidaan helposti kiistää. Niin kokonaiskirkossa kuin enemmistössä seurakuntia kärsitään enemmänkin jos nyt ei köyhyydestä niin ainakin rahan vähyydestä. Tämäkään ei ole asia josta jaksaisin taittaa peistä niiden kanssa, joiden mielestä kirkkomme on jotain muuta kuin rikas. Salomäen mukaan kirkkomme on taloudellisesti poikkeuksellisen hyvin turvattu, ja tämä asema on mahdollistanut suuret työntekijäresurssit. Se mitä Hanna Salomäki sanoo tämän jälkeen on rohkeaa. Taloudellinen turvallisuus on voinut merkitä laiskuutta toiminnan kehittämisessä ja jäsenistä kiinnostumisessa. Vaikka siinä sanotaan vain että on voinut merkitä, joskus, niin kuulen mielessäni vastalauseiden kuoron huutavan että vai että laiska – ei nyt ainakaan laiska! Kirkon 20-tuhatpäinen työntekijäjoukko jos mikä tekee työtään ahkerasti ja antaumuksella! En oikein osaa tästäkään yksityiskodasta kiistellä. Mielestäni tässä vain on todettu rohkeasti asia, joka minua on pitkään vaivannut.

Kirkon laiskuus tarkoittaa puoliteholla toimimista. Isot työntekijäresurssit ovat jättäneet toisen puolen – seurakuntalaisissa olevan resurssin – joutilaaksi. Siksi kirkko elää puolivaloilla ja toimii puoliteholla. Kirkon laiskuus ei ole työntekijöiden laiskuutta, koska kirkko ei ole yhtä kuin sen työntekijät. Turvatun talouden mahdollistama laiskuus on kokonais-kollektiivista.

Puolivaloilla elävä kirkko sulkee toisen silmistään eräiden Salomäen artikkelin esittelemien tutkimustulosten edessä.Esimerkiksi kasteiden määrän vähenemisen taustalla on useammin nuorempaaan ikäluokkaan kuuluvien vanhempien uskon puuttuminen kuin vaikeus kummien löytämisessä. Ymmärrettävästi kummiuden kriteereitä on helpompi rukata kuin uskoa lisätä.

Nähtäväksi jää, miten tällainen puolikirkko onnistuu ”etsimään prioriteetteja, arvioimaan toimintamuotoja sekä työntekijöiden määrää ja suhdetta vapaaehtoisten rooliin”, mitkä asiat Salomäki kuvaa supistuvan jäsenmäärän ja taloudellisten haasteiden kirkon eteen. Hän näkee myös toivon merkkejä. Jumalanpalvelusten kävijämäärät ovat nousseet siellä missä asiaan on kiinnitetty erityistä huomiota. Joitakin kasvavia yhteisöjäkin on. Keskeinen muutos ”tulee tapahtua suhtautumisessa ulospäin suuntautuvaan toimintaa”, ja tässä tullaan kysymykseen kirkon varsinaisesta tehtävästä. Salomäki tukeutuu Kaikkialta kaikkialle – kirkon missio nyt -nimiseen raporttiin, josta olen paljon kirjoittanut tällä palstalla. Lyhyesti sanottuna kysymys on siitä dynamiikasta, jossa kirkko olemuksensa mukaisesti rohkeasti suuntautuu kohti sitä ympäröivää maailmaa. Ja tässäkin: kirkko ei ole yhtä kuin sen työntekijät, vaan täyteydessään se tarkoittaa kaikkia sen jäseniä.

Miten tämä tapahtuu käytännössä, jää toivottavasti nähtäväksi. Britanniassa juuri kuluneella vuosikymmenellä tehdyn tutkimuksen mukaan ”hyvä johtajuus, yhteinen toiminta seurakuntalaisten ja työntekijöiden välillä ja reagointi ajan haasteisiin yhdistivät kasvavia seurakuntia”. Mielenkiintoisen näkökulman omaan kirkkoomme Salomäki on löytänyt kirkon kasvatuksen tulevaisuusselonteosta Kasteesta kasvuun – Kirkon kasvatus vuona 2030. Kristillisen uskon välittymisen haasteita ja mahdollisuuksia, 2018. Siinä Katri Vappula esittää käyttöön otettavaksi EVK-ohjelmaa. Se tarkoittaisi kirkon erilaisten toimintamuotojen arviointia ei-vielä-kristitty -näkökulmasta.

Lopulta kysymys on Salomäenkin mukaan rohkeudesta. Rohkeudesta jättää ”vanhat hyvät ajat” taakse, myöntää realistinen tilanne ja etsiä tässä todellisuudessa parhaat kanavat ja tavat toimia. Oma ehdotukseni sen suhteen on seurakuntalaisten liikekannallenouseminen. Kokonais-kollektiivisen kirkon rohkeuden suhteen olen pessimistisempi.

8 kommenttia

  • Pekka Väisänen sanoo:

    Yksi asia on maksavien rivijäsenten saama opetus seurakuntajäsenyyden harjoittamisessa pelastukseen johtavana asiana. Toki voi kirkollinen tieto ja harkinta ymmärtää etteivät jäsenet moista halua kuulla saati että Heillä olisi aikaa moiseen harrastamiseen.

    Tilannehan on nyt se että kirkollinen johtajuus arvioi hengellisyyden harjoittamisen eri viiteryhmissä keskeiseksi sijaan opettamisesta mitä Paavali ja Luther sanoivat. Näin on lipsuttu ja tuettu vallitsevaa kehityskulkua kun mahdollisuutena olisi ollut opetus edes perusasioista uskossamme.

    Miten kasteen asiaa tuetaan kun vanhemmat ja kummit yhdessä seurakunnan kanssa lupaavat huolehtia ja katsoa pienen Ihmisen kristillisen kasvatuksen perään. Kuitenkaan tästä ohjauksesta kirkon julkisessa sanassa ei sanota mitään.

    Kirkon hyvinvointioikeus verotuksessa kastetuissa ja jäseninä pysyneissä vielä jonkin vuoden turvaa hyvää menoa harjoitetuissa toiminnoissa, ja eläkkeissä. Onhan tämäkin yksi asia mihin saa uskoa.

    Useamman kerran olen esittänyt vuosien kuluessa kehityksen hidastamiseksi sielun hoito·opetuksen asiaa kirkon jäsenten aktiivisina pysymiseksi. Vaivaa asiassa on siksi kun taloudellisesta aktiivisuudesta syntyy leipä niin poliitikoiden intohimoille kansantalouden alttarilla kuin kirkon tarpeisiin yhteisten konsensuksien asiassa.

    Kirkon on kuitenkin valittava Herransa. Samalla pitää kirkon lupaama sielunhoito tehdä julkiseksi Ihmisten sitä kysyäkseen. Olisiko kirkon valinta tulevaisuudekseen näin yksinkertainen, vai pitäisikö ensimmäiseksi rukoilla ihmettä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Hannu : ” Oma ehdotukseni sen suhteen on seurakuntalaisten liikekannallenouseminen. ” Saman mahdollisuuden olen nähnyt ainoaksi tieksi , jolla voimme päästä yhdessä eteenpäin. Esteenä on vain se, että me tyytymättömät olemme kovin hajallaan. Toinen hankaluus on siinä, että pyrimme eteenpäin yksin.

    Unohdamme kovin helposti Vapahtajamme sanan, ettemme ilman Häntä saa mitään aikaan. Yritämme itse ja ominpäin. Kyselemättä ylhäältä ohjeita. Niitäkin on luvattu antaa. Huomaan tässä itse yrittäneeni kiivetä puuhun pehva edellä. Mihinkään hengelliseen tehtävään ei pitäisi rynnätä ilman rukouksen antamaan tykistökeskitystä vihollisen puolelle. Silti on edettävä silmä tarkkana, ettei lähde säveltämään omassa innossaan hölmöyksiä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Joo Pekka, onhan siinä ne tietyt vaikeudet. Niitä on ollut ennenkin ja niitä on usein voitettu hyvällä rukouksella.

      Tällaisia liikkeellenousua lienee siellä täällä tapahtunutkin yhden seurakunnan alueella. Silloin rukoillaan, puhellaan ja seurataan mitä tapahtuu paikkakunnan ihmisten kanssa.

      Jos kuitenkin unelmoidaan laajemmasta asiasta, siinä on vielä enemmän esteitä. Kaikkien muiden lisäksi sellaisessa olisi oltava varovainen ja kaukaa viisas, ettei tuloksena olisi uusi järjestö. Esim. Kirkon Maallikkojen Järjestö – joka aikanaan hakisi kirkon lähetysjärjestön asemaa (koska onhan työtä laajemminkin kuin vain Suomessa…).

      Saattaa olla, että olisi kysymys jostain sellaisesta jota ei aikaisemmin ole ollut, ja siksi valmiita piirustuksia ei ole. Silti voidaan rukoilla ja pitää yhteyttä. Rohkea kärsivällisyys?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Luulisi että lukutaitoiset piispat ,papit ja muut hallintohenkilöt olisivat lukeneet edes alkeellista sosiologiaa. Kyse ei teologiasta vaan sosiologiasta. Kun on kyse ihmisten aktivoimisesta , niin toiminnan raameilla on ratkaiseva merkitys siinä miten ihmisiä onnistutaan kokoamaan.

    Vastoin kaikkea tietoa siitä miten organisaatiot toimivat , Suomessa on viime vuosina , taloudellisista syistä, luotu keskitettyjä suurseurakuntia. Se on hyvä tapa vähentää seurakuntalaisten osallistumishalua. Seurakuntien tapaisissa yhteisöissä viihtyvyys ja kotipaikkatunne on ratkaisevaa sille missä määrin maallikot ovat halukkaita osallistumaan aktiivisina jäseninä. Seurakuntien luonnollinen koko tulisi olla muutama sata , parhaimmillaan puolisen tuhatta . Suomessa on tällä hetkellä n 2000 seurakunta pappia. Siis yksi pappi kahtatuhatta henkeä kohden. Se on liian vähän. Seurakuntia tulisi olla ainakin viitisen tuhatta ja pappeja kymmenisen tuhatta. Jotta voisi alkaa toivoa jäsen aktiviteettien kasvua.

    Tärkeätä on se miten talous on järjestetty. Jos työntekijät palkataan verovaroilla, niin on päivänselvää ,että heillä on erityisasema ja vastuu toiminnasta. Millä perustella voidaan vedota maallikoihin ,kun seurakunnassa on palkatut työntekijät? Jos palkkaus olisi seurakunnan välitön vastuu ,niin jo se muuttaisi asenteen ja vastuuntunnon. Työntekijät olisivat edelleenkin erityisasemassa ,mutta seurakunnan suoran kaitsennan alaisia. Toiminta olisi yhteisvastuullista hyvin kouriintuntuvassa mielessä. Näinhän seurakunnat toimivat ympäri maailman . Ne ovat yleensä keskimäärin muutaman sadan henkilön kokoisia . USAssa pidetään yli 2000 hengen seurakuntaa megaseurakuntana ja niitä on verraten vähän.

    Jollei rakenteet vastaa toiminta näkyjä, niin näyt ovat harhanäkyjä. Epärealistisia taivaanrannan maalauksia.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Kiitos Markku tästä, sinulla on jalat maassa -lahja. Uskon että noin se suunnilleen menee. Epärealistista taivaan maalaamista luulen olevan myös rakenteiden muuttaminen lähemmäs sosiologian suositusta.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Monet seurakuntalaisista ovat laiskistuneet ja urautuneet tiettyihin tuttuihin kuvioihin. Eivätkä helpolla lähde mihinkään uuteen. Jospa me tyytymättömät ja kaikesta huolimatta kirkossa pysyvät henkilöt löytäisimme yhteisen sävelen. Silloin laiskistuneetkin voisivat tulla mukaan. Periaate tulee kuitenkin olla se että pysytään kirkolle alisteisessa asemassa. Muuten yhteistyö ja kirkon toimintakulttuurin muuttamien ei ole mahdollista.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Markun viimeinen lause kertoo kaiken olennaisen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Heikki Halme sanoo:

    Tulevaisuuden kirkossa ei ole montaa jäsentä, jos sen teologista pohjaa ei muuteta siten, että yksilön kokemuksia pyhyydestä arvostetaan enemmän ja ihmisen rakentamaa hallintohimmeliä ja traditioita vähemmän. Luojaan voi uskoa tai pyhyyttä kokea ilman vieressä viisastelevaa teologia, raamattua, kirkkoa, sakramentteja, tunnustuskirjoja, käännytystä, kadotusta, pelastusta jne. Kristinuskossa kyse on nimenomaan siitä, että ihminen uskoo ihmiseen ja Luojasta on tehty virkaheitto turhake. Kirkko voi olla pyhyyden kuuntelija, yhteiskunnan pehmeä tyyny ja vapaaehtoistyön keskus, mutta teologinen viisastelu joutaa sivummalle. Siis jos kasvua tavoitellaan. Vanha on tullut tiensä päähän.

    Ilmoita asiaton kommentti