Risti

Meille suomalaisille on melko tyypillistä kantaa ristiä kaulassa. Muistan itsekin saaneeni ensimmäisen ristin teini-iässä. Se merkitsi silloin paljon vaikken täysin sen symboliarvoa ymmärtänytkään. Rippilahjaksi saatu risti lienee melko tyypillinen, jota monet kantavat koko elämänsä.

Jos suomalaisten parissa tehtäisiin kysely siitä miksi he kantavat ristiä, olisi tulokset varmasti laidasta laitaan eivätkä kaikki näkisi sitä kristillisenä symbolina.

Maailmalla asuessa törmään ristiin epätavallisissa paikoissa. Aikoinaan vieraillessani Sudanissa työmatkoilla, lentokenttätien varressa sijaitsi kirkko, jonka risti toivotti maahan saapujat tervetulleiksi uljaasti taivaalle nousten. Islamilaisessa maassa se herätti sen verran tunteita, että kirkko joutui poistamaan ristin. Risti antoi väärän kuvan Sudanista. Sitä ei haluttu näkymään minareettien keskellä.

Ammanissa turkkilaisessa kylpylässä, egyptiläinen pesijämies esitteli usein ystävilleni ranteeseen tatuoitua ristiä, muistuttaen olevansa osa meitä, ristinkantajien vuosisataista kylpijäjoukkoa.

Viime keväänä eräällä  työmatkalla Syyrian, ajelimme ortodoksi-isän kanssa monitoroimassa koulunkunnostushankkeita. Sotatilan keskellä jouduimme pysähtymään säännöllisesti tarkastuspisteillä. Isä Aleksi kehotti minut etupenkille istumaan ja monella tarkastuspisteellä sotilaat tarkistivat vain paperit ja antoivat meidän jatkaa matkaa.

Jossain vaiheessa isä Aleksi sanoi, että nyt lienee parempi, jos hän siirtyy etupenkille, koska lähestyimme alueita, joissa olisi enemmän jännitteitä ja sotilaat tarkastaisivat kulkijat tarkemmin. Tilanteen huomioon ottaen vaihdoin mielelläni takapenkille istumaan.

Etupenkillä Isä Aleksi veti kaapunsa sisältä ison ristin rinnalleen roikkumaan. Kun sitten saavuimme tarkastuspisteille, ja sotilaat näkivät ristin, tulivat he suutelemaan Isä-Aleksin käsiä, olipa sitten kyseessä muslimi- tai kristittysotilas. Kristityt suutelivat myös ristiä. Niitä kohtaamisia oli erikoista seurata. Kunnioituksen määrän pystyi aistimaan.

Risti avasi aina tien ja meiltä ei kyselty sen enempää, vaikka huomasin, että samoissa tarkastuspisteissä autoja tutkittiin todella tarkkaan.

Nykyisin asuessani Thaimaassa, jonka väkiluvusta vain 1% on kristittyjä, törmään usein julkisissa kulkuvälineissä ihmisiin, jotka kantavat ristiä. Niitä ei peitellä vaan ne kannetaan rohkeasti näkyvillä.

Samaa huomasin Lähi-Idässä. Kristittyjen vähemmistössä monet halusivat kantaa ristin, usein ison sellaisen, selkeästi näkyvillä, osana identiteettiään. Sitä ei piiloteltu eikä hävetty.

Kuinka kummallista, että roomalaisten rangaistusmenetelmänä käytetystä rististä tuli kristinuskon symboli! Risti oli käytössä jo ennen kristinuskoa, mutta meille ristillä naulitun seuraajille siitä tuli merkittävä muistuttaja toivosta ja ylösnousemuksesta, kun Jeesus kuoli ristillä.

Korinttolaiskirjeessä Paavali muistuttaa rististä vahvoin sanoin:

Sillä sana rististä on hullutus niille, jotka kadotukseen joutuvat, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima. 1 Kor 1:18

Risti ei mene muodista tai muuta arvoaan. Sen kantaminen pitää aikakaudesta huolimatta sisällään iankaikkisuuden toivon.

1 kommentti

  • Sami Paajanen sanoo:

    Ja täällä Suomessa me keskustelemme, että uskontunnustus ei ole relevantti.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Olli Pitkänen
    Olli Pitkänen

    Olen kehitysmaa-aktivisti ja maailmankansalainen alunperin Joensuusta. Olen asunut pitempiä aikoja Tansaniassa, Jordaniassa ja Salomonin saarilla, ja työni takia matkustanut eri puolilla maailmaa. Nykyisin toimin Suomen Lähetysseuran Mekongin ja Oseanian Aluepäällikkönä. Seurailen mielenkiinnolla elämää Aasiassa ja muualla maailmassa, joista kirjoittelen havaintojani blogiini herättelemään ajatuksia kulttuurien erilaisuuksista, rikkauksista ja välillä niiden kummallisuuksista.