Saako ihmistäkin halventaa?

KIRJAT
Anni Tsokkinen (toim.)
Taantuvan tasa-arvon kirkko
Kustantamo S&S, 188 s.

Kirjan saamalle julkisuudelle ja leviämiselle olennainen kysymys on sen ilmestyminen ”oikeaan aikaan”. ”Taantuvan tasa-arvon kirkolle” näin ilmeisesti on käynyt. Kirja on lyhyessä ajassa saanut suuren julkisuuden niin lehdissä kuin radiossa ja TV:ssä.

Minkä tähden? Sekä aiheensa että sisältönsä vuoksi. Viime vuonna, 2018 juhlittiin, että papin virka on luterilaisessa kirkossa jo 30 vuotta ollut avoin myös naisille. Kirjan voimakas viesti on: Eikö tämä jo riitä? Vieläkö tästä täytyy taistella?

”Taantuvan tasa-arvon kirkko” on artikkelikokoelma. Kirjan toimittaja on filosofian tohtori ja pappi Anni Tsokkinen. Hänen oma artikkelinsa on vaikuttava; samalla se on vahvan tunteen värittämä henkilöhistoria. Kirjan artikkelit ovat erilaisia, laidasta laitaan. Ehkä kustannustoimittajaa ei lainkaan ollut, tai sitten hän on antanut kaikkien kukkien kukkia.

Kirjan pääsanoma tulee joka tapauksessa todistetuksi. Päivi Vähäkangas lähtee Uudesta testamentista ja Paavalista. Hän kertoo Paavalin kirjeessä esiintyvästä apostolista nimeltään Junia. Nimestä on kiistelty – naisen vai miehen nimi? Totta on, että Paavalin jumalanpalveluksissa ääneen pääsivät myös naiset. Raamatuntutkimuksen mukaan kaikki Paavalin kirjeet eivät ole hänen kirjoittamiaan. Tämä selittäisi sen, että kirjeitten antama kuva naisista on sekä myönteinen että torjuva.

Kirja osoittaa, että naispuolisilla papeilla on todellista syytä turhautua. Väheksyntää ja syrjintää esiintyy muuallakin, mutta kirkossa on lisäpainona Raamatun, erityisesti Vanhan testamentin tuhatvuotinen patriarkaalisuus.

Satu Saarinen, teologian tohtori ja Oulun tuomiorovasti nostaa esille viimevuotisen 28 kirkolliskokousedustajan kirjeen piispoille, jossa he pyysivät lisää tilaa niille papeille, jotka eivät hyväksy naisia työtovereikseen. He saivat selvän vastauksen edelliseltä ja nykyiseltä arkkipiispalta: kirkossa ei ole kahta tietä. Sen papin virka ei ole sukupuolisidonnainen.

Asia on periaatteessa selvä, mutta käytännössä esiintyy työpaikkakiusaamista. Käsittääkseni sitä ei Turun seuduilla juurikaan esiinny ja täällä myös suhtautuminen sukupuolivähemmistöihin on ollut asiallista. Yhteentörmäys samansukupuolisten avioliittojen siunaamisen kanssa näyttää kuitenkin väistämättömältä.

Kirja nostaa kissan pöydälle ja kertoo avoimesti kaikista ristiriitojen aiheizsta. Turhautuminen on luonnollista, mutta päällimmäiseksi nousee aktiivisuus ja aloitteellisuus huomisen edessä. Lainaus Minna Mannertilta: ”Koetan suhtautua tällaisiin tilanteisiin huumorilla. On hyvä muistaa, että miesjohtoisilla yhteisöillä on keskuudessamme vuosituhansien verran etumatkaa.”

Syrjityiksi kirkossa tulevat myös diakonian viranhaltijat, hekin yleensä naisia. Syrjiöitten tavalliunen selitys on, ettei tämä ole tasa-arvokysymys. Mitä muuta se voisi olla? Raamattu sisältää myös moniavioisuuden ja orjuuden. Miksi naisia väheksyvät ja syrjivät eivät aja niitäkin? Mutta ei, he keskittyvät miehen aseman pönkittämiseen. Raamattu kertoo Jumalan luoneen ihmisen kuvakseen, niin naiset kuin miehet.
(Kirja-arvio on julkaistu Turun Sanomien Kulttuuri-osastossa 4.4.2019)

64 kommenttia

  • Sami Paajanen sanoo:

    Heikki Palmu 07.04.2019 18:15

    “Matti Paloheimon runo: “Jos Jeesus ei nauranut, on uskomme turha.”

    Jumalan siunaus on varmasti ollut kansallamme silloinkin kun tämä seuranto ei ole toteutunut. Isoille Vanhoille kirkoille tämä on kuitenkin perustavanlatuinen kysymys. Tarkoitus on ymmärtää Jari Haukan esittämää väitettä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Heikki Palmu sanoo:

    JARI,

    ‘kysyt kriteerejäni “oikeaan pappeuteen” ja kysyt, voiko evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous muuttaa oppia.

    Lyhyesti: Jeesuksen opetuslapsijoukossa ei tainnut ensin olla pappeutta ollenkaan. Sitten se tuli uudestaan, kahdessa eri muodossa. Jeesuksen sovitustyötä pidettiin niin olennaisena, ettei juutalaisuudessa vallinnutta pappeutta enää tarvittu. Toisin sanoen, ei tarvittu välittäjää Jumalan ja ihmisten välille, vaan uskottiin kristittyjen, kastettujen yleiseen, yhteiseen pappeuteen – kasteen perusteella.

    Se oli se toinen. Ja sitten, vähitellen apostolien, evankeliumin julistajien, diakonien, profeettojen jne tehtävistä alkoi uudelleen kehittyä uudenlainen pappeus, lopulta myös virkapappeus.

    Sitten kysyt, voiko kirkolliskokouksemme muuttaa oppia.

    Siihenkin yritän vastata lyhyesti ja vilpittömästi. Katolisesta kirkosta ja paavista on joskus sanottu, ettei paavi koskaan muuta kirkon oppia – hän vain tulkitsee sitä uudelleen.

    Kirkon historia on jatkuvan muutoksen historiaa. Eklesia semper reformanda est. (En nyt tarkista mistään latinan oikeinkirjoitusta.) Kirkon julistus ja myös oppi on todella jatkuvasti tulkittu uudelleen. Paavali oli jatkuvassa taistelussa aikansa uskonoppineiden kanssa. Paavalin oppi oli kovastikin toisenlainen, kuin hänen aikansa vanhauskoisten. Eikä tähän ole mitään muutosta näköpiirissä. Maailma muuttuu eikä meidän uskon tulkintamme ole kiveen hakattu, sekin muuttuu. Vanhan testamentin antama kuva Jumalasta on toinen, kuin Jeesuksen, evankelistojen antama.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Heikki Palmu
    Heikki Palmu

    Tähän päivään mennessä olen ollut yli puoli vuosisataa lehtikirjoittaja, noin puoli vuosisataa kirjailija, yli neljäkymmentä vuotta luterilainen pappi ja yli kolmekymmentä vuotta työnohjaaja. Ja mitä vielä? Nyt, vanhuudessani yhä haluaisin olla yhteydessä muihin ihmisiin ja vähän myös vaikuttaa maailman menoon. Kirjoitan aktiivisesti. Kun saan kirjan valmiiksi, kuten viimeksi "Oulusa koulusa. 60-lukulaisen muistelmat." (Kirjapaja 2016), alan tehdä seuraavaa.