Saako kirkossa taputtaa?

Pari viikkoa sitten vihin pariskunnan, jonka vihkimisessä oli osana yksinlaulu. Kun laulu loppui, huomasin että monet kädet nousivat taputukseen. Ei silti taputettu. Syytä olisi ollut, mutta kuitenkin kädet vaikenivat.

Kirkossa taputuksesta on täälläkin keskusteltu niin iät ja ajat, että rauhassa voi lähteä hellimään hellettä, jos aihe ei innosta. Ymmärrän. Mitään uutta ei ole tässä kirjoituksessa luvassa, vaan tuttuja vanhoja kysymyksiä.

Kirkko on kummallinen paikka, kun mietitään miten siellä olla ja elää. Eihän siellä voi olla kuin elopellossa, mutta eikö se silti ole ihmisten paikka? Suosionosoituksiin liittyen ollaan vaikeilla vesillä.

Yleissääntö kai on, että konserteissa voi taputtaa, kirkossakin. Mutta mites muuten, esimerkiksi koulukirkoissa luokan esityksen päälle tai kirkollisissa toimituksissa? Ja onhan sitä kirkkotiloissa paljon muutakin elämää.

Viime aikoina taputuksia on ollut ainakin kun uusia pappeja vihittiin ja piispa pyysi heitä kääntymään seurakuntaan päin. Taputin mukana. Näin myös Helsingin piispan vihkimyksessä, joka oli oikein TV1:ssa. Itse koin tämän iloisen hämmennyksen viime vuonna, kun minut asetettiin kirkkoherran virkaan. Jotain piispa Irja siihen: "Nämä aplodit toivottavat todella uuden kirkkoherran tervetulleeksi." (tjsp) Avioliittoon vihkimisissä aplodeja on ollut viimeisinä aikoina monessakin kohtaa.

Eli kirkossa saa taputtaa ja hyvä niin. Mistä se kaiken kaikkiaan kertoo? Mietitäänpä tavallista luterilaista jumalanpalvelusta Suomen kirkossa. Voisiko taputtaa saarnan jälkeen? Jonkun musiikin perään tai jossain muussa kohdassa? Voisiko tai saisiko vai rikkoutuisiko sillä liikaa etukäteen asetettu kaavio?

3 kommenttia

  • Pekka Pesonen sanoo:

    Ehkäpä vääristyneet käytöskoodit ovatkin se todellinen syy, miksi kirkossa käy melko vähän väkeä. Muussa sisällössä ei ole mitään vikaa. Vain oudot käyttäytymismuodot karkottavat kuulijat. Normaali kanssakäyminen ihmisten välillä on ikään kuin kielletty ja tilalla on outoja ja jopa pelottavia käytöskoodeja, joissa voi pahasti nolata itsensä. Pelkäsin vuosia sitä, että nousen, tai istun väärään aikaan ja se olisi ollut erittäin noloa. Nyt olen jo oppinut seuraamaan suntion, tai papin nousemisia.

    Enpä ole tuota ihmisten mielissä varmasti kytevää pelkoa aiemmin oivaltanut. Taputtamien on vain yksi näistä oudoista kielloista. Näiden kummallisten sääntöjen tähden lapsia ei kirkoissa näy. Eikä lapsiperheitä. Lapsethan eivät osaa ottaa huomioon koodeja. Joten vanhemmat joutuvat noloon asemaan herkästi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Varmasti saarnan jälkeen voi taputtaa kun siltä tuntuu. Mutta sitten kun taputetaan kesken saarnan ollaan jo Uuudella ajalla kirkossamme. Siinä olisi puheen pitäjälle hyvää mieltä ja ylpeyden aihetta useaksi vuodeksi. Aikanaan kun tein kirjallista syntyi ja yhtyi sitten myöhemmin ajatus näistä kirkkomme viisivuotissuunnitelmista. Ei tarvittaisi kuin yksi haaste ja sen pitäminen samana joka vuosi. Piispamme velvoittaisivat katsennassaan olevia pappejaan laatimaan ja pitämään kerran kevät- ja kerran syyskauteen saarna minkä yhteydessä pappi voisi kerran rehellisesti hymyillä yhdessä sanottavansa kanssa. Tätä ihmettä kun tultaisiin odottamaan, kuulemaan ja katsomaan nousisivat osallistujamäärät yhteisiin kokoontumisiin. Kun palautetta sitten ihmeteltäisiin paikallisissa julkaisuissa voitaisiin kerran vuoteen yhdelle onnekkaalle jakaa kirkon hymypalvelijaviiri tukevalla puualustalla. Joku voi ajatuksen löytää mauttomana mutta onhan meillä vuoden 1986 ponsikin enkä ole kuullut tahi huomannut kenenkään pitävän sitä ajatuksettomana tai huomanneen ettei sitä noudateta. Ja voi sitä aplodeerauksen määrää. Näistä kommelluksista olisi vielä muisteltavaa mutta jätetään toiseen kertaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Suntioiden toimenkuvaan tulisi lisätä velvollisuus napata papilta kirjoitettu teksti pois, juuri ennen tämän pönttöön nousua.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Antti Kupiainen
    Antti Kupiainen

    Olen seurakuntapappi henkeen ja vereen, nyt pienen maalaisseurakunnan kirkkoherra itäisellä Uudellamaalla. Sydämeni on myös Virossa ja Saimaanmaalla. Olen kirkon uskollinen poika, joka rakastaa kirkkoaan, vaikkei se ihan täydellinen olekaan. Kukas meistä olisi?

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit