Saako luolapoikien tarina onnellisen lopun vai pilaako julkisuus sen?

Tätä kirjoitettaessa thaimaalaisen luolan uumenista on viranomaistietojen mukaan onnistuttu pelastamaan jo seitsemän Villisiat-jalkapallojoukkueen poikaa. Kaikki muu tietämys on huhuja, arvailuja, veikkauksia, spekulointia, valheuutisia.

Uskon, toivon ja rukoilen, että kaikki 12 poikaa (iältään 11-16-vuotiaita) sekä 25-vuotias valmentaja saadaan hengissä ulos luolasta. Mutta mitä sen jälkeen tapahtuu? Lähteekö julkisuusmylly pyörimään niin, että pelastetut eivät pysy mukana? Haastatteluja, elämäntarinoita, kirja, elokuva, fanituotteita? Millaisia mielenterveydellisiä ongelmia luolaseikkailusta voi syntyä? Posttraumaattinen stressireaktio? Miten tämä kaikki koettu vaikuttaa luolapoikien myöhempään selviytymiseen koulussa ja työelämässä? Pysyvätkö he koko ikänsä muille vain luolapoikina vai suodaanko heillä muutakin elämää? Armahdetaanko pojat jossakin vaiheessa tästä piinaavasta taakasta vai onko loputtomasti tulossa vastaan tahoja, jotka tahtovat tavalla tai toisella rahastaa heidän tarinallaan?

Oletan, että valmentaja on pystynyt tsemppaamaan suojattejaan niinä yhdeksänä vuorokautena, jolloin pojat olivat pimeässä ja veden peittämässä luolassa epätietoisina pelastajien tulosta. Siinä voisi olla tarinaa kerrakseen ja aikuisesta valmentajasta olisi varmasti helppo tehdä sankari, mutta minkä kustannuksella? Vai saako tarina kenties siivet nykyaikaisena ihmekertomuksena, sillä siihenkin näyttäisi olevan aineksia.

Pelastusoperaatio on ollut massiivinen, kenties jopa överiksi menevä. Auttajia on ollut n. 1000, 18 maailman parhaimpiin kuuluvaa tekniikkasukeltajaa, jokaiselle pojalle kaksi sukeltajaa, ambulanssi, helikopteri ja miehistö. Samaan aikaan Välimerellä kaatuu pakolaisten puhallettavia aluksia ja menehtyy Villisikoja nuorempiakin lapsia. Väistämättä mieleen nousee ajatus, että ihmishenki ei ole yhtä arvokas kaikkialla. Arvokkaimmillaan se näyttäisi olevan  julkisuuden valokeilaan osuessaan.

Yhtäkkiä huomaan, että olenkin näistä synkistä mietteistäni siirtynyt unelmoimaan, näkemään päiväunia siitä, että eikö tällainen henkinen, hengellinen ja aineellinen auttaminen voisi toimia pyyteettömästi myös koko maailman mitassa? Jos kukaan ei enää haluaisi käydä sotia vaan kaikki tahtoisivat auttaa lähimmäisiään, niin eihän meillä olisi hätäpäivää. Jos miljardööreistä lähtien kaikki olisivat valmiita antamaan omastaan, ruokaa riittäisi kaikille, kun aseet taottaisiin auroiksi (Jumalalla taitaa muuten olla ihan samanlainen toive) ja kaikki kilpailisivat keskenään toinen toistensa kunnioittamisessa.

Kaikkeen tähän meillä olisi mahdollisuus, JOS me suostuisimme luopumaan omasta mukavuudenhalustamme ja itsekkyydestämme, JOS tajuaisimme, että aina on niitä, joilla menee huonommin kuin meillä, JOS voisimme vakuuttua siitä, että meidän KAIKKIEN tulee auttaa heikommassa asemassa olevia.

Keskellä suomalaisia kesähelteitä tahdon muistuttaa mieleen enkelikuoron joulutervehdyksen matkalaisille taivaan maan: "Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!"  Jos me antaisimme kaikesta tekemisestämme kunnian Jumalalle, olisi tuo kunnia-asiakin kerta heitolla tullut ratkaistuksi, siitä ei enää ihmisten kesken tarvitsisi kähistä. Ja se, että Jumala hyväntahtoisesti kääntää kasvonsa meidän puoleemme, on pohja ja perusta rauhantyölle.

JOSPA siis…?

 

Tilanne blogin syntymisen aikoihin:

https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000005749260.html

 

Kuva yllä: Pelastajat piinaluolan suulla. All Over Press / EPA

Kuva alla: Toivoa on(kaloissa)

28 kommenttia

  • Valmentajalla on pappistausta ja hän opetti suojattinsa meditoimaan. Tässä on Hesarin varsin kattava selostus siitä, mitä luolapoika-asiassa on tähän mennessä tapahtunut. Korostan, että blogin otsikon ennakoima kysymys odottaa vielä vastaustaan. Ans kattoo ny!

    https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000005750949.html

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    “Seppo: Tietenkin. Kuka niitä ehtoja Jumalan toiminnalle voisikaan laittaa? En minä ainakaan.”

    Niinpä, emme siis tarvitse pelastuakseme välttämättä mitään opillisten dogmien uskomista ja noudattamista.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Seppo: Päädyt virhepäätelmään. Raamattu kertoo meille, millainen Jumala on, mitä hän meille lupaa ja mitä meiltä odottaa. Jumala on meidät kaikki luonut, hän on meidän Isämme, me olemme kaikki hänen lapsiaan. Se, että meissä kaikissa on Jumalan kuva, näkyy syvimmiltään siinä, että me rakastamme. Rakkautemme on heijastumaa siitä rakkaudesta, jolla Isä meitä rakastaa. Hän on antanut meille tehtävän viljellä ja varjella luomakuntaa sekä viedä evankeliumia eteenpäin sinne, missä Jumalaa ei vielä tunneta.

      Mielestäni natsien vankileirillä teloitettu teologi Dietrich Bonhoeffer sanoi hienosti, että elämän tarkoitus on rakkaudessa kasvaminen ja valmistautuminen iankaikkista elämää varten.

      Opillisten dogmien uskominen ja noudattaminen ei ole pointti vaan Jumalaan uskominen. Jeesus perusti kirkon ja sanoi seuraajilleen, että pysykää tässä jengissä. Hän lupasi olla omiensa kanssa maailman loppuun saakka ja sitten taivaassa face to face. Mutta Jeesus sanoi myös, että on hänellä muitakin laumoja, joita hänen tulee paimentaa. Luolapoikiakinko?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Seppo Heinola sanoo:

      Päätelmäni oli keskustelumme pohjalta aivan looginen.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru
    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (63 v., 117 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa24.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121