Saako pappi itkeä?

Eräänä kesäiltana joitakin vuosia sitten olin siunauskappelilla pitämässä kesähartautta. Hartaushetken puheessa kerroin, kuinka olin löytänyt pitkään kadoksissa olleen haastattelun edesmenneistä isovanhemmistani. Olin lukioaikoina haastatellut historian kurssille mummiani kysellen hänen lapsuudestaan, sota-ajoistaan ja isovanhempieni yhteisestä taipaleesta. Kyyneleet valuivat poskilleni, kun luin isovanhempieni elämästä asioita, jotka olin vuosien saatossa ehtinyt jo unohtaa. Kyyneleet kihosivat silmiin hartaushetkessä asiasta puhuessani. Kostein silmin ja hymyillen muistelin edesmenneitä isovanhempiani. Pieniä arkisia asioita, kauniita muistoja, joita he ovat jättäneet jälkeensä. Suru on jo vuosia sitten muuttunut haikeudeksi ja kiitollisuudeksi yhteisestä ajasta, mutta silti joskus ikävää seuraa itku.

Silmäni ovat kostuneet kyynelistä pappisvuosien aikana monta kertaa. Toisinaan olen katsellut ilon kyyneleet silmäkulmissani kasteperheitä ja hääpareja. Toisinaan silmät ovat kostuneet elämän kipujen äärellä. Raskaimpia ovat olleet hetket, joissa suru on ollut käsin kosketeltavissa. Messun esirukouksessa kuolleen pienokaisen nimeä lukiessani ääneni murtui ja silmäkulmiin kipusivat kyyneleet. Kokosin itseäni hetken kanttorin soittaessa lapsen muistolle säkeistön tutusta virrestä. Messun loputtua murehdin hiljaa mielessäni liikuttumistani kesken työtehtävän ja toivoin, ettei se häirinnyt seurakuntalaisia. Joskus koen papin työssä surua herkkyydestäni ja huomaan miettiväni, miksi en voi olla kovapintaisempi. En haluaisi olla herkkä hetkissä, jolloin papin odotetaan olevan vahva. Kipuilu herkkyyden kanssa ei rajoitu pelkästään pappeuden piiriin, vaan herkkyyden kanssa saa toisinaan kipuilla myös muuten elämässä.

Herkkyyden vuoksi ei olekaan ihme, että eräs yliopiston luennolla saatu viisas neuvo jäi erityisesti mieleeni. Eräs opiskelija kysyi, saako pappi itkeä. Kurssin pitäjä antoi ohjenuoran, jonka olen pyrkinyt pitämään mielessäni. ”Pappi saa itkeä, kunhan ei itke enempää kuin omaiset.” Noihin sanoihin olen yrittänyt luottaa hetkissä, jolloin kyyneleet ovat poltelleet silmäkulmissani. Minussa pappina saa näkyä se, että elämän ilot ja kivut koskettavat joskus syvältä. Hiljaa poskille vierivät kyyneleet eivät tee huonoksi papiksi, vaan inhimilliseksi ihmiseksi. Ehkä jossain hetkissä voin pappina sanattomasti jakaa surua elämän jättämistä haavoista itkemällä yhdessä toisten kanssa.

”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa.”

-Room. 12:15-

2 kommenttia

  • Jouni Parviainen sanoo:

    emiliapappi.

    Kysyt, saako pappi itkeä. Vastasit myönteisesti. Hyvä niin. Olen iloinen siitä, että ihmisellä on kokonainen kirjo tunteita.

    Kun oma suru/kaipaus on tuore, viran normaalista hoitamisesta johtuvat toimitukset, kuten vuoron perusteella kalenteriin merkityt hautajaiset ym. herkistävät tavanomaista enemmän. Sen tietäen olen silloin pyrkinyt ennalta “varoittamaan” lähimpiä omaisia / tilaisuuden järjestäjiä ja kertonut, että sanat voivat minulta välillä hetkeksi kadota, mutta emme antane sen häiritä.

    Tehty hiljainen sopimus antaa voimaa toimittamiseen. Ja on kokemukseni ja saamani palautteen perusteella jopa syventänyt tilaisuuden toteutusta.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • emiliapappi sanoo:

      Samoin ajattelen itsekin, Jouni, että omaisille on hyvä tarvittaessa taustoittaa omaa herkistymisen mahdollisuutta etukäteen. Omien tunteiden sanoittaminen ääneen tekee joskus raskaissa tilanteissa olemisen helpommaksi ja antaa voimaa, kun tietää tunteille myös tarvittaessa olevan tilaa. Papin oleminen sinut omien tunteidensa kanssa antaa myös seurakuntalaisille esimerkin tunteiden ilmaisemisesta.

      Ilmoita asiaton kommentti