Saanko tunnustaa, että oppi aiheuttaa epätoivoa?

Aholansaaren teologiapäivien mielenkiintoisten alustusten joukossa oli myös Salla Rannan esitys aiheesta: Oppi - mitä se on? Ranta aloitti esityksen kertomalla Yle Areenan  neliosaisesta dokumentista, joka kertoo Kansantemppeli-lahkosta. 1960-luvulla Kaliforniassa alkunsa saanut kultti yhdisteli alun perin erittäin hyvän kuuloisia asioita: vapautta, tasa-arvoa, sosiaalista oikeudenmukaisuutta, kristinuskoa ja ihanneyhteisön, jossa rodulla ei ollut väliä. Homma kuitenkin päättyi siihen, että vuonna 1978 tehtiin yhteisön "ihannekaupungissa" Jonestownissa, Guyanan viidakossa, Yhdysvaltain historian suurin joukkoitsemurha. Holtittoman palvonnan kohteeksi noussut lahkon perustaja Jim Jones päätyi psykoottiseen tilaan ja julisti olevansa jumala. Yli 900 ihmistä menetti henkensä.

Ranta kertoo ajatelleensa dokumenttia katsoessaan: Onneksi meillä on oppi, jonka tarkoitus on estää totaalisekoilu ja väkivaltainen hengellinen diktatuuri. Toisaalta: Kristillisen oppimme ytimessä on kertomus miehestä, joka sanoi olevansa Jumalan poika, tie, totuus ja elämä. Jim Jonesin elämäntyö oli perverssi versio Jeesuksen ja hänen opetuslastensa elämäntarinasta.

Esimerkin jälkeen Ranta päätyi pohtimaan, keillä on oikeus tehdä teologiaa. Hän totesi, että muidenkin kuin dogmaatikkojen pitäisi voida puhua opista. Dogma on arkikielessä huonomaineinen sana. Se tuo mieleen joustamattomuuden, jäykkyyden ja taipumattomuuden.

Ranta esitteli amerikkalaisen teologin George Lindbeckin kolmijaon siitä, miten oppi voidaan ymmärtää. Ensinnä voidaan ajatella, että oppi on teologian tiedollinen ulottuvuus, tosien väitelauseiden kokoelma ja uskon kova ydin, jonka kirkko tietää todeksi. Toinen vaihtoehto on ajatella, että kristinoppi koostuu eri aikoina eläneiden ihmisten ilmaisuista, joilla he kuvaavat, miten ovat kokeneet ja ymmärtäneet uskonsa. Kolmas vaihtoehto nähdä oppi on kulttuuris-kielellinen. Sen mukaan opit ovat kulttuurinen viitekehys ja konteksti, elämänmuoto jonka sisällä toimimme ja uskomme. Rannan mukaan Lindbeck piti kolmatta määritelmää parhaana, koska se edistää kirkkojen välisiä ekumeenisia suhteita.

Itse hämmennyin jo tässä kohtaa. Tajusin, että olen jotenkin alitajuisesti kuvitellut, että opin voi ajatella vain tavalla yksi. Että se on muuttumaton, järkähtämätön möhkäle. Melkein kuin taivaasta annettu. Jotakin pyhää, josta ei voi keskustella, jota ei voi kyseenalaistaa, joka pitää "vain uskoa". Ja jos ei siihen kykene, on parempi ottaa etäisyyttä koko kristinuskoon. Tämä käsitys on toivottoman vanhanaikainen ja yksinkertaistava ja luotaantyöntävä. Mutta niin olen oppinut aikanaan rippikoulussa ajattelemaan. Ikään kuin oppi olisi jotakin, jonka voisi oppia ja sitten se pitää joko ottaa tai jättää. Opin ylin auktoriteetti on Raamattu ja 300-luvulla ja 1500-luvulla eläneet miehet ovat kirkkaasti osanneet tiivistää, mikä on oikea raamatunmukainen oppi. Sen jälkeen opista tuli valmis ja ikuinen.

Hetkinen: Millä perusteella tähän ovat kyenneet vain jotkut tietyt viisaat ja armoitetut joskus kaukana menneisyydessä? Miksi kaikesta siitä, mitä kristinoppi pitää sisällään, ei voisi keskustella yhä uudelleen ja uudelleen yhä uusista näkökulmista? Teologit ovat toki voineetkin näin tehdä, jo kauan. Mutta saarnapöntöstä papit eivät koskaan kerro meille tavallisille seurakuntalaisille tällaisesta mahdollisuudesta. Saarnatessaan he vahvistavat sitä rippikoulussa oppimaamme asetelmaa, että oppi on ja pysyy. Kehällisistä asioista kuten vaikka moraalista ja etiikasta voivat maallikotkin keskustella, mutta ei opista, ei ytimestä. Se on jotakin annettua. Ja kun et pysty opin ydinkohtia uskomaan ja niihin sitoutumaan, olet oikeastaan surkuteltavin kaikista, pelastuksen ulkopuolella.

Salla Ranta nosti esiin upean näkökulman siihen, mitä kaikkea voisi tarkoittaa se, että ihminen tunnustaa oppia. Entä jos kyse onkin tunnustuksesta, jossa paljastan itseni, kenties synkänkin  salaisuuden kanssa? Entä jos tunnustan kuuluvani tähän porukkaan, joka kutsuu itseään kristityiksi, mutta opissa on silti paljon sellaista, joka herättää minussa kysymyksiä ja epäuskoa, jopa epätoivoa, vihaa ja raivoa. Saanko olla, saanko tunnustaa tällaisena?

Vesa Hirvosen kommentti yleisön joukosta antoi minulle jonkinlaisen armollisen oivalluksen. Hirvonen totesi, että dogmit eivät ole itsessään uskonkappaleita, vaan niiden tehtävänä on suojella uskoa, salattua yhteyttä Jumalaan. Kalle Hiltunen jatkoi toteamalla, että kun joku opinkohta alkaa oikein kahlita ja ahdistaa, meidän olisi syytä muistaa, että yleensä opinkohtien alkuperäinen idea on ollut vapauttaa. Ahdistavan opinkohdan äärellä voimme kysellä, olemmeko ymmärtäneet sen oikein - ja myös: pitäisikö tehdä sitä koskien ihan uusi oivallus, nähdä asia jotenkin ihan toisin?

22 kommenttia

  • Leena Kotila sanoo:

    Anteeksi nyt. Kävi niin että katosi uudet siikkarit. Samaan aikaan kehkeytyi vähän outo en-usko –ilmiö minussa. Sen ei tässä nyt ole väliksi.

    Kysyisin, kuin tässä uudistetussa oin alun perin Lars Stenbäckin ent. 169 (Silmäisi eteen Jeesus) loppu jok ennen kuului: Jos tuomionkin kuulisin/katsoisin hyljättynäkin/silmiisi helliin, Jeesu´s.

    Että muuttuiko se.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Emilia Karhu
    Emilia Karhu

    Olen opintovapaalla oleva Kotimaan toimittaja.