Saarna Juhannuspäivä 20.6.2020 Enon kirkko

VT:n teksti Jes. 40: 1–8
Epistola Ap. t. 13: 23–26
Evankeliumi Luuk. 1: 57–66

Joskus 1990-luvun alussa tutustuin liperiläiseen, eläkkeellä olevaan opettajaan, joka oli tehnyt keikkahommia seurakunnassakin. Hänen tultuaan virkaan Liperiin joskus 1950-luvun alussa oli niillekin seuduin ollut vaikea saada päteviä opettajia, joten hänen tuloaan tervehdittiin ilolla. Kun hän vielä sattui olemaan musiikkimiehiä, seurakunta nappasi hänet mukaan ensin kirkkokuoroon ja sittemmin kanttoria sijaistamaankin. Silloin kuljettiin vielä kinkereillä pitkin kyliä, ja myös tämä Jaakko sai usein olla kanttorin töitä hoitamassa eri puolilla laajaa pitäjää. Olihan se ollut mukavaakin, mutta hän kertoi mielialansa vähän laskeneen, kun joku oli todennut, että ”jaahas, susta on sitten tullut se uusi rospuuttokanttori”. Toisin sanoen hänen pyytämisensä kanttorin tehtäviä tekemään ei johtunutkaan hänen taidoistaan, vaan siitä, että huonoilla keleillä ei kanttori itse vaivautunut lähtemään, vaan lähetti mielellään sijaisen, rospuuttokanttorin.

Siitäköhän tässäkin on kyse, kun huomaan jälleen kerran olevani saarnavuorossa juhannuksena? Muistikuvieni mukaan olen ollut jo noin kahdenkymmenen vuoden ajan useammin tänä pyhänä kirkoissa saarnaamassa kuin juhannusvapailla. Ei silti, keskikesän juhlaa voi toki viettää näinkin. Saunomiselle, uimiselle ja grillaamiselle jää aikaa myöhemminkin. Ei kesä tähän lopu, vaikka jokaisella lienee kokemusta siitä oman lähipiirin pahanilmanlinnusta, joka muistaa aina juhannuksen aikaan huokaista: ”Nyt ne taas alkaa päivät lyhenemään”.

Mitä uutta on tässä juhannuksessa ja mitä taas juhannuksen sanomassa on sellaista ikuista, joka pitäisi muistaa kertoa joka vuosi? Mitä suloisia sanoja kehottaisi nyky-Jesaja julistamaan? Puhukaa suloisesti Suomelle, että koronavirus on taltutettu, rasismi on kytketty pois ja maailman kansat ovat lähentyneet toisiinsa? Sodan uhka on kauempana kuin koskaan. Puhukaa lempeästi suomalaisille: heidän pakkotyönsä on päättynyt. Halukkaille ja taitaville on tarjolla oikeita palkkatöitä, heikommista pidetään huolta. Enää ei säästetä eikä kuristeta heikoimpien kustannuksella. Enää eivät narsistiset johtajat uhittele maailmanrauhan kustannuksella.

Tällaista profeetan ääntä haluaisimme kuunnella ja vielä odottaa sen toteutumistakin. Vai onko se väärää rauhaa, pakoa todellisuudesta? Eikö meidän itsemme pitäisi ottaa vastuu oikeudenmukaisuuden toteutumisesta? Mitä pieni ihminen voi?

Yksin ei ainakaan mitään. Tarvitaan niitä tienraivaajia ja tarvitaan niitä kovaäänisiä profeettoja. Tarvitaan arjen mahdollistajia ja epämukavimpiinkin töihin lupautuvia rospuuttokanttoreita.
Evankeliumiteksti kertoo Johannes Kastajan syntymästä ja sen jälkeisestä ympärileikkausjuhlasta. Isä Sakarias on ollut äänetön yhtiömies siihen asti, kunnes nyt sai äänensä takaisin kertomaan, että pojan nimeksi tulee Johannes – Jo-cha-nan eli ”Jumala on armollinen”. Jumalan armosta kertominen avaa oman äänen ihmiselle. Tulee jotain muuta sen jokapäiväisen näennäisen hölpänpölpän tilalle.

Tätä tekstiä miettiessäni alkoi mielessä soida Larin-Kyöstin Itkevä huilu. Siinähän huilun rakentanut soittaja ei saa tekemäänsä huilua soimaan. Ensimmäinen ajatus vaikenevan huilun äärellä on yleinen ja looginen; minusta ei ole soittajaksi, ei ole onneni haltija soittajan lahjoja mulle jaannut. Ei minusta ole mihinkään, parempi että pysyttelen taustalla ja koetan sopeutua joukkoon.
Laulun seuraavissa säkeistöissä huiluntekijä lähtee hakemaan ensin apua luonnosta. Hyttynen, hämärän renki, ei voi auttaa. Sillä on oma paikkansa ja tehtävänsä. Eikä vastauksia löydy ihmisten paristakaan, ei mistään maailman markkinateiltä.

Lopulta huiluntekijä masentuu niin, että tahtoo kuolla, koska mikään ei onnistu. Ei kannata yrittää, muut ovat kuitenkin minua parempia. Vasta silloin helisee huilu. Vasta, kun ihminen kadottaa itsensä, toisien avun varaan ripustautumisen ja maailman pauhinaan mukautumisen yritykset, voi oma tekemä huilu saada aikaan suloisia säveliä. Silloin virisee virsien tulva. Elli muuten lupaili, että saattaisimme kuulla tämän musiikin tuossa ehtoollisen aikana. Korona-aika kun pyrkii suitsimaan virsien tulvaa tartunnan peossa.

Näin tuntui evankeliumitekstin valossa käyvän Sakariaallekin. Hän saa oman äänensä takaisin ylistääkseen sillä Jumalaa. Hän ei pyytänyt siihen apua tämän maailman pörriäisiltä eikä maailman markkinateiltä. Oma ääni palasi, kun sen aika on. Joskus on aika puhua suloisia ja kauniita asioita kuten Jesajan kirjan tekstikohdassa. Joskus on aika käyttää ääntä profeetalliseen varoittamiseen ja tien raivaamiseen isomman edellä, kuten Johannes sittemmin teki. Eiväthän hänellekään maailman markkinatiet mitään ruusuista luvanneet eivätkä toteuttaneet: erämaahan kamelinkarvapuvussa villimehiläisten hunajaa syömään ja lopulta vankilan kautta mestauspölkylle. Tehtävä, tien raivaaminen, tuli kuitenkin täytetyksi.

Uusimmat psykologiset tutkimukset ovat osoittaneet, että jatkuva onnellisuuden tavoittelu tekee itse asiassa ihmisistä onnettomia. Me käytämme aikamme etsimällä ja pyrkimällä onneen, onnellisuuteen ja mikä pahinta: pyrimme todistamaan sitä toisillemme esittelemällä onneamme; uusia taloja, autoja, puolisoita, ylennyksiä, lasten saavutuksia…ja pian huomaammekin kohtaavamme yhä isompia taloja, yhä nopeampia autoja, yhä houkuttelevampia puolisoehdokkaita, paremmin palkattuja hommia... ja kierre on loputon. Tyytyväinen ei saa olla koskaan, koska onni on se, mitä kuuluu tavoitella.

En tiedä, mutta kai näin saarnavuorossa ollessani uskallan arvuutella, että osa tätä onnen tavoittelun ja siitä seuraavan onnen pakenemisen aiheuttajia on ollut yhä kapeneva ja vähenevä usko Jumalaan, johdatukseen ja varjelukseen. Siihen, mitä Sakarias sai kokea: Jumala antaa minun oman ääneni käyttöön armon julistamista varten.

Ehkä se, minulle ja sinulle varattu tehtävä ei ole suuri, ei hohdokas eikä siitä pääse presidentinlinnaan prenikkaa rintaansa laittamaan. Mutta ehkä se on silti oikea ja todellinen. Tulee monia syysöitä, monia vaelluksia maailman markkinateillä ja kuulemme monenlaisia viestejä Juudean vuoriseuduilta. Tulee hallat ja harmit ja muut. Koronavirus ei ole viimeinen pandemia eivätkä sodatkaan näytä maailmasta loppuvan. Tulee monta kertaa ja tarvetta käyttää sitä omaa ääntä, jonka olet Sakariaan tavoin lahjaksi saanut armosta kertomiseen. Silloin huomaamme, miksi olemme täällä ja silloin helisee huilu.

7 kommenttia

  • Tarja Aarnio sanoo:

    Onpa hyvä saarna. Tuli hyvä olo sitä lukiessa. Kiitos!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Oma ääni puhuu! Perille meni.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Werner Janhonen sanoo:

    Kiitos saarnasta.

    Pyydän kysyä kuinka monta henkilöä oli paikanpäällä Enon kirkossa tätä saarnaa kuuntelemassa?

    Pyydän kysyä. Jos striimattiin. Kuinka monta kuuntelijaa Striimillä on ollut?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Elias Tanni sanoo:

      En katsonut tarkkaa tilastoa kirkon päiväkirjasta, mutta oma laskutoimitukseni laski paikan päällä n.40 seurakuntalaista. Striimausta ei tehty.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Werner Janhonen sanoo:

      Ihan mukavasti oli väkeä. Paljon intoa sinne enoille, sedille, tädeille ja lapsukaisille.

      Luulen, että 1950-luvulla rospuutto kanttoriapua ei pyydetty vaan laiskuuden takia. Vaan myös käytännön syistä. Esim. Siksi että jotkut rospuutto paikat olivat kokonaan turvallisesti ylittämättömiä. Tai kulkuneuvo olisi mennyt rikki tai jäänyt kiinni ja olisi mennyt niin paljon aikaa ja voimia, että työntekijä ei olisi enää ehtinyt ja jaksanut pakolliseen tilaisuuteen kirkolle. Tuskin Enon seudullakaan veisuun aloittaminen oli riippuvaista kenestäkään yksityishenkilöstä. Rospuutto veisaaja saattoi löytyä omasta tai naapuri talosta.

      Ehkä juhannuksena pyydetään apua, kun on monta pyhäpäivää peräkkäin. Ja paljon sukukokouksia, juhlia ja muita tilaisuuksia. Jos työntekijä pyytää sijaista silloin, kun tarvitsee. Minusta hän on laiska vasta sitten jos ei tule jos toista työntekijää ei saada järjestymään.

      Nykyisinkin on työntekijöitä jotka pyytävät vapaapäivää “rospuutto vapaata” aina silloin heillä on palveluvuoro herätysliikkeessä, sukukokouksessa tai muussa tilaisuudessa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Juha Hyrsky sanoo:

    Oli hyvä, todella hyvä. Etkös sinä nyt saisi itsellesi sitä papin pätevyyttä täydennettyä? Tällaista evankeliumin tarjoamista virankin puolesta Suomi kaipaa.

    Ilmoita asiaton kommentti