"Saatiin huikka!" ja muita kertomuksia papin työn mustasta huumorista

Karmeaa huomata, että oman työni musta huumori syntyy enimmäkseen kahdelta alueelta: kuolema ja hoitolaitokset. Onhan joka alalla musta huumorinsa, jota viljellään oman porukan kesken eikä sitä ulkopuolisille kerrota. Musta huumori on yhtä aikaa kahdenlainen – nauretaan asialle, jolle ei varsinaisesti voi/saisi nauraa, mutta silti se on humoristista. Ei se sinällään ole pahantahtoista, mutta silti jotenkin ilkeää.

On sitä papin työssä myös. Musta huumori on väline, jolla kevennetään työn rankkaa puolta ja henkistä kuormaa. Toisinaan on pakko nauraa, jotta saa henkisesti käsiteltyä kovia asioita. Papin työn musta huumori syntyy usein tahtomatta ja tilanteissa – tilanteissa, joissa ei varsinaisesti ole mitään hauskaa, mutta silti on hauskaa. Elämä vain on komediaa loppujen lopuksi, kokonaan.

Kuvaan työni mustaa huumoria kuoleman ja hoitolaitoksissa kohtaamieni tapahtumien kautta, ja pohdin samalla elämää ja ihmisyyttä.

Kuoleman äärellä nauraminen on jotensakin julmaa, ja usein pilkkaavaa. Voiko nauraa vai ei? Olin valmistautumassa ensimmäiseen hautaan siunaamiseeni kirkon sakastissa, kun suntio tuli rauhallisesti paikalle ja näytti tutun irtosormi-tempun, jolla lähinnä hämmästytetään lapsia. Nauru raikui kohta sakastissa, kun minä ja kanttori pohdimme, että mitäpä jos ensimmäisenä liturgisena eleenä tekisin saattoväen edessä kyseisen peukkutempun… Niin no, hautaus kyllä hoidettiin kunnioituksella ja pieteetillä kuntoon.

Ensimmäinen oma toimitus on papille aina jännityksen paikka. Siinä opetellaan käyttämään käsikirjaa, selviämään työstä, olemaan läsnä ja kohtaamaan omaisten suru, ja samalla oma kuolemanpelko. Itselleni tuo nauruhetki sakastissa antoi sopivanlaista irtautumista rankasta henkisestä tilanteesta. Auttaako musta huumori selviytymään? Kohdallani se ainakin helpotti kuoleman ja hautauksen henkistä käsittelyä.

Muistotilaisuudet ovat kevyempiä hetkiä saattoväelle, jossa hetkinen hengähdetään. Olen jo jotenkin turtunut kuuntelemaan adressien surunilmauksia, jotka ovat usein ovat jo hyvin käytettyjä. Monet läheiset ilmaisevat surunsa tutuilla sanoilla, mutta minä vieläkään tahdo ymmärtää, mitä tarkoitetaan sanoilla Otan osaa. Ehkä suomenkielessä ei ole vielä parempaa ilmausta olemassa. On se ainakin parempi kuin Olen pahoillani. Käytän itse ensimmäistä, vaikka suussani se tuntuu tökeröltä. Jotenkin olisin ottamassa palasen vainajasta? Haluaisin sanoillani silti selvästi ilmaista, että Olen vierelläsi kantamassa suruasi kanssasi.

Toinen lukunsa on adressien värssyt. Muistan professori Antti Laaton kirjoittaneen kerran hyvin muistoseppeleteologiasta, joka on sisällöltään aikamoista liirumlaarumia. Se on oman bloginsa aihe. Myönnettäköön, mieli alkaa väsyä satoja kertoja samoja värssyjä kuultuani. Eikö ole muita vaihtoehtoja? Siten kai adressitkin saavat oman osansa mustasta huumorista. Ne ovat väline käsitellä kuolemaa ja surra, ja mustan huumorin kautta kuoleman äärellä työskentelevät käsittelevät omaa henkisesti kuormittavaa työtään. Adresseissa karmiva osanottoteksti olisi varmasti seuraava: Suruun osaa ottaen ja vainajaa lämmöllä muistaen – Krematorion työntekijät.

Yleisempi paikka mustan huumorin ja tilannekomiikan syntymiseen ovat vanhusten hoitolaitokset. Dementoituneitten vanhusten kohtaaminen on yhtä aikaa sekä koomista että surullista. Naurattaa eikä naurata samanaikaisesti.

Pidin ehtoollishartauden yhdessä seurakuntani hoitolaitoksista ja penkkirivien välistä kuulin, kuinka yksi dementoitunut vanhus toteaa vierustoverilleen: ”Saatiin huikka!” Siinä oli rehellisesti sanottuna minulla ja ehtoollispikaritarjotinta kantaneella hoitajalla naurussa pidättelemistä. Samalla kertaa toinen vanhus tuumasi tomerasti: ”Koskaan en ole ottanut, enkä ota nytkään!”

Menettäessään muistinsa ihminen muuttuu persoonaltaan. Ruumiin reseptorit tunnistavat tutun asian, mutta linkittävät sen aivan muuhun yhteyteen. Ehtoollinen muuttuu talon tarjoamaksi viinaryypyksi, tai voi olla toisen vanhuksen kohdalla, että joko hän ei ole koskaan ehtoollista ottanut tai viinaa maistanut. Joka tapauksessa siunasin hänet. Muistin sotkiessa asiat myös tilanne muuttuu väärinymmärrykseksi.

Ihmettelen vain, miten vakavasti ihminen voi oikeasti menettää muistinsa. Jopa syöminen ja juominen unohtuu, vaikka ne pienellä lapsella ovat refleksinomaisia. Ehtoollisleipää ovat dementoituneet vanhukset mutkutelleet suussaan osaamatta syödä sitä. Tai he sulkevat juuri sillä hetkellä suunsa niin tiukkaan kiinni, ettei sitä saa auki muulla kuin rautakangella. Mutta, tilanteet ovat samalla koomisia. Ehtoollisleipää on pyöritelty kielen päällä ja kohta tarjottu ”käytettynä” takaisin papille. Eräs vanhus yritti laittaa märän ja murenevan leivän virsikirjan väliin. Toinen taasen yritti piilottaa sen pöytäliinaan.

Luulen, että he ovat vastaanottaneet ehtoollisen kenties satoja kertoja elämänsä aikana, niin silti ehtoollisen tunnistaminen muuttuu mahdottomaksi. Mutta onni on siinä, ettei Jumalan armo ole ihmisen ymmärryksestä kiinni, vaan sakramentit välittävät kaikki Jumalan lahjat ihmisestä riippumatta. Sanoilla lausuttu siunauskaan ei jää vaikuttamatta. Välillä dementoitunut vanhus voi yllättääkin. Eräs vanhus lauleskeli Rati riti ralla eikä selvästi tiedostanut enää tätä päivää. Ehtoollisen kohdalla hän kyllä tunnisti, mistä oli kyse – leipä ja viini eivät olleet hänelle vain leipää ja viiniä, vaan nimeltä sanoi ne ehtoolliseksi. Ja kohta tuttu Rati riti ralla jatkui, ja tilanne tarjosi kohta tahatonta mustaa huumoria – toinen hoitokodin asukki tuskastuneena rallatteluun sanoi kovaan ääneen: ”Ole akka hiljaa! Toiset jakavat ehtoollista!”

Eipä sinällään, kyllä itsekin pitkän nenän saa, kun olettaa huonokuntoisen vanhuksen olevan myös muistisairas. Jotenkin vanhus tulee tahtomatta ulkoistettua ja kysyttyä hoitajalta välillä, pystyykö jollekin ehtoollista jakamaan vai ei. Hoitajan tuumauksen jälkeen jätin kerran yhdelle pyörätuolihoidettavalle viinin jakamatta. Tuolista kuului tomera kysymys: ”Enkö minä saakaan sitä lientä?” No totta kai myös viini hänelle jaettiin ja läksy minun tuli opittua – Älä oleta ennakolta, jos et ole sittenkään varma. Kysy häneltä itseltään ensin, älä hoitajalta.

Silti muistin murtuessa muuttuu kommunikointi. Mitä tehdä, jos hartaushetkessä vanhus huutaa kovaan ääneen ”Aaaaaaaa!” ja samalla tömisyttää virsikirjalla pöytää? Minä rupesin kerran juttelemaan. Toistin perässä kirjaimia. Hänen ryhtyessään luettelemaan numeroita, luettelin samaa tietä minäkin, tosin vähän väärästä kohdasta. Vanhus hoksasi ja kommunikointiyhteys oli löytynyt – väärät numerot naurattivat häntä ja hän vastasi selvästi Eeeiii. No, se oli humoristista, mutta ainakin hauskaa oli yhdessä, myös vanhuksella itsellään. Hartaushetki rauhoittui ja eteenpäin mentiin. Kommunikointi auttoi, ja kun tuttu ”Aaaa!” alkoi uudelleen, kirjaimet ja numerot loivat jälleen yhteyden.

Välillä on pokassa pitelemistä, kun vanhus kommunikoi aivan luontevasti ja selvästi, mutta elää 60 vuotta ajassa taaksepäin omaa nuoruuttaan. Yllättäen hän on muuttamassa kotipaikkakunnalleen ja on koonnut muuttotavaransa rollaattorin päälle. Samalla hän yrittää pestata minua paikallisen seurakunnan papiksi. Tai, yhtälailla keskustelu kulkee kahden vanhuksen välillä, mutta kohta he alkavat pommitella toisiansa sanomalehden palasilla. Kommunikointi voi olla toisinaan hyvin hankalaa, kun ei ole varmaa, ymmärtääkö vanhus keskustelusta mitään. Yhdenkin syntymäpäiväkäynnin yhteydessä hoitolaitoksessa hoitaja kysyi vanhukselta, oliko mukava, kun pappi tuli käymään. Vastaus tuli nopeasti: ”Ei.” Jotenkin alkuhämmennyksen jälkeen suupieleeni karehti hymy, ja vanhus itsekin purskahti nauramaan. Luulen kuitenkin, ettei hän ymmärtänyt mitä oli kysytty ja mitä vastasi.

Olen miettinyt, että saako näille tapauksille nauraa. Ehkä on parempi, että niille nauraa rehellisesti, koska hauskoja ne ovat. Silti naurun ei pidä olla pahantahtoista tai säälillistä, vaan rehellistä tilanteiden hauskuuden vuoksi. Ei siinä ihmiselle naureta, vaan tilanteelle. Ehkä ne kannattaa käsitellä elämän hassuina sattumuksina, eräänlaisina sutkauksina, ei vitseinä. Nauru on keino selvitä hetkistä, joita on pakko käsitellä. Muistisairaus ei ole henkisesti helppoa tällaiselle ulkopuoliselle vierailijallekaan.

Ihmisiä he kaikki ovat, muistisairaat vanhukset. Sitä ei saa unohtaa. Ja suuresti arvostan hoitajien työtä ja kunnioitan heitä syvästi. Minusta ei siihen olisi. Opettelen edelleen kohtaamaan muistisairaita ihmisiä ihmisinä, ja läksyni haluan opetella huolellisesti. Ihmisyys, kommunikointi kielellä jota vanhus ymmärtää, ei ennakkoasennoitumista – ne ovat keskeisimmät opetukseni tähän asti. Opetella ja oppia saan, kun osaan huomata ja korjata virheeni, ja myös asennoitumiseni. Oppimisessa on suuri siunaus.

9 kommenttia

  • Kari Virtanen sanoo:

    Kyllä kaikelle voi nauraa mustasti tai valkoisesta, ja varsinkin itselleen, kunhan ei ainakaan pahasti loukkaa ketään. Hieno kirjoitus!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jori Mäntysalo sanoo:

    Minäkin kiitän. Elämänmakuinen teksti, sanoisinko jopa puhutteleva.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuula Hölttä sanoo:

    “Monet läheiset ilmaisevat surunsa tutuilla sanoilla, mutta minä vieläkään tahdo ymmärtää, mitä tarkoitetaan sanoilla Otan osaa. ”

    Me otamme tällä hetkellä osaa. Santiago de Compostela… ”Isä meidän, joka olet taivaassa, pyhitetty olkoon Sinun nimesi…”

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Ville Hassinen sanoo:

      Tuula, en ihan ymmärrä, mitä tarkoitat. Voinet tarkentaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jouni Parviainen sanoo:

      Päättelen, että Tuula Höltän kommentissa on kyse tuoreesta suru-uutisesta, joka koski Pappisliiton matkalla liikenneonnettomuudessa menehtynyttä pappia. Siitä oli lyhyt uutinen 29.4. näilläkin verkkosivuilla.

      Samalla surunvalitteluihin yleisellä tasolla: Silloin kun ilmaus “Otan osaa” tuntuu suussani epäaidolta, käytän mieluummin vanhaa ilmaisua “Valitan surua.”

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Ville Hassinen sanoo:

    Jumalan huumoria en ymmärrä. Miten lie hän nauranut partaansa, kun pääsi kerran joulun alla näpäyttämään seurakunnan nuorisotyötä.

    Olin silloin opiskeluaikana Joensuussa vapaaehtoisena seurakunnan nuorisotyössä. Mentiin nuorten kanssa leirikeskukseen nuorisotyön joulujuhlaan ja nuoret saivat esittää ohjelmassa jouluevankeliumin ja yleisö heitti lennosta esitystyylejä. Eräs nuori huikkasi “musta huumori” ja silloin alkoi tapahtua – Mariaa esittänyt tyttö pudotti juuri samalla hetkellä vahingossa Jeesus-nuken käsistään, kiljaisi, ja nukke osui lattiaan pää edellä komeasti pamahtaen.

    Vahinko osui juuri kohdalleen täydellisesti – parempaa ehkä siinä hötäkässä nuoretkaan eivät olisi keksineet. Nauroiko Jumala? Luulen, että kyllä. Tapahtumasta luultavasti saimme opetuksen, ettei musta huumori välttämättä sovi ihan joka kohtaan.

    Mutta kun sattuu ja tapahtuu. Kuulema jossain päin jonkun koulun joulukuvaelmassa oli Jeesus-nukelta irronnut pää, tipahtanut alas lavalta ja kierinyt penkkirivien keskellä keskikäytävää pitkin…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Lea Maria Haapalainen sanoo:

    Dementiapotilaiden parissa joskus töitä tehneelle tämä tuntuu pitkälle tutulta.. Hoivaajan roolissa olija ei aina tiedä, olisiko viisainta yrittää leikkiä fiksua ja järkevää, – vaiko mennä virran mukana…

    Harras toive onkin, että oma lähtö tästä ajasta Taivaan kotiin tulee olemaan suorilta jaloilta ‘saappaat jalassa’ tai rauhallisesti yöunesta, ettei tarvitsisi ainakaan jäädä aiheuttamaan kanssaihmisille tahatonta komiikkaa … Siunaustilaisuus saa olla iloinen kiitosjuhla, ei mitään synkistelyä: Jumalan hyvyyden ja uskollisuuden muistamista, muutaman ylistyslaulun kera. Sellainen ‘osanotto’ on paras muisto tänne jääville.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    “Saappaat jalassa” , sanonta on lännenmailta peräisin ja tarkoitti väkivaltaista kuolemaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ville Hassinen
    Ville Hassinen

    Kuopiolaissyntyinen, kolmen- ja neljänkympin puolikieppeillä oleva seurakuntapappi ja sivutoiminen tutkijanplanttu. Aikansa Pohjois-Karjalan laulumaita kierreltyään olen palannut kotiseuduilleni vaatimattomien (ja niitten oekeetten) ihmisten pariin Savoon Kuopion kupeeseen. Kirjoittelen osin seurakuntatyön näkökulmasta, milloin sitten eksyn naputtelemaan pohdiskellen ja sukeltelen syvempiin uomiin.