Saattamisen kauheus ja kauneus.

On selvää, että kirkon yhteisvastuukeräyksen aihe ja markkinointi on tekstini kimmokkeena. En kiistä aiheen tärkeyttä, päivastoin! En myöskään kiistä julkisuusmainonnan puhuttelevuutta. Se on suorastaan järkyttävää.

Silti henkilökohtaisesti mietin, onko tarpeen edetä asiassa näillä visuaalisilla keinoilla, joita nyt on käytetty. Itse olen ahdistunut julisteissa olevista kuolleiden kuvista omainen vierellään. Ei auta, että saattohoidon "perusikoniksi" on asetettu Michelangelon ihanan kaunis veistos "Pietà". Sen variaatiot eivät kuvaa edes saattohoitoa vaan tilaa, jossa ollaan kuoleman jälkeen, ruumiin kanssa. Siinä ei voida enää ketään saattaa. Auttaa voidaan vain saattajaa. Se on muuta kuin kukaan haluaa paljastaa toisille: oman kipunsa kuva. Hyvin henkilökohtainen asia. Vaikea jakaa saati julkistaa mainoksessa.

Tunnustan, että minulla on kipeä kosketuspinta saattohoitoon. Ne hetket, joissa läheiseni ovat kuolleet pitemmän yhdessäolomme jälkeen, ovat olleet jotenkin "pyhiä", kuvaamattoman arvokkaita. Ensimmäinen saattamani ihminen oli minulle hyvin läheinen sisar, jonka menehtymistä leukemiaan nuorena naisena seurasin vierestä loppuun asti. Me jaoimme kuolinpäivän tärkeimmän hetken, jolloin hän tiedosti lähtemisensä tilan ja jakoi ajatuksensa kanssani. Se oli sanoinkuvaamatonta armoa. Lahja, jonka varassa jaksoin elää eteenpäin "kaksossiskoni" kuoleman jälkeen.Saatoin lisäksi jakaa hänen sanomaansa vanhemmilleni ja toisille siskoilleni. Kun kuolema koitti samana yönä, koko perhe oli koolla sisareni viimeisen hengityksen todistajina. Isä rukoili ääneen Herran siunauksen samaan aikaan kuin sisareni lopetti hengittämisen.

Hetken pyhyyttä ei kalmokuvilla voi tavoittaa. Mitään kuvien raadollisuuden kaltaista en ole kokenut myöskään saattaessani appivanhempani ja vanhempani, lopulta aviomiehenikin ajasta ikuisuuteen. Koen, että olen saanut armolahjan, kun olen saanut olla saattajana tilanteissa, jotka ovat vain tulleet eteen.

Niissä on ollut intiimiä tragikoomista huumoriakin, jota ei olisi voinut kuvaajille paljastaa. Kuka ymmärtäisi sen kauhistuneen naurun, johon purskahdin, kun anoppini viimeisen hengenvetonsa jälkeen - niinkuin luulin - alkoikin uudelleen hengittää. Tosin parin minuutin jälkeen kaikki oli ohi. Ja kuinka epätoivoisesti yritin mallata hänen suuuhunsa pois ottamani tekohampaat ennekuin mieheni ja tyttäreni ehtivät paikalle. Ja kuinka mallaamisestani huolimatta tyttäreni kysyi oitis: "Miksi mummi irvistää kuin susi?"

Tällaiset hetket saattamisessa ovat kummallisen arkisia samalla kuin pyhiä. Niin on omaisen peseminen, vaipanvaihto, kaikki likaiset rutiinit, jotka kuuluvat elämään ennen kuolemaa ja heti sen jälkeen. En ole kokenut, se myönnettäköön, yhtään väkivaltaisen kuoleman saattoa. En liikenneuhrin, koomapotilaan saattamisen surua. Olen kohdannut vain luonnollisiksi luonnehdittuja kuolemia. Olen Jumalalle kiitollinen, että olen saanut olla niissä osallisena. Niiden myötä oma valmiuteni kuolemiseen on koko ajan vahvistunut.

Kuvasin isäni, kun hän oli kuollut hoitokotinsa sängyssä. Liikutuin hänen äsken vielä kipristelleistä varpaistaan ja laihoista, pitkäsormisista käsistään levossa lakanan päällä. Kuvasin ne. Kuvasin myös isäni kasvot ruumiina suu auki, kyömynenä taivaaseen sojottavana. Hän oli isäni ennen maahan laskemista tomuna ja tuhkana. Ainutkertaisen rakas! Mutta.... en todellakaan ymmärrä, että tällä tilanteella olisi syytä olla julkisuudessa edes hyvän asian mainoksena.

Surulla, joka saattohoitoon liittyy, on intimiteettinsä. Eivät sisareni ja tyttärenikään ole halunneet jakaa isäni kalmokuvia. Minäne otin, vain minun ne ovat.

 

 

7 kommenttia

  • Matti Pulkkinen sanoo:

    Perheessämme oli tammikuussa kaksi hyvin läheisen omaisen kuolemaa peräkkäin. Tämän sosiaalipornomainonnan katseleminen ei todellakaan ole ollut miellyttävää.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Luterilaiseen vaatimattomuuteen kuuluu myös arvostelukyvyttömyys. Näin yhteiseksi hyväksi voidaan katsoa asioita, joita vähemmän ohjelmoitu, turmeltumattomampi ja arvostelukykyisempi mieli ei suoralta kädeltä hyväksyisi. Estetiikan taju tekee elämästä kauniimpaa tosiasioita unohtamatta, mutta siihen ei Ihminen kasva ilman tietoista halua ja pyrkimystä. Silti tosiasia on se, että elämä on yhtä aikaa ihanan kauheaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuire Kajasvirta sanoo:

    Yhteisvastuukeräyskuvien yksi tarkoitus on varmaan viestittää ristiriitaa ja sitä, että saattohoito ei ole kunnossa eikä riittävällä tasolla.

    Olen ollut Terhokodissa mukana elämässä läheiseni viimeisiä päiviä ja saattamassa kuolemaan. En tiedä, olisiko Terhokodissa kokemani potilaan elämän ja kuoleman kunnioitus ja kuoleman pyhyys ollut parempi yhteisvastuukeräyksen mainoksen viesti.

    Voi olla, että se ei olisi herätellyt avaamaan kukkaroa samalla tavalla kuin nyt valittu näkökulma.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

      Jos “mainostetaan” saattohoitoa julkisen sairaanhoidon osana, luultavasti vähemmän järkyttävätkin kuvat olisivat vedonneet ihmisiin. Oli miten raadollista hyvänsä, kuvat lohdullisemmasta saattamisesta olisivat voineet avata kukkaron nyörejä yhtä hyvin kuin nykyinen keruukuvasto. Ihmiset toivovat hyvää ja jopa tavallaan kaunistakin saattoa itselleen ja läheisilleen. Tietysti siihen kuuluu myös lääketieteellinen kivun lievitys niin paljon kuin on mahdollista.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Kyllä aiheeksi olisi sopinut näkymätön tai yksinäinen vanhuus, koska demokraattisesti päätettävänä viime syksynä oli hoitajamitoituksen lukumääräinen kirjaaminen lakiin ja sitähän ei sitten tullut. Jos tämmöinen kamppanja on kirkon vastaus viime talven keskusteluun, niin sen voi sanoa, että pieleen meni. Vanhusten hoitotilanteesta kirkon olisi ollut mahdollista järjestää koko maan kattava keskustelutilaisuus.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Vapaaehtoisena saattohoidossa toimiessani olen saanut nähdä miten väärän kuvan media kuolemasata meille on luonut. Eihän kuolemassa toisiasissa tapahdu yhtään mitää erityistä. Erityistä on ainoastaa tapahtumisen loppuminen. Kuolema tulee usein niin yllättäen, ettei vieressä oleva aina sitä edes tajua. Elokuvissa asia on vain esitettävä toisin. Aika vaikeahan on kuvata kuolema, koska siinä ei useinkaan tapahdu yhtään mitään. Kuolemassa itsessään ei ole useinkaan mitään dramatiikkaa. Saattohoidossa raskaat hoitotoimenpiteet lopetetaan ja monen kunto jopa paranee. Usein niin paljon, että voi joksikin ajaksi palata kotiin. Vaikka kuolema on saatohoidossakin läsnä, niin hyvin harva sitä puheeksi ottaa. Hyvä kuolema on mahdollisimman hyvää elämää loppuun asti. Saattohoito ja eutanasia ovat näin toistensa poissulkevat vaihtoehdot. Olekin päättänyt haluavani kuolla luonnollisen kuoleman ilman mitään sitä pitkittäviä hoitotoimenpiteitä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Päivi Huuhtanen-Somero
    Päivi Huuhtanen-Somero

    Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja.