Saattamisen kauheus ja kauneus.

On selvää, että kirkon yhteisvastuukeräyksen aihe ja markkinointi on tekstini kimmokkeena. En kiistä aiheen tärkeyttä, päivastoin! En myöskään kiistä julkisuusmainonnan puhuttelevuutta. Se on suorastaan järkyttävää.

Silti henkilökohtaisesti mietin, onko tarpeen edetä asiassa näillä visuaalisilla keinoilla, joita nyt on käytetty. Itse olen ahdistunut julisteissa olevista kuolleiden kuvista omainen vierellään. Ei auta, että saattohoidon ”perusikoniksi” on asetettu Michelangelon ihanan kaunis veistos ”Pietà”. Sen variaatiot eivät kuvaa edes saattohoitoa vaan tilaa, jossa ollaan kuoleman jälkeen, ruumiin kanssa. Siinä ei voida enää ketään saattaa. Auttaa voidaan vain saattajaa. Se on muuta kuin kukaan haluaa paljastaa toisille: oman kipunsa kuva. Hyvin henkilökohtainen asia. Vaikea jakaa saati julkistaa mainoksessa.

Tunnustan, että minulla on kipeä kosketuspinta saattohoitoon. Ne hetket, joissa läheiseni ovat kuolleet pitemmän yhdessäolomme jälkeen, ovat olleet jotenkin ”pyhiä”, kuvaamattoman arvokkaita. Ensimmäinen saattamani ihminen oli minulle hyvin läheinen sisar, jonka menehtymistä leukemiaan nuorena naisena seurasin vierestä loppuun asti. Me jaoimme kuolinpäivän tärkeimmän hetken, jolloin hän tiedosti lähtemisensä tilan ja jakoi ajatuksensa kanssani. Se oli sanoinkuvaamatonta armoa. Lahja, jonka varassa jaksoin elää eteenpäin ”kaksossiskoni” kuoleman jälkeen.Saatoin lisäksi jakaa hänen sanomaansa vanhemmilleni ja toisille siskoilleni. Kun kuolema koitti samana yönä, koko perhe oli koolla sisareni viimeisen hengityksen todistajina. Isä rukoili ääneen Herran siunauksen samaan aikaan kuin sisareni lopetti hengittämisen.

Hetken pyhyyttä ei kalmokuvilla voi tavoittaa. Mitään kuvien raadollisuuden kaltaista en ole kokenut myöskään saattaessani appivanhempani ja vanhempani, lopulta aviomiehenikin ajasta ikuisuuteen. Koen, että olen saanut armolahjan, kun olen saanut olla saattajana tilanteissa, jotka ovat vain tulleet eteen.

Niissä on ollut intiimiä tragikoomista huumoriakin, jota ei olisi voinut kuvaajille paljastaa. Kuka ymmärtäisi sen kauhistuneen naurun, johon purskahdin, kun anoppini viimeisen hengenvetonsa jälkeen – niinkuin luulin – alkoikin uudelleen hengittää. Tosin parin minuutin jälkeen kaikki oli ohi. Ja kuinka epätoivoisesti yritin mallata hänen suuuhunsa pois ottamani tekohampaat ennekuin mieheni ja tyttäreni ehtivät paikalle. Ja kuinka mallaamisestani huolimatta tyttäreni kysyi oitis: ”Miksi mummi irvistää kuin susi?”

Tällaiset hetket saattamisessa ovat kummallisen arkisia samalla kuin pyhiä. Niin on omaisen peseminen, vaipanvaihto, kaikki likaiset rutiinit, jotka kuuluvat elämään ennen kuolemaa ja heti sen jälkeen. En ole kokenut, se myönnettäköön, yhtään väkivaltaisen kuoleman saattoa. En liikenneuhrin, koomapotilaan saattamisen surua. Olen kohdannut vain luonnollisiksi luonnehdittuja kuolemia. Olen Jumalalle kiitollinen, että olen saanut olla niissä osallisena. Niiden myötä oma valmiuteni kuolemiseen on koko ajan vahvistunut.

Kuvasin isäni, kun hän oli kuollut hoitokotinsa sängyssä. Liikutuin hänen äsken vielä kipristelleistä varpaistaan ja laihoista, pitkäsormisista käsistään levossa lakanan päällä. Kuvasin ne. Kuvasin myös isäni kasvot ruumiina suu auki, kyömynenä taivaaseen sojottavana. Hän oli isäni ennen maahan laskemista tomuna ja tuhkana. Ainutkertaisen rakas! Mutta…. en todellakaan ymmärrä, että tällä tilanteella olisi syytä olla julkisuudessa edes hyvän asian mainoksena.

Surulla, joka saattohoitoon liittyy, on intimiteettinsä. Eivät sisareni ja tyttärenikään ole halunneet jakaa isäni kalmokuvia. Minäne otin, vain minun ne ovat.

 

 

    • Seppo

      Kiitos kommentistasi. Valitettavasti en ymmärrä kysymyksesi tarkoitusta. Mihin vertauksesi kohdistuu?

      Mielestäni olen yllä sanonut, ettei Jumalaan turvautuminen raukea tyhjiin. Omassa ajattelussani miellän tämän niin, että sateen tullessa sateenvarjo avataan, jottei kastu, joten puheenparteesi liittyen vaikeuksien kohdatessa Jumalaan turvautuminen tiedostetaan jopa paremmin kuin tavanomaisemmin kulkevina päivinä.

    • Matias, minulle tuo rukous ei ole itsessään sateenvarjo vaan varjo on se mitä avuksi rukoillaan. Mutta niitä näkyy näkyvän harvemmin kuin vaateita keisarilla Andersenin kuuluisassa sadussa. Ihmiset hukkuvat punaiseen veteen.

    • Seppo

      Valitettavasti en edelleenkään ole varma olenko ymmärtänyt sanomasi.

      Aloitetaanpa sanomastasi ”punaisesta vedestä”.

      Tuskimpa tarkoitat tarinaa Keralan punaisesta sateesta 25. heinäkuuta – 23. syyskuuta 2021. En myöskään oleta sinun viittaavan Mooseksen ihmeeseen Egyptissä taikka tehneen kirjoitusvirhettä viitataksesi egyptiläisten sotajoukkojen tuhoon Punaisessa meressä,

      Joten minulle jää mielikuva ruostuneitten vesiputkien aiheuttamasta veden värjäytymisestä, missä kahvia keitettäessä vesi muuttuu vähemmän värjäytyneeksi kuin ennen kahvinkeittimeen joutumistaan.

      Ja otetaanpa sitten käsiteltäväksi mitä -sana avuksi rukoilemisen yhteydessä.

      Yhdistämpä rukousaiheen pyytämisen ehtoollisliturgian muotoutuimiseen runsas tuhat vuotta sitten. Nykyisen Ukrainan kriisin aikana on aihetta rukoilla rauhaa maailman kansojen keskuuteen, myös Ukrainaan ja naapurimaahamme Venäjälle.

      Rauhan rukoukseen tähtäsi myös se liturgian muutos, joka vähitellen tuli käyttöön ensimmäisen vuosituhannen parina viimeisenä vuosisatana. Silloin Jumalan Karitsa hymnin kolmas säe muutettiin muodosta: ”Jumalan Karitsa, joka kannat maailman synnin, armahda meitä”, muotoon: ”Jumalan Karitsa, joka kannat maailman synnin, anna meille rauha.” ”– dona nobis pacem.”

      Tämän tarkoituksena oli toimia rauhan rukouksena. Jokainen Jumalan kansan kokoontuminen on Jumalan kohtaaminen ja siksi myös rukous maailmanlaajuisesta rauhasta, rauhasta kansojen kesken, rauhasta ihmisten välillä, rauhasta ihmisten ja luomakunnan välillä ja ihmisen sisäisestä rauhasta itsensä kanssa.

    • Seppo

      Erilliseen käsittelyyn otan sitten mitä -sanan teologisesti virheellisen käytön mahdollisuuden.

      Olisi nimittäin sellainen teologinen virhe, etten voi kuvitella sinun sellaiseen päätyneen, että Jumalasta voisi käyttää asioihin tai ajatusrakennelmiin liittyvää mikä -sanaa persoonalliseen Jumalaan viittaavan joka -sanan sijaan.

      Mieleeni tulee Niillas Holmbergin romaanin Halla Helle kuvaus Varanginvuonon markkinoille sijoitetusta dekolonialismin käyttöön tarkoitetusta joiusta, jonka pohjaksi on pantu Laestadiuksen tekstiä, missä papin tilalle on pantu tuuli ja Jumalan tilalle luonto, kirkon tilalle metsä ja perkeleen ja synnin tilalle kapitalismi ja kologialismi.

      Mikäli nimittäin elävä ja persoonallinen Jumala korvataan jollain persoonattomalla käsitteellä, niin kaikki muuttuu.

      Niinpä joku filosofi Bertrand Arthur William Russell, 18.5.1872 – 2.2.1970 eräässä teoksessaan muotoilee jumaluuden eräänlaiseksi korkeimmaksi abstraktioksi kaiken kattavan filosofian rakenteessa. Näin siis elävästä ja toimivasta Jumalasta, maailmankaikkeuden Luojasta ja Ylläpitäjästä tehdään vain luodun maailman ymmärtämisen käsitteiden yksi aste, sen vähiten konkreettiseen todellisuuteen liittyvän abraktion lauseke.

      Tuollaisen rakennelman sortuminen on samaa luokkaa kuin Ludwig Josef Johann Wittgensteinin, 26.4.1889 – 29.4.1951, lausunto hänen matematiikastaan, että tuossa järjestelmässä matematiikka lakkaa olemasta matematiikkaa.

      Niinpä tuollaisessa Russelin 3. jaarlin abstraktiossa Jumalan luova aktiivisuus ja suvereenius jää syrjään. Ei huomata että Herramme itse on Kaikkivaltias, jonka työtä kaikki todellinen olevainen on ja joka alati pitää huolta luomakunnastaan, meidät ihmiset siihen mukaan lukien.

      Viittaat myös Hans Christian Anderseniin, 2.4.1805 – 4.8.1875

      Hän on erinomainen kertoja.

      Tanskaksi hänen teoksiaan voi lukea täältä

      https://tekster.kb.dk/text?f%5Bauthor_name_ssim%5D%5B%5D=Andersen,+H.+C.&per_page=100&search_field=Alt&sort=work_title_ssi+asc

      ja sitä kokoelmaa missä Keisarin uudet vaatteet alkavat sivulta 107 täältä

      https://tekster.kb.dk/text/adl-texts-hcaeventyr01val-root

    • ”Ei huomata että Herramme itse on Kaikkivaltias, jonka työtä kaikki todellinen olevainen on ja joka alati pitää huolta luomakunnastaan, meidät ihmiset siihen mukaan lukien.”

      Varsin erikoista etten sanoisi valikoivaa tai huolimatonta tuo huolenpito tuntuu taas kerran olevan. Punaisella vedellä viittasin metaforassani tietysti verivirtoihin, joiden valumista ja valuttamista ei mikään jumalainen varjo ole näköjään nytkään estämässä.

    • ”Erilliseen käsittelyyn otan sitten mitä -sanan teologisesti virheellisen käytön mahdollisuuden.”

      Matias, käyttämäni ’mitä’ sana liittyi metaforisesti käyttämääni sanaan ’varjo’, tarkoittaen sateenvarjoa joka on esine, joten käytin mitä-sana aivan oikein, sillä ’joka’ liittyy henkilöön.

    • Seppo

      Lukeneisuutesi tuntien ymmärsinkin ettet tarkoittanut Jumalaa, mutta koska en ymmärtänyt ajatustasi sateenvarjosta, niin torjuin puheenvuorossani sellaisten mahdollisuuksien mielekkyyden, johon en odottanutkaan sinun sortuneen.

      Sen sijaan minulle on edelleenkään vaikeata ymmärtää, mikä on sateenvarjovertauksesi varsinainen sanoma.

    • Seppo

      Jotenkin tajuan sinun puhuvan teodikean ongelmasta. Nostat esille kysymyksen siitä, miksi Jumala salliin kärsimyksen maailmassamme.

      Mielestäni tämä mekanistis-filosofinen tulkinta tulee ongelmalliseksi ihmisen perusolemukseen, ihminen Jumalan kuva, liittyneen syntinlankeemuksen ongelmaan, miksi ihminen tekee pahaa toinen toiselleen.

      Mielestäni sellainen tilanne, missä viimeinen tuomio aikaistetaan ennen Jumalan edeltä katsomaansa ajankohtaa syyllistyy samanlaiseen virheeseen, kuin jos kasvitarhaa perkaava henkilö vetäisikin kaikkien rikkaruohojen mukana myös kaikki viljeltävät kasvit. Tällaisessa tilanteessa koko sato tuhoutuisi. Näin myös mikäli Jumalan tuomio tulisi ”ennen aikojaan” niin lukemattomien ihmisten päätyminen armahdettuina syntisinä Jumalan vanhurskauttamiksi jäisi toteutumatta. Vain Jumala tietää oman toimintansa aikataulun.

      Teodikean ongelmasta on kirjoitettu paljonkin. Tässä yksi lukemattomista aihetta käsittelevistä artikkeleista netissä luettavaksi.

      https://sti.fi/index.php/sti/uutisarkisto2/217-teodikean-ongelma-tahtooko-jumalan-pahaa

Kirjoittaja

Huuhtanen-Somero Päivi
Huuhtanen-Somero Päivi
Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja.