Sairauden sanottava ja kirkot

Usein on korostettu, että varhaiskirkossa kristityt kiinnittivät ihmisten huomion sitä kautta, että he auttoivat muita. Varsinkin vainojen aikana herätti kiinnostusta, mikä oli se voima, luottamus ja toivo, joka sai sitoutumaan, kestämään piinan ja kärsimyksen.

Kirjassaan Kirkot historian murrosvaiheissa Risto Ahonen kirjoittaa: "Erityisesti suurten epidemioiden aikana herätti huomiota kristittyjen rohkeus ja lähimmäisenrakkaus. Sairaita ja kuolevia ei hylätty eikä karkotettu, vaan heitä hoidettiin loppuun asti ja saatettiin arvokkaasti haudan lepoon. Kristillinen usko toi mukanaan tulevaisuuden toivon."

Meneillään oleva pandemia on havahduttanut huomaamaan toden teolla globaalin keskinäisriippuvuuden merkityksen. Taudit leviävät nopeasti, kun lääketiedekään ei ole kaikkivoipa eikä kaikkitietävä. Turvallisuuteen ja oikeuksiensa itsenäiseen toteuttamiseen tottuneet ihmiset eivät heti ota uskoakseen, että tilanne on dramaattisesti muuttunut totutusta. Ihminen on ja pysyy hauraana ja elämä ennakoimattomana. Silti on olemassa toivo ja turva, joka kestää.

Toivoa ja turvaa antaa ensinnäkin se, että pysytään rauhallisena ja hoidetaan omat perustehtävät kunnolla - erityisesti tämä koskee elämän perustarpeisiin ja terveydenhoitoon, yleiseen turvallisuuteen, poliittiseen päätöksentekoon ja tiedonvälitykseen liittyvää toimintaa. Lisäksi tulee yksilön oma vastuullinen käyttäytyminen eri tilanteissa. Ei kaiketi ole kuin yksi etiikka yhdelle ja monelle: rakkaus ja vastuullisuus lähimmäisistä ja samalla itsestä.

Toiseksi on ollut hienoa havaita, miten eri puolilla Eurooppaa vastuullisuutta perustellaan kristillisestä perinteestä nousevalla heikomman ja hauraimmassa olevan suojelemisella sekä toisia varten olemisella, joka kuuluu myös luterilaisen etiikan perusperiaatteisiin: tarvitsemme toisiamme. Kaikki on luotu olemaan toisia varten. Tähän liittyy huolenpito kanssaihmisistä ja luomakunnasta.

Tehtävää kuitenkin on, jonka hoitamiseen tämä myötätunnon osoitus antakoon pontta. On esitetty, että teoria siitä, että virus olisi lähtenyt leviämään torilta, jolla pidettiin avoimessa tilassa uhanalaisia villieläimiä, symboloi sitä, miten edelleen on perustava tarve rakentaa ja etsiä sovintoa paitsi ihmisten kesken myös suhteessa luontoon. Tämä tasapaino on pahasti järkkynyt ja tulee näkyviin kulkutaudeissa, kuivuudessa, huonoina satoina ja elinolojen huonontumisena ja äärimmäisinä luonnonilmiöinä, mikä johtaa ihmisten siirtolaisuuteen ja pakolaisuuteen paremman elämän edellytyksiä haettaessa. Monesti kurjistumisen kierre ruokkii sotaa ja väkivaltaa sekä itsekkyyttä monin eri tavoin. Nämä ovat aikojen merkkejä, jotka kutsuvat mielenmuutokseen (metanoia). Vain omia etujaan varjeleva ja ahnehtiva kaivaa omaa kuoppaansa.

Kristillinen arvoperusta on palvellut yhteiskunnan inhimillistymistä. Se on kuitenkin myös monin paikoin rapautunut, mikä nakertaa myös myötätuntoisen välittämisen ja toiminnan arvoperustaa. Perustehtävien hoitamise ja arvoperustasta muistuttamisen ohella on kolmas ja näihin nähden perustava toivon ulottuvuus, joka kytkeytyy Jumalan todellisuuden läsnäoloon maailman todellisuudessa. Myös yleisinhimillisesti voidaan tunnistaa ja tunnustaa merkityksen kokemuksen avainrooli toivon ja toiminnan moottorina. Kikoilla on sanomansa pohjalta enemmänkin annettavaa kuin edistää tervettä yhteishenkeä, mitä sitäkin tarvitaan, kuten vaikkapa kaikki joukkuepelien ystävät ymmärtävät. Kristillisen, Kristus-keskseisen toivon näköala avaa näkymän rohkealle uskolle ja rohkealle ajattelulle ja sitä kautta toiminnalle tilanteessa kuin tilanteessa sekä armollisuuteen omien voimien pettäessä.

Viime vuonna vietettiin luterilais-roomalaiskatolisen Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista 20-vuotisjuhlaa. Julistus ja sen vastaanotto on osoittanut, etteivät opilliset keskustelut ole vain euro-amerikkalaisen kulttuuripiirin asia. Mukaan ovat liittyneet luterilaisten ja katolisten lisäksi metodistit, anglikaanit ja reformoidut. Viime keväänä Notre Damen yliopiston isännöimässä konsultaatiossa näitä kirkkojen maailmanyhteisöjä edustivat pääosin ei-eurooppalaiset pääsihteerit. Kyse on maailmanlaajasta asiasta ja siitä, että kirkon ykseys liittyy yhteen maailman ykseyden ja maailmanlaajan vastuun kantamisen kanssa - myös toivo on toki yhteinen ja Jumalan armo Kristuksessa.

Notre Damen julistuksessa todetaan mm. näin: "Meille on haaste todistaa Jumalan vapauttavasta armosta tavoin, jotka saavat aikaan ja välittävät toivoa ja evankeliumin armoa. Jumalan armon julistaminen aikanamme vaatii vanhurskauttamisen eri näköalojen yhdistämistä raamatullisina aikoina ja nykykäsityksissä. Traditioidemme kielen ihmisen persoonasta Jumalan edessä, armosta ja synnistä, anteeksiannosta ja oikeamielisyydestä täytyy tulla eläväksi ihmisille tänään. Tämä työ vaatii huolellista ekumeenista tutkimusta eri tasoilla: paikallisesti, alueellisesti ja maailmanlaajasti. Sellainen sillanrakennustyö tuottaa myös tuoretta julistusta. Maailma tarvitsee sanomaa Jumalan vapauttavasta armosta. Individualismin ja tuotteistamisen aikakaudella haluamme seistä yhdessä tarjotaksemme sanoman, että Jumalan pelastus, ihminen ja luomakunta eivät ole myytävänä."

4 kommenttia

  • Reijo Mänttäri sanoo:

    “Usein on korostettu, että varhaiskirkossa kristityt kiinnittivät ihmisten huomion sitä kautta, että he auttoivat muita. Varsinkin vainojen aikana herätti kiinnostusta, mikä oli se voima, luottamus ja toivo, joka sai sitoutumaan, kestämään piinan ja kärsimyksen.”

    Kirjoitat ‘varhaiskirkosta’. Mielestäni annat kuvan, mikä ei korreloidu UT:n alkuseurakunnan ja sille annettujen opetusten kanssa. Toisaalta, ethän Raamattuun viittaakaan. Vailla piikittelyä!, ekumenisessa / oikumenisessa yhteydessä ei keskiössä olekaan Raamattu, vaan kirkkojen, ihmisten itseymmärrys. Eikä se voi maailmassa (oikumene) ollakaan. Tällainen maalaisjärjen noudattaminen on hyvä, ohjeena, mutta sellaisenaan ihmisen oma ymmärrys ei yhdy Kirjoituksiin, vt. Hebr. 4:2. Sen voi, pitää alistaa uudestisyntyneelle hengelle.

    Raamatun ohjeet auttamiseen KESKITTYY pelkästään uskovien, Seurakunnan, siihen kuuluvien ja siinä elävien hoitamiseen. Uskon, että nämä kohdat ovat sinulle tuttuja. Seurakunta, uskova kulkee Jerikosta Jerusalemiin ja evankelioi, kohtaa synnin pettämiä ihmisiä tiepuolessa. Tämän vertauksen mukaan kehotetaan nämä vastaantulleet hoitamaan ‘majataloon’, uskovien yhteyteen parantumaan synnin seuraamuksista.

    Kuitenkin kaikille tarvitseville tulee antaa apua, niin monelle kuin kohtaamme matkalla Jerusalemiin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tapio Tuomaala sanoo:

    Kitos blogistille rakentavasta puheenvuorosta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Tomi Karttunen
    Tomi Karttunen

    Minut vihittiin papiksi v. 1994 ja olen toiminut pääosin seurakuntapappina mutta myös apurahatutkijana sekä vuoden systemaattisen teologian lehtorina. Väittelin v. 2004 Dietrich Bonhoefferin teologiasta. Vuoden 2008 joulukuusta olen työskennellyt teologian ja ekumenian johtavana asiantuntijana Kirkkohallituksen ulkoasiain osastossa. Olen myös systemaattisen teologian, erityisesti ekumeniikan dosentti Itä-Suomen yliopistossa.