Sakramentaalinen eli Jumalan lahjoja välittävä

Keskusteltaessa luterilais-katolisista oppikeskusteluista tulee varsin usein vastaan sana "sakramentaalinen". Myös luterilaisessa ja ekumeenisessa liturgisessa eli jumalanpalveluselämää ja sen muotoja tarkastelevassa teologiassa käytetään tuota sanaa. Mitä se tarkoittaa? Sana on kyllä tuttu "sakramentin" yhteydestä. Eri kristillisissä traditioissa - luterilaisessa, katolisessa, ortodoksisessa, valtavirran protestanttisissa ja anglikaanisissa kirkoissa - kaste ja ehtoollinen (tai eukaristia) ovat keskeisimmät sakramentit, jotka luovat perustan muille pyhille toimituksille. Perinteisen luterilaisen, varhaisemmasta perinteestä ammentavan määritelmän mukaan sakramenttiin liittyy 1) armonlupaus, 2) sillä on perusta Raamatussa, Jeesuksen asetuksessa ja 3) siinä sana liittyy aineeseen. Kirkkoisä Augustinusta seuraten myös luterilaisuudessa sakramentteja kutsutaan "näkyväksi sanaksi". Niiden ytimessä on Kristuksen armo ja pelastuksemme lahja.

Sakramentissa on ennen muuta kyse sellaisesta todellisuuskäsityksestä, jonka mukaan Kolmiyhteinen Jumala Luojana, Lunastajana ja Pyhittäjänä toimii sanallaan aineellisten välikappaleiden kautta. Ytimessä on Raamattu konkreettisena kirjana ja tekstinä, jonka inhimillisen muodon kautta Jumalan sana puhuttelee meitä. Kyse ei siis ole sellaisesta "spiritualismista", joka halveksisi aineellista todellisuutta, vaan pitää sitä ytimeltään Jumalan lahjana, vaikka syntiinlankeemus on sen eheyden särkenyt. Jumala on alun perin luonut sanallaan kaiken olemaan toisia varten - kultaisen säännön mukaisesti. Sakramentaalisuus yksittäistä sakramenttia laajempana käsitteenä viittaa siihen, että Jumala toimii Kirkossaan, Kristus ruumiissaan, Pyhä Henki temppelissään ja Jumala kansansa parissa. Siksi roomalaiskatolisessa teologiassa on sanottu, että kirkko on "ikään kuin sakramentti" eli kutsuttu sanan ja sakramenttien ravitseman hengellisen elämän pohjalta pitämään tarjolla Kristusta maailman valona - yhteisessä kristillisessä elämässä sanoin ja teoin. Tästä muistutetaan myös luterilaisessa kasteessa sytytettäessä kastekynttilä.

Luterilaisen kirkon Jumalanpalveluksen oppaassa sanotaan tämän mukaisesti: "Luterilainen jumalanpalvelus on sakramentaalinen. Jokainen jumalanpalvelus on Jumalan pelastavan läsnäolon juhla. Sen voima ei perustu seurakunnan kokoon tai työntekijöiden laatuun, vaan Jeesuksen lupaukseen. Missä kaksi tai kolme on koolla hänen nimessään, siellä hän itse on heidän keskellään (Matt. 18:20). Se joka tunnustaa syntinsä, saa ne todella anteeksi. Se, joka nauttii ehtoollisen, ottaa vastaan Kristuksen... Kristuksen seuraamiseen kuuluu, että kristityt tahtovat osallistua yhteiseen jumalanpalvelukseen...".

Saman sakramentaalisen ajattelutavan mukaisesti myös kirkon pyhissä toimituksissa ollaan vastaanottamassa Jumalan lahjoja sanan ja rukouksen ilmapiirissä seurakunnan yhteisössä. Pappi ja seurakunta yhdessä kristillisenä yhteisönä, toisiaan täydentäen, toimittavat toimituksen. Tästä näkökulmasta ei tarvitse tehdä jyrkkää eroa kasteen ja ehtoollisen ja muiden perinteisten kirkon pyhien toimitusten välillä. Niissä kaikissa rukoillaan sitä armoa ja Pyhän Hengen lahjaa, jota kussakin kutsumuksessa ja elämäntilanteessa tarvitaan. Tarkoitus on tukea kristillistä elämää ja koko seurakunnan yhteistä elämää kaikkien yhteiseksi parhaaksi. Kirkollisten toimitusten oppaassa kuvataan tätä ytimeltään "sakramentaalista" tavoitetta ja todellisuutta: "Kirkon pyhien toimitusten perimmäisenä tarkoituksena on välittää ihmisille yhteys Jumalaan ja osallisuus pelastukseen. Tämä tapahtuu ihmiselämän keskellä ja sen asettamien edellytysten mukaisesti. Kirkollisiin toimituksiin kuuluu kirkon uskon ja ihmisten elämäntilanteiden välinen vuorovaikutus."

Kirkko ei ole itseään vaan maailmaa varten, Jumalan rakkauden merkki ja instrumentti. Tämäkin ajatus kuuluu sakramentaalisuuteen. Kyse on kokonaisvaltaisesta missiosta, lähetyksestä, uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Siksi toimitusten kirjan ohje jatkaa: "Kristillisen uskon mukaan ihminen on kokonaisuus, jossa ruumiillinen, henkinen, sosiaalinen ja hengellinen ulottuvuus kuuluvat erottamattomasti yhteen. Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi.... ihmisenä tehtävänä on viljellä ja varjella luomakuntaa ja palvella Jumalaa ja lähimmäisiään... Kirkollisissa toimituksissa on kyse Kristuksen läsnäolosta meidän keskellämme... Vaikka luterilaisessa perinteessä vain kastetta ja ehtoollista on pidetty sakramentteina, kaikissa kirkollisissa toimituksissa on kysymys Kristuksen todellisesta läsnäolosta seurakunnan keskellä (reaalipreesenssi)… Jokaisella toimituksella on oma erityinen luonteensa. Yhteistä niille on, että ne kaikki välittävät Jumalan hyviä lahjoja."

15 kommenttia

  • Matias Roto sanoo:

    Tomi

    Kiitos sinulle erittäin pätevästä ja selkeästä esityksestä, jossa tuot selkeästi esille Jumalan pelastustyön tulemisen meidän hyväksemme kirkon pyhien toimitusten välityksellä.

    Jälleen kerran kynäsi on tuottanut erinomaista tekstiä. Kiitos siitä!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    Olisi mielenkiintoisat tietää, miten eksegeetit selittävät sanan ‘sakraali’ etymologian. Sen yhteyden heprean sanaan zachrah esim. ja zachran yhteyden…niin mihin?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Matias Roto sanoo:

      Seppo

      Sanan takana on latinankielisen käännöksen Vulgatan käyttämä sana ” sacramentum”, “salaisuus”, “mysteeri”, josta sitten on peräisin pyhä toimitus eli sakramentti ja tästä edelleen sakraali.

      Anteeksi mutta käyttämäsi translitterointi tuottaa ongelmia. Voitko selittää mitä sanaa tarkoitat joko heprealaisin kirjaimin tai vaikkapa Stongin numeroinnilla, ole hyvä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Matias Roto sanoo:

      Sakraali -sana voidaan johtaa myös suoraan latinan sacralis -sanasta ilman että tarvitaan mitään eksegeettistä koulutusta.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Seppo Heinola sanoo:

      Kitos Matias vastauksesta, latina ei avanne koko kehitysketjua,misäs se on latinaan tullut. Heprean lähtösana on mielestäni on Geneiksen luvun 5 jakeessa 2: זכר . (Muistin translitteroinnin väärin,kiitos tarkkavaisuudesta. זכר tarkoittaa miehen sukuelintä, puhkaisinta ja siitä nouseva verbi zeker tarkoittaa ‘muistamista’ sillä muisto lävistää tajunnan.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Risto Kauppinen sanoo:

    ”Perinteisen luterilaisen, varhaisemmasta perinteestä ammentavan määritelmän mukaan sakramenttiin liittyy 1) armonlupaus, 2) sillä on perusta Raamatussa, Jeesuksen asetuksessa ja 3) siinä sana liittyy aineeseen. Kirkkoisä Augustinusta seuraten myös luterilaisuudessa sakramentteja kutsutaan “näkyväksi sanaksi”.

    Perinteistä on kai ollut kutsua sakramentteja armonvälineiksi. Vaikka toisaalta ainakin kasteen suhteen on ollut eri näkemyksiä. Esimerkiksi Juha Pihkala tutki, miten tiettyjä Melanchtonin käyttämiä sanoja Augsburgin tunnustuksessa on tulkittu. Peruskysymys taisi olla, että onko kaste armonväline vai armon lupaus.

    Jos ammennetaan ”varhaisimmasta perinteestä” niin pitää mennä Tertullianukseen, joka otti sanan sacramentum käyttöön kristillisyydessä. Hän otti sen sotilaitten lippuvalasta. Hänelle sakramentti oli aivan muuta kuin Augustinukselle. Sacramentumin kääntäminen salaisuudeksi tai mysteeriksi on paljon myöhempää perua. Vasta Hieronymus taisi vakiinnuttaa tavan kääntämällä Vulgatassa kreikan mysterionin sanalla sacramentum . Näin olen ymmärtänyt. Korjatkaa, jos olen väärässä. Jumalisuuden salaisuudestakin tuli pietatis sacramentum.

    Luther oli augustolaismunkki, joka sanoi, että Augustinusta ei voinut koskaan ylistää liikaa. Toinen sen ajan teologian professori Balthasar Hubmaier meni ”sakramenttiopissaan” varhaisempaan historiaan kuin Luther, eli Tertullianukseen asti:

    ”Olemme kutsuneet vesikastetta, kuten alttarin leipää ja viiniäkin, ’sakramenteiksi’ ja pitäneet niitä sellaisina, vaikka eivät vesi, leipä ja viini ole todella ja totisesti ’sakramentti’ latinan kielessä vaan [sakramentti on] sitoutuminen tai rakkauden lupaus kasteessa. Se on: sitoutuminen valalla ja lupauksella –– jonka kastettava tekee Kristukselle, voittamattomalle ruhtinaallemme ja päällemme [siitä], että hän on halukas taistelemaan urhoollisesti kuolemaan asti Kristuksen uskossa hänen lippunsa ja viirinsä alla.”

    Lippu ja viiri viittaavat tunnustautumiseen. Jeesuksen tunnustaminen oli keskeinen osa Hubmaierin soteriologiaa. Ei vain usko vaan usko ja tunnustus. Kasteelle meno oli Jeesuksen ja myös oman synnin tunnustus. Raamatullista pohjaa Hubmaierin linjalle on helppo löytää. Toisin kuin Luther, Hubmaier uskalsi arvostellla Augustinusta. Hän jopa sanoi Augustinuksen saaneen paljon pahaa aikaan. Kaltaiselleni helluntaiteologille on hubmaierilainen näkemys paljon uskottavampi ja luontevampi kuin perinteinen Augustinukseen nojaava luterilainen näkemys.

    Kirjoitusta lukiessa – ja muutenkin – tulee hieman vaikutelmaa, että luterilaisuudessa otetaan jo etäisyyttä perinteiseen armonvälineoppiin. Tämäkin lause puhuu siitä: ”Se joka tunnustaa syntinsä, saa ne todella anteeksi.” Lieneekö vaikutelmani oikea?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Matias Roto sanoo:

      Risto

      Hubmeierin systeemin ongelma on siinä, ettei siinä oteta todesta 1. Piet. 3:5 sanaa siitä että kaste pelastaa, vaan tuota kohtaa yritetään kaikin keinoin vesittää, ettei muka pelastakaan.

      Samaten siinä ei oteta todesta sitä että Joh. 3:3,5 sanaa missä “alkuperäisestä “, “anothen” syntyminen on nimenomaan Tiit. 3:5 mukaan alettu vanhojen isien toimesta kääntämään “uudesti” syntymiseksi, koska tässä mainittu vedestä ja Hengestä syntyminen puhuu siitä, että kaste on välttämätön pelastukselle. Tässä Jeesuksen sana on äärimmäisen selkeä ja vakava: Kukaan ei pääse syntymään Jumalan sukuun eli Jumalan lapseksi muutoin kuin kasteen välityksellä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Risto Kauppinen sanoo:

      Matias,

      et näköjään tunne Hubmaierin oppia. Rinnastatko hänen oppinsa tavalliseen vapaan suunnan kasteoppiin? Vai oletko lukenut sellaisia hänestä tehtyjä tutkimuksia, joissa hänen opistaan annetaan vajavainen kuva? Viimeisimmän ja mielestäni parhaan arvion hänen opistaan antaa väitellyt Brian C. Brewer. Hän tiivisti Hubmaierin “sakramenttioppia ” näin:

      “Hübmaier maintained the Catholic requirement of baptism for the Christian while transposing its salvific quality from the rite ex opere operato to the confession and the pledge of believer. His sacramental shift can be understood as transferring its power from the physical elements to the expression of faith and ethical response of the believer.”

      Hubmaier oli samoilla linjoilla kuin ne nykyteologit, jotka edustavat ns. baptist sacramentalism -suuntaa. Kasteen merkityksiä haetaan siinä kontekstissa, jossa kastetta harjoitettiin UT:n aikoihin. En välittäisi tässä mennä syvemmälle enkä ainakaan toistaa niitä asioita, joista olemme aiemmin kirjoitelleet. Graduni Hubmaierista löydät eThesiksestä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Matias Roto sanoo:

      Risto

      1) Mielestäni Hubmeier luopui kasteen todellisen luonteen ymmärtämisestä, kun hän pääsiäisenä 1525 kastoi uudelleen jo lapsena kastettuja seurakuntalaisiaan. Kasteen kertakaikinen merkitys Jumalan tekona tuli tällä teolla kielletyksi.

      Hän mitätöi Tertullianuksen lauseen kasteen vedestä syntymisestä: “me pienet kalat synnymme vedestä seuraten Kalaamme Jeesusta Kristusta, emmekä pelastu muuten kuin pysymällä vedessä.”

      Mielestäni tuolla teolla Hubmeier kielsi tuon Tertullianuksen ajatuksen kasteen vedessä pysymisestä eli siis sen että kasteen armo pysyy eikä järky vaan että pelastuksemme kestävyys on tuosta vedestä elämistä.

      2) Mielestäni Hubmeierin teologian synergistinen näkemys tulee esille tuossa lauseessasi: “—to the expression of faith and ethical response of the believer.””

      Mielestäni Tiituksen kirjeen teksti puhuu yksistään Jumalan työstä ja hänen antamastaan pelastuksesta ja tämän hän antaa pesun kautta. Alkukielen genetiivirakenne viittaa siihen, että tuossa sekä uudistisyntyminen että Pyhän Hengen uudistus ovat Jumalan pelastustyön antamiia nimenomaan tuon pesun välityksellä:

      Tiit. 3:4-7

      ” 4 Mutta kun Jumalan, meidän pelastajamme, hyvyys ja rakkaus ihmisiä kohtaan tuli näkyviin,

      5 _ h ä n_

      pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta.

      _ H ä n _

      pelasti meidät

      _ p e s e m ä l l ä _

      meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät.

      6 Tämän Hengen _ h ä n _ vuodatti runsaana meidän päällemme Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, 7 jotta me hänen armonsa ansiosta tulisimme vanhurskaiksi ja saisimme osaksemme ikuisen elämän, niin kuin toivomme.”

      Mutta jottei tästä tulisi pelkkää väittelyä, niin omalta puoleltani lopetan kastekeskustelumme tähän, mikäli ei oleellisesti uusia näkökulmia tule mukaan viemään keskustelua rakentavasti eteenpäin.

      Edelleen haluan kiittää Tomia erinomaisesta blogitekstistä !

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Matias Roto sanoo:

    Risto

    Pitääkseni asiat erillään otan toisen näkökulman, lingvistisen, eri vastaukseen.

    Pitää huomioida, että sacramentum -sana kuuluu sacer -sanueeseen. Tässä joitakin merkityksiä vanhassa klassisessa latinassa:

    Sacer = jumalalle vihitty, pyhitetty, pyhä

    Sacerdos = pappi, papitar

    Sacerdotium = pappeus, papin virka

    Sacramentum = velvoitus, uskollisuudenvala, esim. sacramento rogare tai adiger, vannottaa sotilasvala, sacramento dicere, vannoa sotilasvala

    Sacrarium = pyhien esineiden säilytyspaikka, pyhäkkö, temppeli

    Sacrificium = uhri

    Sacrifico = uhrata

    Sacrificus = uhria toimittava, uhri-

    Sacro = pyhittää, vihkiä (jumalille) – kirota – omistaa jollekulle, antaa, määrätä.

    Sacro-sanctus = pyhä, loukkaamaton

    Sacrum = pyhä esine, uhritoimitus pyhät menot, jumalanpalvelus, esim. ad sacra procuranda, pyhien menojen toimittamista varten.

    Otan tämän esille siksi, että haluan tuoda esille kirkon yleisen pyrkimyksen lähetystilanteessa olevan järjellisen ja kansalle ymmärrettävän käsittelistön löytämisen. Niinpä esimerkiksi jo ainakin Tertullianuksen tuotannossa esiintyvä sana sacramentum ei ole mikään irrallinen ja tilanteesta erillään oleva juttu, vaan liittyy oleellisesti tuon aikaisen lähetystilanteen kulttuuriseen alueen valtaukseen. Ei riitä että vain joitakin yksittäisiä lauseita voidaan kääntää kohdekielelle, vaan jotta kokonaisten kansojen käännyttäminen uuteen uskontoon onnistuu, myös koko kulttuuri ja sen käsitteistö on voitettava uuden uskonnon palvelukseen. On muistettava että Jeesuksen lähetyskäskyn tehtävänantoon kuuluu kokonaisten kansojen voittaminen, panta ta ethne.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Risto Kauppinen sanoo:

    Kiitos, Matias, kommenteista ja haasteista. Näistä ja aiemmista. Voisi hyvin keskustella vaikkapa lähetyskäskyjen sisällöistä kuten siitä onko panta ta ethne “kokonais- vai osaobjektiivi” ja mihin autous tekstissä viittaa tai voi viitata ja miten partisiipit pitää imperatiivien yhteydessä kääntää ym, ym.

    Valitettavasti aika ei vain nyt riitä. Nämä keskustelut vievät yleensä sen verran aikaa, että aina ei tunnu oikein mielekkäältä käydä niitä. Ei edes siitä huolimatta, että suuren osan voisi hoitaa copypastaamalla. Tässä saatettaisiin lisäksi mennä lopulta hieman sivuun blogistin sakramentaalisuuden käsittelystä.

    Hyvää talven jatkoa!

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Matias Roto sanoo:

      Risto

      Olen täysin vakuuttunut siitä, että Matteuksen lähetyskäskyssä suomen kielelle kansa sana pitää kääntää kokonaisobjektilla. Osaobjekti vie koko Raamatullisen kollektiivisen kokonaiskäsityksen vastaisiin individualistisiin ajattelumalleihin, jotka ovat aatehistoriassa hyvin myöhäistä tekelettä. Esimerkiksi suomenruotsalaiseen kirjallisuuteen nykyaikainen individualismi tuli vasta 1880 -luvulla.

      Tässä Matteuksen lähetyskäskyn esittelyä muutaman kamerunilaisen kielen valossa. Siinä tuon esille, miten afrikkalaiset ovat selkeästi mieltäneet Raamatun maailman kollektiivisuuden ja välttäneet omissa käännöksissään houkutuksen langeta länsimaisen individualismin viettelyksiin.

      Siunattua talven jatkoa sinulle ja kaikille lukijoillemme sekä aivan erityisesti Tomille, tämän keskustelun avauksena toimineen blogin kirjoittaneelle!

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kosti Vasumäki sanoo:

    “Sakramentaalisuus yksittäistä sakramenttia laajempana käsitteenä viittaa siihen, että Jumala toimii Kirkossaan, Kristus ruumiissaan, Pyhä Henki temppelissään ja Jumala kansansa parissa. Siksi roomalaiskatolisessa teologiassa on sanottu, että kirkko on “ikään kuin sakramentti….”

    Asiakirjassa (Vanhurskauttaminen kirkon elämässä) todetaan muun muassa:

    “Samoin kuin Kristusta voidaan kutsua alkusakramentiksi voidaan kirkkoa kutsua perussakramentiksi.” Tämä on perusteltu seuraavalla tavalla:”Kirkko ei perimmiltään ole sakramentti, vaan sakramentaalinen puite, jonka sisällä muut sakramentit toteutuvat. Kristus on itse läsnä ja toimii kirkossa. Siksi sekä roomalaiskatolisen että luterilais-melanchthonilaisen tradition mukaan kirkko on salaperäisellä tavalla vaikuttava merkki, jokin joka armon voimalla saa aikaan sen, mitä se merkitsee.

    Tuossa tekstissä toisaalta todetaan, että kirkkoa voidaan kutsua “perussakramentiksi” ja toisaalta “kirkko on sakramentaalinen puite”, niin kysymys ei voine olla mielestäni ihan samasta asiasta. Tuo ero näyttäisi kiteytyvän siihen, millä tavalla kirkko on olemassa. Näkyvänä sidottuna yhteisönä vai hajallaan olevana pelkästään uskonvanhurskauteen (favor) sidottuna. Tälläinen vaikutelma asiakirjasta minulle muodostui?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Reijo Mänttäri sanoo:

    Risto ja Matias,

    Ainakin Riston luulisi olevan jyvällä, mistä ehdoton Totuus on tänäkin päivänä omaksuttavissa. Jeesuskin sitä, juuri sitä painotti. Ainoastaan traditio (tunnari-talmudit), hubmaierit, tertulliaanukset ja koko Raamatusta poikkeava uskonnollinen opetus oli Jeesuksen julkisen nuhtelun kohde.

    Matias on ansioitunut kirkon pappi ja Risto pyrkii samaan tarpeettoman tiedon omaksumiseen, erikosalanaan Hubmaier (Matiaskin on jo jonkin aikaa osoittautunut tämänLutherin arvostelijan asiantuntijaksi).

    Kuitenkaan esim. nk. helluntaiherätys, maailman suurin Pyhän Hengen uoma, ei ole koskaan tarvinnut TM, TT kredentiaaleja. Jo Paavali osoitti mihin traditiot kelpasivat, pois heitettäviksi, koska Vapahtaja itse oli hänelle antanut sen, mikä mullisti ensin Jerusalemissa, sitten Samariassa, Vähässä Aasiassa ja sitten koko maailmassa.

    Suuri osa opiskelua, ulkopuolella teologisen tiedekunnan on hyödyllistä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Tomi Karttunen
    Tomi Karttunen

    Minut vihittiin papiksi v. 1994 ja olen toiminut pääosin seurakuntapappina mutta myös apurahatutkijana sekä vuoden systemaattisen teologian lehtorina. Väittelin v. 2004 Dietrich Bonhoefferin teologiasta. Vuoden 2008 joulukuusta olen työskennellyt teologian ja ekumenian johtavana asiantuntijana Kirkkohallituksen ulkoasiain osastossa. Olen myös systemaattisen teologian, erityisesti ekumeniikan dosentti Itä-Suomen yliopistossa.