Saksan pappispulan äärellä... ja Ranskan ja Italiankin...

Kysymys pappispulasta Saksan katolisessa kirkossa ei ole uusi kysymys, mutta se on kärjistynyt viime vuosina. Maassa on 23 miljoonaa katolilaista, kirkolla suunnaton omaisuus ja seurakuntia hoitamassa n. 14 tuhatta pappia. Mutta kun vuosikymmen sitten vihittiin vielä toistasataa pappia vuodessa, on tahti hidastunut. Viime vuonna 2017 vihittiin katolisiksi papeiksi enää vähän alle 60 miestä. Asiasta on Tagesschau-dokumentti maaliskuulta.https://www.tagesschau.de/kultur/katholische-kirche-priestermangel-101.html

Miten pappispula sitten voidaan kohdata? Insertissä piispainkokouksen edustaja sanoo, että "nyt on tehtävä lähikuukausina jotakin". Toimittaja puolestaan pitää ongelmana selibaattia. Seminaarilainen Nico J. esiintyy ohjelmassa, tavallinen 23-vuotias mies, joka tykkää bilettää mutta myös rakastaa Jumalaa ja kirkon yhteisöllisyyttä. Hänen teologikaverinsa on tosin jättänyt pappisseminaarin vastikään, tyttöystävän vuoksi. Tämä taas pistää kaverin mietteliääksi. Hänelle selibaatti on kuin "nuorallatanssi". Ei ole häpeä langeta, vaan jäädä nousematta. Tiukka tilanne siis. Hänen ei-uskonnollista perhettään taas mietityttää seminaarin ankara kuri, joka pyrkii vain sopeuttamaan tuleviin tehtäviin. Pappiskandidaatin kaksi haastetta ovatkin nykyajan kannalta haastavia: tottelevaisuussuhde historialliseen instituutioon, ja intiimin parisuhteen puute. Molemmat asioita, joista kaksi vuosikymmentä sitten Eugen Drewermann kirjoitti Kleriker-kirjassaan: psykologisia haasteita.

Vähenevien seminaarilaisten ja kasvavien skandaalien maailmassa kirkolla on kahtalainen ongelma: pitäisi houkutella lisää (vain) miehiä pappisuralle, ja samalla heidän soveltuvuuttaan ammattiin pitäisi testata yhä enemmän. Tilanne vaikuttaa täysin ristiriitaiselta (!). Eilen Saksassa ennakkoon julkisuuteen vuodettu tutkimus pappien tekemästä hyväksikäytöstä Saksassa tuntuu taas kerran pyörryttävältä. Kyseessä on sentään tutkimus, joka on tehty asiantuntevasti, käyttämällä hiippakuntien materiaalia, suodattamalla se ja julkistamalla suunnilleen kaikki paitsi uhrien ja tekijöiden henkilöllisyys. Mutta ne numerot: 3677 uhria 2. maailmansodan jälkeen (1946-2014), tekijöinä kaikkiaan 1670 pappia, uhrit voittopuolisesti miespuolisia kuten kaikki tekijät. Numeroiden suhdeluku on aivan tavaton: jos nämä 1670 pappia olisivat nykyisin töissä ja irtisanottaisiin, kestäisi 28 vuotta saada uudet papit heidän tilalleen.

Tunnen tilannetta Saksan yliopistomaailmasta: katolisen tiedekunnan opiskelijoista sanottiin vuosituhannen vaihteessa vain 5 %:n haluavan pappisuralle. Toki ne, jotka sille lähtivät, saivat osakseen hengellisen ohjaajan huomiota ja opintojen päättyessä varman työpaikan. Juttelin bussissa miespuolisen opiskelijan kanssa: hänen tulevaisuudennäkymänsä oli tuolloin uskonnonopettaja, ei pappi. Selibaatti ja perheettömyys ei vain kiinnostanut häntä. Katoliset teologiset tiedekunnat ovat joutuneet sopeutumaan outoon realiteettiin: teologia on olemassa uskonnollisten yhteisöjen funktiona ja niitä varten, mutta 95 % tai jo enemmän Saksan katolisista teologeista haluaa kaikkea muuta kuin pappeutta. Puolet Saksan teologianopiskelijoista on naisia, joita ei pappisvirkaan voida ottaakaan. Pappia kuitenkin tarvitaan hautajaisiin, vihkiäisiin ja messuun: kirkon julkisivuksi, joka on tullut viimeisten 30-40 vuoden aikana kasvavalla tavalla näkymättömäksi.

Jossei messua voida papin puuttuessa viettää, kerrotaan että maallikkoteologi voi pitää sanajumalanpalveluksen, jossa papin konsekroima aine sitten jaetaan ehtoollisena ("Wortgottesdienst mit Kommunionausteilung"). Äärimmilleen venytetty ehtoollisteologia voi merkitä, että kun leipä säilytetään kirkossa pyhässä paikassa eikä viiniä välttämättä edes jaeta, voi "pastoraaliteologitar" jakaa ehtoollista jonka paikalta ehkä 10 naapuriseurakuntaan kiiruhtanut miespuolinen pappi on ehtinyt pyhittämään. No, sanomattakin on selvää että sekä ongelma että sen ratkaisemiseen käytetty teologia nousevat ongelmallisesta maaperästä. Onhan messua pidetty katolisen seurakuntaelämän keskuksena, ja messu vaatii ilman muuta papin läsnäoloa eikä vain 10 seurakunnan kirkkoherrana toimimista ja paikasta toiseen autoilua? Saksan länsiosissa on ollut perinteisesti vahvaa katolisuutta, mutta pappien määrän vähentyminen murto-osaan on vähentänyt myös messujen määrää. Ratkaisuna seurakuntien vähentäminen kolmessa vuosikymmenessä neljänneksellä jää sekin puolitiehen.

Entisajan maailmassa oli suorastaan välttämätöntä käydä messussa. No, olen menneenä kesänä jutellut myös ranskalaisten kanssa. Heidänkin maassaan vallitsee pappispula, ja jo toistakymmentä vuotta sitten sanottiin Ranskan virassa toimivien pappien keski-iän olevan yli 70 vuotta. Nykytilanteessa Ranskaan tulee pappeja Afrikasta, samoin kuin  Italiaan Latinalaisesta Amerikasta. Suunta on kääntynyt siitä, mitä se oli vielä 50 vuotta sitten! Mutta elämää kokenut pariskunta ihmetteli, kun heidän keskiranskalaisen seurakuntansa lomittajapappi Länsi-Afrikasta oli puhunut kieltä, joka oli heille käsittämätöntä, vaikka sekin oli ranskaa. Italiassa olen todistanut messua, jossa alttarilla palveli 4 pappia tai diakonia - kaikki olivat Latinalaisesta Amerikasta. Selitys oli, että "riittää kun kirkkoherra (parroco) on Italiasta, niin rivipapit saavat olla mistä sattuu" ja "yksi kirkkoherra voi sitten hoitaa monia seurakuntia". Viran yliarvostus johtaa näin sen aliarvostukseen? Entä onko pappispulan paikkaaminen ulkomaalaisilla edes mahdollista? Onko mitenkään paluuta tilanteeseen, että yhdessä seurakunnassa olisi aina vähintään yksi pappi - sen oma, ymmärrettävä, tuttu ja turvallinen? Tarvittaisiin "isä Brownin viattomuutta", mutta se on menetetty, sanotaan englantia puhuvassa maailmassa suoraan. Käytännössä vain siellä, missä karismaattinen katolisuus toimii - kuten Brasiliassa - on vokaatioiden eli kutsumusten määrä lisääntynyt. Mutta Brasilian kyseessä ollen on myös selibaatin ymmärtäminen väljempää kuin monessa muussa paikassa, eikä se liene missään samanlaista. Pappien seksuaalisuus on kiellettynä asiana tabu ja sellaisena pysyy - ellei paavi vapauta aluksi ainakin Amazonian alueen pappeja menemään naimisiin. Tässä voi tapahtua jotakin jo 2019 - vahinko eli "panmonakistinen" (kaikille papeille luostarikutsumusta vaativa) selibaattikäytäntö taas on ollut voimassa jo 900 vuotta. Estääkö se yhä esimerkiksi Saksan kirkkoa palkkaamasta parasta mahdollista työväkeä, vai säästetäänkö miljardien vuosikatteet "parempaan" tulevaisuuteen, jota leimaa ehkä islam, uusnatsismi ja ateismi?

Nykytilanne on raastava myös kirkkojen työntekijöille. Katolisen kirkon piiristä nousee rivipappien ääniä, jotka toivovat järjestelmän kantavan vastuun omista valuvioistaan. Nyt taakkaa kantavat kaikki papit varsinkin katolisissa maissa. Papinvaatteissa kulkijaa voidaan sylkeä, USA:ssa myös hakata tajuttomaksi kirkkonsa sakastissa. (Itselleni soitettiin muuten papin päivystysnumeroon Pennsylvania-uutisen jälkeisenä päivänä ja kysyttiin ohjetta kirkosta eroamiseen. En osaa pitää tätä sattumana.) Tarvittaisiin katolilaisten vuosikymmeniä rummuttama "uusi evankelisaatio", mutta häpeän ja kulttuurisen epäonnistumisen viitta painaa kristinuskoa raskaasti. "Kirkko" tarkoittanee lähivuosien Euroopassa pelkästään rakennusta? Turisteille välttämätöntä "must-see"-lokaatiota keskiaikaisissa keskustoissa tai uskonnollista tulkintaa modernista minimalismista à la Alvar Aalto tai Renzo Piano? Löytyvätkö uskonnollisesti aktiiviset kohta enää islamista ja idän meditaatioista? Miten pitää - tai kehdataanko edes pitää? -esillä sitä, että uskonpuhdistuksen kirkot ovat oikeastaan jo ratkaisseet Rooman ylivallan, naisten syrjinnän ja pakkoselibaatin ongelmat, ilman että syntyy uutta vastakkainasettelua? Eihän kukaan voi ulkopuolelta roomalaiskatolista kirkkoa muuttaa, jossei kirkko sitä halua - "when in Rome, do as the Romans do". Voiko edes sisäpuolelta, kuten Franciscukselta ehkä toivottiin, kertoo vain aika, mutta aika on käymässä vähiin tai ehkä jo loppunut kokonaan.

Saksalaislehti Der Spiegel kertaa ennakkotietona vuodetut luvut, mutta muistuttaa myös tulevasta katolisen kirkon huippukokouksesta. Sen mukaan paavi on kutsumassa piispainkokousten edustajat Roomaan helmikuussa. Hän tulee myös tapaamaan Yhdysvaltain piispoja. Ei helppo tehtävä, mutta se on tehtävä. http://www.spiegel.de/panorama/gesellschaft/katholische-kirche-missbrauchsbericht-der-bischofskonferenz-a-1227802.html Alla kaavio Saksan katolisten pappien (Priester) vihkimysten romahduksesta 1962-2015.

 

 

9 kommenttia

  • Pekka Väisänen sanoo:

    Tämä on puhuttelevaa asiaa. Pastoraaliteologitar on vielä enemmän puhuttelevaa. Olisikohan sanalle käyttöä omassa kirkossamme.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sami Paajanen sanoo:

    Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta. Selibaatti on yksi kummajainen katollisessa kirkossa. Mitenhän katolliset näkevät kaitsijan peili perikoopit (1 Timoteuskirje) jossa seurakunnan paimenta puhutellaan naimisissa olevana. Katollisessa on paljon valuvika. Samaan aikaan Ortodoksinen patriarka on antanut uudet ohjeet jotka koskevat pappien avioliittoa, jossa ohjeita höllennetään.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Vesa Hirvonen sanoo:

    Kiitos, Jukka, valaisevasta katsauksesta. Katolisen kirkon iso ongelma on nähdäkseni ihmiskäsitys. Sitä ei ole kyetty päivittämään. Aikansa eläneessä ideaalissa pysyttäytyminen tuottaa katastrofaalisia hedelmiä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Yrjö Sahama sanoo:

    Pastoraalikirjeissä esitetään ihanteelliseksi seurakunnan kaitsijaksi uskollinen aviomies ja hyvä perheenisä. Muutettavat muuttaen tämä nykyaikana voisi toki sovittaa myös koskemaan uskollista aviovaimoa ja hyvää perheenäitiä. Mutta vaikka miespappeudesta pidettäisiinkin kiinni olisi katoliselle kirkolle suureksi siunaukseksi palata raamatulliseen virkateologiaan ja ottaa mallia esim. ortodoksisen kirkon käytännöstä, jos protestanttinen vapaus tuntuu liialliselta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jukka Raunu sanoo:

    Rooman kirkon arvostelema jesuiittakirjailija Anthony de Mello oli psykologinen mies. Hänen mukaansa kaikki torjuttu todellisuudessa hallitsee ihmistä. Häneltä on puhutteleva ajatus: “Aina, kun prostituoitu tulee luokseni, hän puhuu vain Jumalasta. Mutta aina, kun pappi tulee luokseni, hän puhuu vain seksistä.” Kyynistä, mutta oivaltavaa tekstiä selibaatin henkisestä todellisuudesta. Suomen katolista kirkkoa Saksan kuviot koskettavat, se on selvä. Tänään on julkaistu piispa Teemu Sipon puheenvuoro, joka ei vain pahoittele vaan kertoo käytännön toimista Suomen katolisessa kirkossa. Hänen mukaansa viranomaisille kerrotaan avoimesti, jos jotain tapahtuu. Tätä totisesti toivomme myös Italiaan ja muualle etelän maille. https://katolinen.fi/piispan-viesti-hiippakuntalaisille-hyvaksikaytosta/

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tapio Tuomaala sanoo:

    Katolisen papiston selibaatti on juntattu kirkon perusmuuriin siten, että kirkko kaatuu, mikäli selibaatti ei säily keskeisenä oppina. Kaikki paavit ovat tämän tienneet ja alleviivanneet.

    Paavi Franciscus totesi Ruotsin vierailullaan 1.11.2016: “…katolisessa kirkko-opissa on kaksi ulottuvuutta: ‘petriininen’ eli se, joka viittaa Pietariin ja apostolien kollegioon, ja ‘mariaaninen….. Tämän olen sanonut useammin kuin kerran. Kysyn, kumpi on tärkeämpi kirkon teologiassa ja mystiikassa: apostolit vaiko Maria? Maria!”

    Koska Maria on ydin eivätkä apostolit, niin Maria kultti on myös teologian ydin, josta papiston selibaatti johdetaan.

    Paavo Hiltusen kirjasta Marian kolmet kasvot (Kuva ja Sana, 1997) kirjassaan:

    “Mariologiasta löytyy kuitenkin varsinainen paavin 1215 löytämä idea: kun kerran Maria on neitsyt ja kirkon ikoni, johon kirkko samastaa itsensä, niin kirkon edustajienkin, pappien ja piispojen, on oltava neitseitä, elettävä koko ikänsä selibaatissa!”

    Paavo Hiltusen:

    ”Toinen Montfortin (julistettu pyhimykseksi, jota ihaili mm. Johannes Paavali II, vaarallinen aikaansaannos on hänen voimakkaasti korostamansa ”Marialle vihkiytyminen”. Sen sijaan, että Raamattu kehottaa meitä omistautumaan Jeesukselle, Montfort kehottaakin antamaan elämänsä Marialle! ”Vihkiytyminen” merkitsee Mariaa kohtaan tunnetun mieltymyksen kruunaamista. Se taas saa Mariassa aikaan voimakkaan esirukouksen vihittynsä puolesta.Tämä akti johtaa pysyvään, koko elämän aikaiseen riippuvuuteen Mariasta. Ihmisestä tulee Marian orja. Montfortin oppi voidaan tiivistää kahteen teemaan: Jeesus Kristus tuli meidän luoksemme Marian kautta. Meidänkin täytyy tulla Jeesuksen luo Marian kautta. Marialla on Jumalan antama tehtävä yhdistää maalliset lapsensa (meidät kaikki!) ensimmäisen Lapsensa (Jeesuksen) kanssa.”

    Jos katolinen pappi menee naimisiin, hän rikkoo Mariaa eli kirkon opin ydintä vastaan. Katolinen kirkko ei pura pappien selibaattia, ei koskaan, sillä kirkko lakkaisi olemasta sitä, miksi se itsensä määrittelee.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jari Haukka sanoo:

    Selibaatin vaatiminen papeilta on täsmälleen yhtä outoa ja vierasta Kirkon traditiolle kuin naispappeus. Järjettömiä molemmat.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jukka Raunu sanoo:

    Minusta tavoitat Tapio jotakin, mikä liittyy tapaan puhua “mieheydestä” ja “naiseudesta” jotenkin toisistaan irrallisina, idealisoituina ja puhtaina prinsiippeinä. Se on elämälle vierasta: jokainen elämä syntyy miehen ja naisen liittymisestä toisiinsa, ihminen on “luotu mieheksi ja naiseksi”. Luin Boston Review’n juttua kesältä, ajalta ennen kuin paavi alkoi piiispoineen normittaa aborttiasiassa äänestäviä Argentiinan senaattoreita. Kirjoittaja katsoi, että paavi oli aiemmin ottanut kantaa, että abortin hakenut nainen saattoi saada synninpäästön ihan rivipapilta – mutta abortin aiheuttamat syyllisyydentunteet koskevat myös lapsen isää. Tässäkään katolisen kirkon johtaja ei nähnyt asiaa molempien näkökulmasta. Uusimpana käänteenä – ja katolista kirkkokansaa vieraannuttamassa – on Argentiinassa katolisten koulujen valtava vastalausemyrsky valtion suunnittelemaa integraalista seksuaalikasvatusta kohtaan. Paavin vapaamielisyys on saanut tänä kesänä kolhun, eikä syynä ole vain pedofiliamyrsky vaan koko seksuaalisuuden ja siihen liittyvien ehkäisyn ja aborttien valtava vyyhti. Tältä se näyttää. http://bostonreview.net/philosophy-religion/nancy-scheper-hughes-conversion-pope-francis

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Jukka Raunu

    Kirjoittaja on pappi, joka on väitellyt Latinalaisen Amerikan katolisesta teologiasta.