Samanmielisyyttä vaativat mielensäpahoittajat jättävät kirkon

Kirkon uuteen viestintästrategiaan "viestintä2020" viitaten Kotimaa-lehden päätoimittaja Mari Teinilä toteaa viisaasti, että "seurakunnasta ei saa muodostua samankaltaisten uskovaisten yhteisöä".

Juuri tällainen vaatimus "samankaltaisten uskovien yhteisöstä" on taustalla erityisesti silloin, kun joku eroaa kirkosta jonkun toisen sanomisten vuoksi. Tämä näkyy varsinkin TV- tai radio-väittelyjen tai lehtijuttujen jälkeen, jossa joku kirkon jäsen lausuu käsityksenään jotain sellaista, johon joku toinen pahentuu. Tunneryöpyssä erotaan kirkosta, koska ei haluta kuulua yhteisöön, jossa on mielensäpahoittajan mukaan "suvaitsemattomia", "vanhoillisia", "liberaaleja" tai muuten vain "ääliöitä".

Jos nämä samanmielisyyttä vaativat mielensäpahoittajat olisivat ajattelussaan johdonmukaisia (mitä tunneryöpyssä tehdyt ratkaisut eivät yleensä ole), he eroaisivat myös kunnasta ja valtiosta, koska näitä samoja ihmisiä kuuluu myös näihin yhteisöihin. No, tietysti kunnasta tai valtiosta eroaminen on hankalampaa, koska Suomessa pitää aina kuulua johonkin kuntaan.

Ja jos muuttaa Suomesta pois, joutuu samoihin ongelmiin muualla maailmassa. Eri tavalla ajattelevista ja uskovista kun ei vain yksinkertaisesti voi päästä eroon - paitsi ehkä kuolemassa, nimittäin omassa kuolemassaan.

Mikä siis neuvoksi? Tehdään "väyryset"! Joko nukutaan yön yli ja annetaan tunteiden jäähtyä tai perustetaan oma "samanmielisten liike", jolla varmistetaan se, ettei "konservatiiviänkyrät" tai "lipilaarit" pääse siellä valta-asemaan. Viitaten kirkon viestintästrategiaan ja Mari Teinilän kommenttiin suosittelen ensimmäistä vaihtoehtoa. Nukutaan siis yön yli ja annetaan tunteiden jäähtyä ja hapekkaan veren virrata aivoissa. Pohditaan sitten uudelleen oman jäsenyyden perusteita.

Jos jäsenyyden perustana on hyvin nukutun yön jälkeenkin samanmielisyyden vaatimus, silloin lienee viisainta erota sekä kirkosta että valtiosta ja vaihtaa varmuuden vuoksi vielä pankkia ja puhelinoperaattoriakin. Muita syitä kirkosta eroamiselle ei lopulta olekaan. Kuten ei kunnasta tai valtiosta eroamisellekaan.

Moniäänisyys ja suvaitsevaisuus ovat arvoja ja ominaisuuksia, joita tarvitaan kaikissa ihmisyhteisöissä. Kirkossa ihanteena on lisäksi yksimielisyys (1 Kor 1:10). Se ei tarkoita samanmielisyyttä. Yksimielisyys edellyttää kykyä kuunnella, käydä rakentavaa vuoropuhelua ja kykyä suostua kompromisseihin. Tätä kannattaa harjoitella jo omassa perheessään. Ja sitten soveltaa sitä kirkossa ja seurakunnassa.

Ja lopuksi neuvo, jonka kuulin kerran eräältä maallikkosaarnaajalta: jos löydät jostain täydellisten ihmisten yhteisön, mene ja liity heihin. Sen jälkeen se ei enää ole täydellisten ihmisten yhteisö.

36 kommenttia

  • Manu Ryösö sanoo:

    Kiitos Jouni vastauksestasi. Vastaan mielelläsi kysymyksiisi, mutta taisin ehtiä kysyä itse ensin. Siksi toistan kysymykseni ja pyydän sinua “edes teorian tasolla miettimään sitä mahdollisuutta, että oma uskonyhteisö sairastuu henkisesti ja hengellisesti… Onko silloinkin vain pakko olla kannatusjäsenenä mukana?”

    Voitko siis kuvitella tällaista tilannetta… ja jos voit, millaiseksi esim. edustamasi uskonyhteisön olisi silloin pitänyt muuttua? Mitkä ovat sinulle tällaisia uhkakriteerejä.

    Jos sinun on vaikeaa keksiä mitään konkreettista, muistutan sinua vaikkapa natsiajasta Saksassa. Silloin varmasti meidän molempien arvostama luterilainen pastori D. Bonhoeffer näki kaiketi jotakin tällaista tapahtuneen. Voisiko meillä tapahtua jotakin, joka edellyttäisi vastaavia reaktioita?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Jouni Turtiainen sanoo:

      Kiitos kysymyksen tarkennuksesta. Kysyt vielä “voitko siis kuvitella tällaista tilannetta… ja jos voit, millaiseksi esim. edustamasi uskonyhteisön olisi silloin pitänyt muuttua? Mitkä ovat sinulle tällaisia uhkakriteerejä.” Lisäksi vertaat Suomen kirkon tilannetta natsi-Saksan tilanteeseen 1930-luvulla.

      Kysyt siis, mikä on “status confessionis” -tilanne, jossa joudutaan tekemään ratkaisu nykyisen kirkon ja Bonhoefferin ja kumppaneiden perustaman “Tunnustavan kirkon” välillä.

      Eiköhän asia ole päivänselvä: jos kirkko vaihtaa Raamatun Hitlerin “Mein Kampf” -teokseen, uskontunnustuksen uskollisuudenvalaksi vallanpitäjille ja vaihtaa ristit hakaristeihin sekä poistaa kirkkokäsikirjoistaan VT:n osat, niin sitten lähdetään.

      Tuskin ennen sitä. Olen Bonhoefferini lukenut.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Manu Ryösö sanoo:

    Kiitos sinulle Jouni vastauksistasi!

    Tavoitat probleemin ytimen, kun ryhdyt vastaamaan kysymykseeni nimenomaan tunnustuskysymys -näkökulmasta. Tällä yleisellä tasolla löydämme toisemme ja voimme sanoa, että omasta vikaan menneestä uskonnollisesta yhteisöstä voi erottautua, kun puhutaan nk. tunnustus-kysymyksistä.

    D. Bonhoeffer on hyvä esimerkki tämän teeman arvioimiseksi. Hänen aikanaan tilanne meni niin räikeäksi, että lähes jokainen ymmärtää näin jälkikäteen, että aidon kristityn oli syytä nostaa kytkintä tuon ajan kirkollisesta valtavirrasta poispäin. Suurempi kysymys kuitenkin kuuluu: Miksi niin ei pääosin tapahtunut, vaikka asiat menivät näin pitkälle? Miksi enemmistö halusi pysyä rakenteessa, joka pyöritti ”sanaa ja sakramentteja” tuhoisaan symbioosiin taipuneen kirkollisen sateenvarjon alla?

    Olemme varmaan samaa mieltä siitä, että asioihin totuttiin. – Tunnustuskysymyksiin reagoitiin liian myöhään. Ei oltu vähässä uskollisia ja sitten jo kohta nieltiin huomaamatta kameleita (Matt.25:13-29).

    Mitkä ovat sinusta Jouni meidän aikamme tunnustus-kysymyksiä, joihin on välttämätöntä reagoida?

    Tomi Karttusen mukaan D. Bonhoeffer oli siitä erikoinen, että hän uskalsi kulkea omaa tietään, jos näki muiden toimivan vastoin Raamatun sanaa. Ns. tunnustukselliset veljet eivät aina ymmärtäneet hänen pitäytymistään Vuorisaarnan vaatimuksiin ja ekumeenikot taas vierastivat hänen sitoutumistaan tunnustukseen ja harhaoppien torjumiseen.

    Bonhoefferin profeellisuus ei siten rajoittunut vain natsi-ideologiaan reagoimiseen. Hän reagoi myös vähäisempiin ongelmiin. Tällaisessa miehessä sitten kypsyi kyky ja voima vastustaa todella saatanallista natsismia. – Monien muiden kohdallla näin ei tapahtunut. – Miksi?

    Minä ajattelen, että tunnustus-kysymyksiin täytyy uskaltaa reagoida yksinkin. Aina ei ole piispain tai kirkolliskokouksen enemmistön laatimia ohjeita selkänojana. Tietyissä tilanteissa todellinen teologinen veri punnitaan juuri yksinäisyyden hetkillä; periaatteella Sola Scriptura. – Eikö tästä ole itseasisassa kysymys myös uskonpuhdistajamme jaakobinpainissa?

    Mitkä ovat siis sinusta meidän aikamme tunnustuskysymyksiä, joihin on välttämätöntä reagoida?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jouni Turtiainen sanoo:

    Manu Ryösö: “Mitkä ovat siis sinusta meidän aikamme tunnustuskysymyksiä, joihin on välttämätöntä reagoida?”

    Tällä hetkellä sellaisia “status confessionis” -kysymyksiä ei ole näköpiirissä. Ajattelen, että edes uusi avioliittolaki, jos sen vaikutuksesta myös kirkon avioliitto-opetus muuttuisi, ei ole sellainen. Avioliittoa ei mainita missään kirkon tunnustuksissa asia, jonka vuoksi kirkko tunnustautuu kirkoksi.

    Pidän kyllä avioliittokysymystä raamattukysymyksenä ja raamatuntulkinnan kannalta oleellisena, mutta tunnustuskysymys se ei (ainakaan minulle) ole.

    Onkohan tässä avioliittokeskustelussa – kuten aiemmin virkakysymyksen äärellä – nämä kaksi sotkeutuneet keskenään: tunnustuskysymys ja raamattukysymys..? Ne eivät ole sama asia, vaikka ovatkin yhteydessä toisiinsa.

    Miten itse näet?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Manu Ryösö sanoo:

    Kiitos Jouni vastauksesta. Jos ymmärsin oikein, et tällä hetkellä näe tunnustuskysymyksiä näköpiirissä.

    En aivan ymmärrä logiikkaa, miten erotat toisistaan esim. tunnustuskysymyksen ja Raamattu-kysymyksen. Voitko avata sitä vähän?

    Minä näen esim. sellaisen tilanteen, jossa pastori yleisesti tunnetusti elää, kirjoittaa tai puhuu virka-asemassaan käsin Raamatun vastaisesti tilanteena, joka saattaa hänen seurakuntansa jäsenet ja kollegansa tunnustustilanteeseen. – Tällöin on reagoitava kunkin asian vaatimalla tavalla.

    Jos pastori esim. elää avosuhteessa, tai hänellä on sivusuhde, työyhteisö joutuu tunnustustilanteeseen. Jos yhteisö johtajineen sallii tämän tilanteen jatkua, se ilmaisee hyväksyvänsä tämän asian. Näin em. pappi saattaa yhteisönsä edustajat tunnustustilanteeseen.

    Toisena esimerkkinä voin ottaa tilanteen, jossa pastori opettaa Raamatun ja tunnustuksemme vastaisesti.

    Ei ole varmaan yksiselitteistä vastausta, miten näissä yksittäisissä tilanteissa tulee kussakin reagoida. Minun nähdäkseni tunnustustilanteita on kuitenkin jokaisen elävän kirkkokunnan elämässä jatkuvasti esillä niin pienissä kuin suurissakin asioissa. Suhde ko. kirkkokunnan kanssa yhteistyöhän ja jäsenyyteen tulee mielestäni arvioida kokonaisuus huomioiden. – Yksittäinen ja tilapäinen harhautuminen ei edellytä samanlaista reaktiota kuin toistuva ja jatkuva Raamattu- ja moraalikysymysten sivuuttaminen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Jouni Turtiainen
    Jouni Turtiainen

    Espoonlahden ev.lut. seurakunnan kirkkoherra ja kirkolliskokousedustaja, joka asuu pappisvaimonsa kanssa kahden Helsingissä. Kolme aikuista lasta. Ympärivuotinen pyöräilijä.