Helsinki Pride -tapahtumassa rukoiltiin parisuhteensa rekisteröineen parin puolesta ja kanssa. Itse tapahtumassa ei ole mitään epäselvää: parin yhteisen taipaleen puolesta on rukoiltu. Heidän elämäänsä on pyydetty Jumalan varjelusta ja läsnäoloa.
Tilaisuuden uutisointi ja erilaiset julkiset kannanotot puolestaan ovat, ainakin asiaa tarkemmin tuntemattomasta, sekava farssi. Pohjimmiltaan kysymys on sanan ’siunaus’ tulkinnasta. Voin kuvitella, että osa lukijoista ajattelee, että sanan siunaus tulkinnassa ei ole mitään epäselvää — tai ei ainakaan pitäisi olla.
Sanalla siunaus on kuitenkin useampia merkityksiä. Yritän avatan asian ottamalla esimerkiksi yhden kirkollisen toimituksen, jossa tämä moneus on harvinaisen selvä: hautaansiunaamisen. Ensiksikin koko tilaisuus on siunaaminen kukkien laskuineen, hautaan laskemisineen ja haudan peittämisineen. Toiseksi siunaus on se papin toimittama seremonia, joka alkaa virrellä ja päättyy virteen tai muuhun sopivaan musiikkiin. Kolmanneksi siunaus on se, kun pappi heittää arkulle kolme kertaa hiekkaa ja lausuu siunaussanat. Ja neljänneksi siunauksen lopussa on Herran siunaus, jolla pappi siunaa seurakunnan.
Herran siunauksen lausuminen ei tee rukouksesti siunaustilaisuutta. Edes Jumalan siunauksen pyytäminen elämään ei tee tilaisuudesta siunaustilaisuutta. Sen sijaan nimenomaiset siunaussanat tekisivät.
Meidät on kutsuttu siunaamaan eli puhumaan hyvää, ei kiroamaan eli puhumaan pahaa.
Nykypäivänä on vaikea tajuta, millaista auktoriteettien ja tulkitsemisen vajetta Lutherin Yksin Raamattu -periaate merkitsi. Siinä poistui paljon.
On syntynyt Raamatun kirjaimeen uskovat, Raamatun yleisempään ”ihmiskuvaan” uskovat ja vapaasti Raamattua tulkitsevat. Tämän kanssa pitäisi – poissulkematta – tulla toimeen. Nämä ryhmät eivät mihinkään häviä, valistamisen, kirkkokurin eivätkä ikäpoistumankaan kautta.
Pulma on, näin, periluterilainen, luterilaisuuden ”valuvikakin”, jos niin halutaan sanoa. Kun Paavali usein mainitaan, niin onhan pulma myös paavalilainen: Paavalin selkeä ykkösagenda kun oli kristiväen yhteys, ykseys.
Herran siunaus ei siis ole todellinen siunaus. Vain siis kirkon osoittama hyväksyntä katsotaan sellaiseksi. Olen ollut siinä käsityksessä, että Jumalan siunaus merkitsee hänen läsnäoloaan.
Alkukielessä termi tulee sanasta polvistua. Polvistumisesta tulee mielikuva alistumisesta suuremman tahtoon. Niinpä käsitän siunauksen tarkoittavan Jumalan läsnäolon ja – tahdon toteutumista – ja niiden pyytämistä elämään.
Ilmeisesti kirkossa tahdotaan käsittää siunaus vain kirkon osoittamaksi hyväksynnäksi. Mistähän tälläinen yksinoikeus on peräisin?