Kotimaa-lehdessä on viime numeroissa keskusteltu paljon partioliikkeen ja kirkon/seurakuntien suhteesta. Kriitikoiden mielestä kirkko ja kristillisyys eivät näy tarpeeksi partioliikkeen ohjelmissa ja ehkei toiminnassakaan.
Vähän samanlaista keskustelua on käyty vuosikymmenten aikana kirkon nuorisotoiminnasta. Kyse on hengellisyyden harjoittamisen tavasta ja määrästä. Sama kysymys itse asiassa läpäisee koko kirkon.
Toiset puhuvat paljon uskostaan ja pitävät ulkoisia tunnuksia tärkeinä, toiset elävät uskoaan todeksi. Kumpi on tärkeämpää: sanat vai teot?
Partio ei ole kirkon ja seurakuntien nuorisotoiminnan osa, ehkei edes suora jatke. Seurakunnat tukevat partioliikettä, koska partio edustaa ja edistää kristillisiä hyveitä: Pidetään toisistaan ja varsinkin heikommista huolta, vahvistetaan yhteisöllisyyttä, edistetään rauhaa, vaalitaan luonnonrakkautta ja hyväksytään erilaisuus. Partiossa ollaan tasa-arvoisia, ei kysytä titteleitä eikä uskon määrää.
Partioliike toteuttaa käytännössä kristinuskoa, mutta puhuu siitä vähemmän. Partiossa myös kunnioitetaan muidenkin pyhiä asioita ja toimitaan yhdessä eri uskontoja harjoittavien kanssa.
Jos vaaditaan partiota tiiviimmin kirkon toiminnan sisälle, suljetaan monia ulkopuolelle. Se olisi väärin ja tyhmää myös kirkon kannalta.
Sanotaan, että ”hedelmistään puu tunnetaan”. Arvostan partiolaisia.
Ps. blokin kirjoittaja on nuorena ollut partiolippukunnan jäsen ja vartionjohtaja.
Olen nuorena ollut useita vuosia aktiivinen partiolainen ja annan täyden tunnustuksen blogin kirjoittajalle Markku Jalavalle.
Kyllä, partioasia parhaimmillaan on tärkeää sosiaalista kanssakäymistä osana kirkon toimintaa missä kaikki saavat olla mukana.
Tärkeä asia tuntemassani asiassa on myös monien vanhempien sitoutuminen asiaan.
Kokemukseni liittyy Limingan seurakunnan toimintaan vuodesta 1985 alkaen. Asian jatkoa olen sitten saanut seurata lehdestä. Nykytilannetta en tiedä mutta yhteishenki sai siellä paljon aikaan.