Santiagon tie

Almadén, 2.3.2020

Nukuin yhtä soittoa 6 tuntia, mutta vessareissun jälkeen neljän maissa ei tahtonut tulla uni silmään.  Ehkä pari kertaa torkahdin vähäksi aikaa.  En viitsinyt nousta ylös turhan aikaisin, koska naapuribaarista sai aamiaista vasta 7:stä lähtien.  Kun lähdin yömajasta vähän 7:n jälkeen, satoi tihkua. Tämä oli huono juttu.  Kun vaihdoin lähtiessä rinkkani suurempaan, en tajunnut, että rinkansuojus oli nyt liian pieni.  Joutuisin siis sellaisellakin sateella, jonka vaellusasuni vielä kesti, käyttämään sadeviittaa, joka on hiostava ja hieman kömpelö.  Mutta sillä aikaa kun söin baarissa kinkkubocadillon ja join teen, sade oli - Luojan kiitos - lakannut.

Reittimerkinnät olivat kaupungin alueella aika huonot, mutta paikallisten tuella oikea suunta löytyi.  Seurasi pitkä tienlaitakävely, ei kovin mukava, sillä suurimman osan matkaa piti kävellä sepelissä tai sitten kestopäällysteellä.  Tiessä oli myös laskuja ja nousuja, ja varsinkin yksi yli kilometrin nousu imi mehut.

Jo aika alkumatkasta rupesivat varpaankynnet taas tuntumaan ilkeältä.  Tajusin, että eilen taisi tulla oikosulku.  Sellaisessa tilanteessahan pitää kiristää kenkiä eikä suinkaan löysätä.  Aloin katsella tien laidasta sopivaa istumapaikkaa, ja kun hollantilaispapat (no, ainakin toinen heistä oli varmaankin minuakin vanhempi) tavoittivat minut, kerroin heille ajatuksistani.  Jälleen sain nähdä, miten avuliaita vaeltajat ovat toisilleen.  Toinen papoista sanoi, että hänpäs laittaa nauhani, ja opetti minulle uuden tavan solmia ne, tai siis ainakin minulle uuden.  Hän veti nauhat tiukkaan jalkaterän hakasiin, mutta tekikin sitten tuplasolmun.  Sitten hän veti nauhat nilkan alimmaisin hakasiin, seuraavaksi ylimpiin, ja vasta sitten sille välille.  Lopuksi taas rusettisolmu.  Kengät pelasivat nyt erittäin hyvin.

Pilvipeite rupesi repeilemään, ja aurinko paistoi välillä kirkkaasti.  Dehesas-maasto jatkui.  Lehmät laidunsivat korkkitammien välissä.  Pari kertaa tuntui vahva sianpaskan haju, eli niitä oli jossakin lähistöllä, mutta kesti vielä vähän aikaa, ennen kuin näin niitä.  Ne olivat hieman liian kaukana, että olisi saanut niistä kunnon kuvan tähän artikkeliin.

Tienlaitakävely oli sen verran ikävää, että kun 18 km:n jälkeen reitti kääntyi luonnonpuiston alueelle, seurasin sitä ilman muuta.  Olin ajatellut, että jos jalat tai kunto tuntuisivat huonoilta, olisin jatkanut tien laitaa Almadéniin asti, koska silloin saisi helpommin apua, jos tulisi ongelmia.  Nyt tuntui kuitenkin olo hyvältä, vaikkakin väsyneeltä.

Muutaman sadan metrin jälkeen oli edessä luonnonpuiston hallintorakennus, jonka pihalla oli hyvä pitää taukoa.  Aurinko paistoi lämpimästi, oli + 17; oli hyvä tilaisuus kuivatella eilen pesemiäni vaatteita.  Minulle piti seuraa saksalainen Michael.  Hänen rinkassaan oli pyörät, eli sitä pystyi vetämään.

Tästä oli vielä 11 km matkaa Almadéniin.  Matka sujui hitaasti, sillä reitillä oli jatkuvia ylä- ja alamäkiä.  Pahin oli juuri ennen Almadénia.   Piti nousta harjanteen yli, jonka huippu oli 560 metrissä, kun edelliset kilometrit olin kävellyt 350-370 metrissä.  Nousu oli myös erittäin jyrkkä, eivätkä kaikki siitä olekaan selvinneet hengissä, kuten näkyy alla olevassa kuvassa, jonka otin, kun nousu oli vielä aika alkuvaiheessa.  Korkeimmalta kohdalta sitten laskeuduttiin melkein 100 metriä jyrkkää nilkkoja kovasti koetellutta alamäkeä pieneen (1700 as.) Almadènin kaupunkiin.

Majoittauduin heti ensimmäiseen yömajaan; kello oli 17.40.  Se oli yksityinen ja pieni, vain 10 petipaikkaa.  Hinta oli 10 euroa.  Osoittautui, että tuttu jengi oli koolla taas.  Täällä olivat hollantilaispapat, tanskalainen sekä vanha amerikkalainen, jota nimitin mielessäni Lake Superioriksi, koska hän oli sieltäpäin kotoisin.

Kävimme Michaelin kanssa syömässä, ja samassa ravintolassa oli muitakin tuttuja.  Pyhiinvaeltajan menu maksoi tällä kertaa 8,50 euroa.  Ihan ruokailun loppuvaiheessa rupesi paleltamaan.  Se on minulle tyypillistä, jos on ollut kova rasitus.Yömajalle päästyäni se meni kuitenkin pian ohi, kun ruoan antama energia alkoi vaikuttaa.

Päivämatkan pituuteen 29 km nähden jalat tuntuvat yllättävän hyviltä, mutta armottomasti väsyttää.

Alla on kuva korkkitammesta, josta on juuri otettu kuorta.  Paljastunut runko on tumman punaisenruskea.  Ajan mittaan se muuttuu harmaaksi.  Kun kymmenisen vuotta on kulunut, korkkia voi ottaa uudelleen.

Hyväntekeväisyyslinkit löytyvät mm. eilisestä blogista.

Terveisiä kaikille!

 

Kirjoittaja

Teuvo Neuvonen

69 v, naimisissa, 4 lasta, 4 lastenlasta. Työurani tein ulkomaankaupassa, nyt eläkkeellä.

Kirjoittajan viimeisimmät blogit

Katso kaikki

Kirjoittajan luetuimmat blogit

Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit