Se piti kuitenkin tehdä – ja katsoa! #Tuntematon2017

Kävin katsomassa sen kahdesti, tietysti uuden Tuntemattoman sotilaan. Ensimmäisellä kerralla olin juuri palannut auringosta ja lämmöstä ja tulin Suomen koleuteen, harmauteen ja räntäsateeseen. Elokuva vangitsi minut alkukohtauksesta alkaen. Jotenkin olin ehkä herkällä tunnolla, mutta tunnustin elokuvan jälkeen someen kirjaamassani päivityksessä: Itkin alussa ja lopussa, välissäkin.

Elokuvasta poistuessani satoi räntää suomalaisessa lokakuun illan pimeydessä.

Someen kirjasin myös ensimmäisen katsomiskerran jälkeen näin: Järkyttävä, vaikuttava, pysäyttävä, hiljentävä, tosi! Tuntematon!

Ajattelen Aku Louhimiehen ohjaamasta elokuvasta noin edelleen. Kävin katsomassa sen parin-kolmen viikon päästä uudelleen eikä tunnekokemus ollut yhtä vahva. Silti en tullut toisiin ajatuksiin. Yritin katsoa elokuvaa myös kriittisemmin silmin.

Elokuva on järkyttävä ja vaikuttava, vaikka siinä ei mielestäni mässäillä väkivallalla eikä sodan kauhukuvilla. Irtonaisia ruumiin kappaleita ei lentele eikä veri suihkua, mutta sodan todellisuus kuvataan kuitenkin vahvasti. Tykistössä palvelleena tiedän, mitä räjähtäneen kranaatin kappale voi tehdä. Se voi repiä ihmisen kahtia tai tehdä todella pahaa jälkeä. Onneksi en ole sitä oikeasti joutunut kokemaan enkä näkemään. Jotkut joutuivat!

Sodan todellisuus teki elokuvasta vaikuttavan. Mutta vaikuttavan siitä teki myös se, miten sotaan joutuneiden osa kuvattiin. Elokuva nostaa mielestäni vahvasti esille velvollisuuden täyttämisen ja sen, miten se ja mahdoton tehtävä yhdistivät erilaisia ihmisiä. Elokuva kuvaa sotilaat taistelijoina, mutta myös tuntevina ja tavallisina ihmisinä. Elokuva tuo esille myös sodan rumat kasvot – jos sodassa muita onkaan. Oma sotilaamme ampuu vankia selkään, kenttäoikeus tuomitsee sotilaita kuolemaan, taistelija toimii parittajana ja upseeri saa raivokohtauksen ja toimii täysin kohtuuttomasti.

Elokuva on pysäyttävä, koska se tuo eteemme lähihistorian meidän läheistemme kokemana. Meidän isämme, isoisämme, äitimme, isoäitimme ja sukulaisemme olivat noita sotilaita ja sodan keskelle joutuneita ihmisiä. Näemme elokuvassa, mikä heidän osansa oli. Näemme sen kauheuden, mutta näemme myös sen, miten he toimivat ja pelastivat tämän maan.

Olen ehkä liian isänmaallishenkinen arvioimaan elokuvaa kriittisesti. Arvioinkin sitä juuri omista lähtökohdistani käsin. Kun juhlavuotta valmisteltaessa tehtiin päätös elokuvan tekemisestä, nousi keskustelu siitä, onko tarpeen tehdä tuota elokuvaa uudelleen. Minusta se oli tarpeen tehdä. Ja oli tarpeen katsoa – kahdesti!

Toivo Loikkanen (res. ylil.)

 

3 kommenttia

  • Tuula Hölttä sanoo:

    Toivo Loikkanen :” Itkin alussa ja lopussa, välissäkin.”

    Kiitos rovastille tästä blogista, jonka sanoista tulee mieleen vain se, että “Enkeli istui pilven reunalla, katseli maata pitkin. Syntiä täynnä oli maailma, sen tähden enkeli itki”.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Kangas sanoo:

    Jaan tuntosi ja kokemuksesi elokuvasta. Hyvää itsenäisyyspäivää kiitollisin ja koskettavin tunnoin!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Toivo Loikkanen
    Toivo Loikkanen

    Olen 60-luvun alkuhetkinä syntynyt Keski-Karjalan kasvatti, nykyisin Savonlinnassa toimiva puolivallaton rovasti. Kirjoitan kirkosta, elämästä sekä uskon, toivon ja rakkauden näkymistä. Mielipuuhaani kesällä on mökkisaunassa saunominen ja talvella retkiluistelu. Matkustelen mikäli aika ja rahat riittävät siihen. Siviilissä kannan vastuuta OP-ryhmän aluepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana.