Selkeyttä julistukseen 6: Usko ja varmuus

Jatkan julistukseen ja kristilliseen opetukseen liittyvien kysymysten pohdintaa, vaikka korona onkin nyt monien mielessä päällimmäisenä. Kenties poikkeuksellinen aika voi johtaa ihmisiä ajattelemaan perimmäisiä kysymyksiä ja myös kristillisen uskon perusteita. Tämän kertaisen kirjoitukseni aiheena on uskon ja varmuuden suhde.

Kirkon historiasta muistamme hengellisiä isiä, jotka etsivät pitkään sisäistä rauhaa. Esimerkkeinä tällaisista etsijöistä voidaan mainita Martti Luther, Paavo Ruotsalainen ja F.G. Hedberg. . Kun he sitten löysivät etsimänsä, liikkeellä lähti tapahtumien vyöry – niin merkittävä tämä löytö oli.

Minkälaisen merkityksen julistaja antaa pelastusta koskevalle varmuudelle? Millä tavalla ymmärrämme asian ja opetamme siitä? Kyseessä on sielunhoidollinen asia, joka voi olla tämänkin päivän sanankuulijalle polttava. Ainakin omalla kohdallani kysymys varmuuteen pääsystä oli yksi herätykseni alkuaikojen olennaisimmista kysymyksistä. On ymmärrettävää ja oikein, että ihminen pyrkii löytämään jalkojensa alle tukevan perustuksen, jolla seistä.

Edellä mainittujen hengellisten isien opetuksen mukaan ihmisen on mahdollista päästä varmuuteen pelastuksesta. Samalla on kuitenkin todettava asian toinen puoli: uskonvarmuus on ei ole vankkumaton ja pysyvä tila, joka olisi ihmisen sisimmässä kuten vesi pullossa. Luther joutui käymään uskontaistelua myös tornikokemuksensa jälkeen, Ruotsalainen puolestaan sai kokea, kuinka ”lasten leipä” eli armonkokemukset otettiin pois.

Mitä sitten Jonas Lagus opettaa asiasta? Kirjeessään J.F. Bergille (1836) Lagus sanoo, herännyt ihminen voi päästä varmuuteen. Sellainen käsitys, että armotilasta ei voitaisi tulla tietoiseksi, tekee ihmisen vain haluttomaksi etsimään elävä yhteyttä Vapahtajaan ja aiheuttaa sen, että hän tyytyy löyhään käsitykseen vanhurskauttamisesta, jonka hän olettaa tapahtuneen tietämättään. Miettimisen arvoinen väite tänäänkin.

Mitä sitten heränneen pitäisi tehdä, jotta hän pääsisi sisäiseen varmuuteen? Laguksen mukaan armoa etsivän sielun menettelyn tulee olla vakavaa ja oikeaa. Tämä merkitsee ensinnäkin sitä, että ihminen on sillä tavalla herännyt, että hän todella etsii pelastusta. Toiseksi hänen pitää totella Jeesuksen kutsua ja tulla Vapahtajan luo. Arkanakin ja vailla rohkeutta on ikävöitävä Herraa ja suunnattava katse häneen. Omavanhurskaus ja epäusko pitää torjua, eikä pyhitystä saa etsiä ennen kuin on päästy varmuuteen. Heränneen on tultava Kristuksen luo tuhlaajapojan tavoin ja annettava Jumalan vanhurskauttaa pelkästä armosta. Mielestäni me voimme edelleen opastaa etsiviä ihmisiä tällä tavalla.

Tässä yhteydessä on huomattava tärkeä seikka. Laguksen mukaan ahdistettu sielu ei välttämättä saa vanhurskauttamisen hetkellä täyttä varmuutta armotilastaan. Vaikka joidenkin kohdalla voi käydä näin, toisten kohdalla täyteen varmuuteen päästään vähitellen. Jumala antaa tämänkin lahjan kullekin oman viisautensa mukaisesti. Onkin tehtävä ero armotilan ja siitä saatavan varmuuden välillä. Varmuus ei seuraa automaattisesti vanhurskauttamista eikä niitä pidä missään nimessä samaistaa. Tämä ajatus tulee esille myös Laguksen arvostaman Pontoppidanin hartauskirjassa ”Uskon peili”, jota Lagus levitti seurakuntalaistensa keskuudessa. Kirjan keskeinen opetus tässä asiassa on: ”Me emme tule vanhurskaiksi siksi, että me tunnemme uskovamme, vaan siksi, että me uskomme.”

On siis mahdollista päästä varmuuteen, mutta uskonvarmuudesta ei sittenkään pidä tehdä itselleen vapahtajaa. Tämä kaksinaisuus on pidettävä mielessä pelastusvarmuudesta puhuttaessa. Armahtajaa ja armonkokemuksia ei pidä sekoittaa. Jos näin tehdään, ollaan vaarassa jäädä omien kokemusten tai niiden puutteen orjuuteen. Lainaan vielä herännäisjohtaja toista Laguksen kirjettä: ”Suuresti ihastuin, kuin sain kuulla, että Jumala johdattaa sinua pimeitä ja kuivia teitä sekä että et ole mielesi mukaan saanut varmuutta lapsenoikeudesta. - - - Tämä koulu, jossa Jumalan viisaus ja rakkaus pitää sinua, on terveellinen, koska opit varhain uskomaan näkemättä, so. ikävöimään ristiinnaulittua Vapahtaa rippumatta tuntuvasta armosta, jota moni käyttää väärin siten, että luottaa siihen, niin kuin tuntuva armo olisi kärsinyt kuoleman heidän puolestaan ja sovittanut heidät Jumalan kanssa. He uskovat niin kauan kuin tuntemista on, mutta sitten he epäilevät.”

Realismia on, että uskossa elettäessä joudutaan välillä kulkemaan pimeässä laaksossa ja kokemaan erilaisia kiusauksia. Nämä ajanjaksot saattavat olla pitkiäkin. Niihin liittyy olennaisesti kokemus siitä, että Jumala on kaukana eikä näytä vastaavan rukouksiin. Koetuksissa oltaessa varmuus omasta armotilasta on poissa ja epäilykset täyttävät mielen. Tällaisina aikoina on opittava uskomaan näkemättä, lepäämään pelkän sanan varassa. Jos taas kristitty samaistaa pelastusvarmuuden ja uskon, hän on vaarassa ajautua toivottomuuteen kiusausten erämaassa. Koetusten yhtenä tehtävänä onkin se, että ne harjoituttavat kilvoittelijaa panemaan toivonsa evankeliumin sanaan – riippumatta siitä, mitä oma sisin kulloinkin sanoo.

Kristityn toivo ei voi perustua koskaan siihen, mitä Jumala hänessä vaikuttaa. Toivon täytyy olla hänen ulkopuolellaan – Kristuksen täytetyssä työssä. Evankeliumi onkin sana siitä, mitä Jumala on jo tehnyt. Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Jos kerran Jumalan Pojan kuolema sovitti meidät Jumalan kanssa, kun olimme hänen vihollisiaan, paljon varmemmin on Jumalan Pojan elämä pelastava meidät nyt, kun sovinto on tehty” (Room. 5:10).

Tältä pohjalta kristitty voi sanoa yhdessä C.O. Roseniuksen kanssa kaikissa omantunnon kiusoissa: ”Vaikka paha luontoni riehuisi tuhat kertaa hurjemmin, vaikka syntini olisi tuhat kertaa suurempi, vaikka sydämeni tuomitsisi minut tuhat kertaa ankarammin, niin Jumala on kuitenkin suurempi kuin sydämeni ja Kristuksen veri ja kuuliaisuus mahtavampi kuin syntini. ”

16 kommenttia

  • ismo malinen sanoo:

    ”Valkoinen Perkele, joka tekeytyy valon enkeliksi, on se varsinainen Perkele.” M.Luther (Galatalaiskirjeen selitys.)

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kosti Vasumäki sanoo:

    Onkohan koskaan ollut sellaista tarjontaa pelkästään Raamatusta eri kielillä ja monenlaisista selitysteoksista, kuin mitä nyt netin kautta on mahdollista. Pelkästään Luther- CD yli 200 teosta.

    Seuraavassa ollaan aivan keskeisen kysymyksen äärellä, kuten blogisti toteaa: “Edellä mainittujen hengellisten isien opetuksen mukaan ihmisen on mahdollista päästä varmuuteen pelastuksesta. Samalla on kuitenkin todettava asian toinen puoli: uskonvarmuus on ei ole vankkumaton ja pysyvä tila, joka olisi ihmisen sisimmässä kuten vesi pullossa”

    Varmaan kaikkien elämässä, joille on kirkastunut Jumalan armo Kristuksessa, – joka on omistettu yksin uskolla -, saa huomata, että se tuo mukanaan varmuuden pelastuksesta tavalla tai toisella ja varsinkin ristin alla. Tässä on kuitenkin tuo toinen puoli – uskonvarmuus, johon blogisti viittaa, joka ei ole pysyvä tila. Se katoaa kuin vesi hanhen selästä.

    Jumala ei tietenkään ole koko ajan ns.”näkyvästi läsnä,” miten se sitten kunkin kohdalta on koettavissa, vaan sanassa. Tuo “koettavissa oleva armo” lienee niin altis väärinymmärrykselle, että se on vaikeasti tuotavissa esille. Paavo Ruotsalaisen “armon vilaus” on sinänsä oikea sana, mutta kyllä sitä on sitten spekuloitu, mitä se oikein tarkoittaa. Lieneekö tähän päivään asti päästy tuon “armon vilauksen” suhteen paljon puusta pidemmälle, koska asia on niin subjetiivinen, vaikka se tosi onkin, joka on sen kokenut.

    Tässä yhteydessä on ehkä hyvä viitata Paavalin tekstiin: “Monen ahdistuksen kautta meidän pitää menemän sisälle Jumalan valtakuntaan.” (Apt14:22) Tähän tekstiin voidaan liittää luontevasti Paavon sanat: “Ristin laita on samoin kuin kiusausten: Jumalan koulussa ne lisääntyvät”, kuten hän toteaa: “Jota tarkemmasti sinä nyt salattua viisautta rakastat ja voimassa pidät, sitä enemmän sinulle sisällistä ristiä ilmaantuu. Tämä salattu viisaus ei tule kenekään tykönä säilytetyksi kuin sisäisen ristin koulun alla.”

    Risti on luonnostaan meille epäuskon takia kauhistus (me emme halua kärsiä), mutta kenet Jumala ottaa uskon kautta omakseen, niin yhtä varmasti “risti nauloineen” tulee meidän osaksemme. Kunpa jaksaisimme uskossa kilvoitella pelkästään Jumalan sanassa, vaikka mitään lohdutusta eikä “armon vilausta” pitkään aikaan näkyisi.

    Paavo Ruotsalaisen kristillisyydennäkemyksestä voidaan sanoa, että sille on ratkaisevasti tunnusomaista ahdistus (O. Tarvainen). Sitähän se oli myöskin Paavalille, Lutherille jne.

    Kristuksen virka on olla armollinen kaikkein suurimmillekin syntisille.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Kiitos Kosti, hyvin sanoitit tuota vaikeasti kuvattavaa asiaa. “Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan” Monelta marttyyrilta on vaadittu henki, Apostolit tapettiin lähes kaikki… Luther meinasi päästä hengestään ja Hus, jota Luther arvosti, poltettiin kuoliaaksi.

    Miten on meidän laita, jotka saamme elää rauhallisessa Kristillisessä maassa? Mitä meiltä Kristityiltä vaaditaan, hengen lähtöä ei meiltä vaadita? Meidän suurin vaara näyttäisi olevan huoleton lepo ja leivän yltäkylläisyys… Mutta aina ei ole näin ollut.

    Sanasta kiinni pitäminen ja siihen luottaminen (usko) on erikoinen juttu, sillä se ristiinaulitsee omaa lihaa kaiket päivät, (vääryyden tunnustaminen) mutta samalla Armo myös lohduttaa ja saa aikaan armollisuutta ja laupeutta lähimmäisiä kohtaan. (Kristuksessa eläminen) Kuin lampaat susien keskellä… On Kristityn elämä ja pienen lauman keskellä on turvallista, kun taas yksin saattaa eksyä pimeään.

    “Ennen kaikkea olkoon teidän rakkautenne toisianne kohtaan harras, sillä “rakkaus peittää syntien paljouden”. Olkaa vieraanvaraisia toinen toistanne kohtaan, nurkumatta. Palvelkaa toisianne, kukin sillä armolahjalla, minkä on saanut, Jumalan moninaisen armon hyvinä huoneenhaltijoina. Jos joku puhuu, puhukoon niinkuin Jumalan sanoja; jos joku palvelee, palvelkoon sen voiman mukaan, minkä Jumala antaa, että Jumala tulisi kaikessa kirkastetuksi Jeesuksen Kristuksen kautta. Hänen on kunnia ja valta aina ja iankaikkisesti. Amen. Rakkaani, älkää oudoksuko sitä hellettä, jossa olette ja joka on teille koetukseksi, ikäänkuin teille tapahtuisi jotakin outoa, vaan iloitkaa, sitä myöten kuin olette osallisia Kristuksen kärsimyksistä, että te myös hänen kirkkautensa ilmestymisessä saisitte iloita ja riemuita. Jos teitä solvataan Kristuksen nimen tähden, niin te olette autuaat, sillä kirkkauden ja Jumalan Henki lepää teidän päällänne. Älköön näet kukaan teistä kärsikö murhaajana tai varkaana tai pahantekijänä tahi sentähden, että sekaantuu hänelle kuulumattomiin; mutta jos hän kärsii kristittynä, älköön hävetkö, vaan ylistäköön sen nimensä tähden Jumalaa.” 1.Piet.4:8-16

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kosti Vasumäki sanoo:

    Kiitos myös Ismo sinulle, että tuot selkeitä kommentejasi luettavaksi. Totean vielä. Luulin uskovani ja lujastikin, kunnes minut temmattiin salamana kuoleman portille. Uskonvarmuus katosi samantien, kuten edellä totesin, “kuin vesi hanhen selästä”. Kuolema edessä Jumalan kätkeytyminen on jokaiselle raskas kokemus, kun taivas menee kiinni, vaikka vain hetkeksikin. Mutta siinä toteutui tämä Raamatun sana: “Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta sitä taivaasta” (Joh3:27)

    Kun me olemme armosta vanhurskaisi tulleet, niin näemme itsessämme sen lain josta Paavali kirjoittaa (Room7:21) “Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni ja (Gal5:17) “Sillä liha himoitsee Henkeä vastaan, ja Henki lihaa vastaan; nämä ovat nimittäin toisiansa vastaan..” viitaten tuohon Galatalaiskirjeeseen, jonka toit esille ja joka minun pitäisi lukea uudestaan. Me siis tunnemme taistelun itsessämme uskon ja epäuskon välillä.

    Maailmassa eletään nyt vaikeita aikoja, emmekä tiedä vielä, miten paljon se tulee koskemaan meitä suomalaisia. Koko maailma näyttää joutuvan seulottavaksi. Meillä on tuntematon uhka edessämme ja se herättää paljon pelkoa. Kuten yleensä, kun jokin asia on ollut vaikea, itselleni Lutherin tekstit ovat tuoneet paitsi voimaa myös suurta lohdutusta. Niin tänääkin kun huomasin hänen tekstinsä, kun hän joutui pysymään paikallaan, kun ihmiset menehtyivät ympärillä.

    Itsestään Lutherkin toteaa: “En tahdo sanoa, etten pelkää kuolemaa (sillä en ole mikään apostoli Paavali, vaan ainoastaan semmoinen, joka pidän luentoja apostoli Paavalin kirjeistä), mutta minä toivon, että Herra vapauttaa minut kokonaan pelostani.”

    Tätähän se on, vaikka meillä on varma sana Jumalan huolenpidosta, niin uskomme vihollinen yrittää horjuttaa luottamustamme ja aihettaa seksortoa. Rukoilkaamme, että Jumala antaisi meille pelottaman hengen kaiken tämän keskellä, mikä meitä kohtaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Jorma Pitkänen
    Jorma Pitkänen

    Olen Hämeenkyrön kirkkoherra 1.4. 2019 alkaen. Pappisviran hoito alkoi 1989 Korsossa Vantaalla, josta tie vei v. 2000 Tampereen Pyynikille. Jämijärven kirkkoherrana palvelin 1.4. 2013 alkaen 6 vuotta ennen kuin aloitin nykyisessä virassani. Väitöskirja herännäisjohtaja Jonas Laguksesta 2013. Harrastuksista mainittakoon Israelilainen tanssi, valokuvaus, lintujen tarkkailu ja kitaran soittelu.