Seurakunnan tehtävästä

Aloittavana blogistina otan esille aivan pienen asian. Tätä palstaa seuratessani huomaan, että samalla kun kokonaiskirkon tasolla ilmatilaa hallitsevat tutut kirkon sisäiset kiistat, seurakunnissa etsitään viisastenkiveä siihen miten ja millainen seurakunnan toiminta parhaiten hidastaisi tilastojen alaspäin suuntautuvaa vauhtia. Siksi tarjoilen vähän tylsän ja tosikkomaisen näköisen pläjäyksen arvoisten lukijoiden fundeerauksen aiheeksi. Teen sen oman työhistoriani pohjalta kirkollisen järjestön, kirkkohallituksen ja seurakunnan palveluksessa sekä kolmen vuoden eläkkeellä olon inspiroimana. En lupaa olla jatkamatta samasta asiasta toisella kertaa.

Olen sitä mieltä, että jos ja kun jotakin uutta ja tärkeää halutaan tapahtuvaksi kirkossa, se ei tapahdu kirkolliskokouksessa, kirkkohallituksessa eikä piispapinkokouksessa, vaan se tapahtuu paikallisessa seurakunnassa. Kirkko elää ja voi hyvin tai huonosti seurakunnissaan. Siksi on korkea aika keskittää huomio seurakunnan elämään ja toimintaan. Siinä vaiheessa kun kirkko, menettäessään asemansa suomalaisten enemmistön edustajana, menettää siihen liittyneitä etuoikeuksiaan, mahdollisesti koko julkisoikeudellisen asemansa (ja vaikka ei menettäisikään), kirkon keskushallinnon rooli pienenee. Eräiden arvioiden mukaan siihen ei mene aikaa välttämättä kahta vuosikymmentä enempää. Tässä kehityksessä tulee yhä ratkaisevammaksi se tehtävä, joka seurakunnalla on omassa toimintaympäristössään. Siinä ei ole kysymys mistään erikoisesta tai rakettitieteestä, vaan jostakin mikä on ollut itsestäänselvää ja luonnollista ns. etelän kasvavissa kirkoissa Aasiassa, Afrikassa tai Etelä-Amerikassa. On korkea aika etsiä sellaisen elämäntavan rakennusaineita seurakunnissa. Seurakunnalla on tietty tehtävä, joka on kaivettava esiin.

Kirkkolaissa on säädetty seurakunnan tehtävät seuraavasti: “Toteuttaakseen kirkon tehtävää seurakunta huolehtii jumalanpalvelusten pitämisestä, kasteen ja ehtoollisen toimittamisesta sekä muista kirkollisista toimituksista, kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta, sielunhoidosta, diakoniasta ja lähetystyöstä sekä muista kristilliseen sanomaan perustuvista julistus- ja palvelutehtävistä.” (KL 4. luku, 1§). Seurakunnan on siis tottetutettava kirkon tehtävää, joka puolestaan on määritelty KL 1. luvun 2§:ssä: Tunnustuksensa mukaisesti kirkko julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi”. Vaikka suomalainen kirkkolaki itsessään tulee tänä vuonna vasta 150 vuoden ikään, on sen määrittämä kirkollinen ja seurakunnallinen todellisuus vuosisatoja vanhempaa. Siksi ei ole mikään ihme, että samalla kun tehtäväpykälien sanat ovat aivan ymmärrettäviä, ne eivät ole erityisen dynaamisia. Enemmän niistä huokuu pysähtyneisyyden tuntu – huolimatta siitä kuinka dynaamiseksi syvällisemmin luterilaiseen teologiaan perehtynyt ymmärtää jumalanpalveluksen tai Pyhän Ehtoollisen ja kasteen sakramentit itsessään. Kansainvälis ekumeenista tai luterilaisten kirkkojen yhteistä työskentelyä tunteva saa vaikutelman, että kirkossamme ei ole juuri osallistuttu sadan vuoden aikana käytyyn vilkkaaseen kirkkojen väliseen keskusteluun esimerkiksi kirkon identiteetistä ja tehtävästä. Näitä pykäliä noudattava seurakunta pysyy joka tapauksessa turvallisesti kaidalla tiellä, kurissa ja Herran nuhteessa.

Toinen paikka missä seurakunnan tehtävä on mahdollisesti ilmaistu on kunkin seurakunnan omin sanoin ilmiastu strategia. Kun niitä selailee satunnaisella otannalla, voi sanoa että kirjo on hyvin laaja. Missionsa tai visionsa määrittelyssä toiset viittaavat em. kirkkolain sanoihin, toisissa viitatataan Matteuksen lähetys- ja kastekäskyyn, joissakin kokonaiskirkon strategioiden sanoihin läsnäolon tai kohtaamisen kirkosta. Useimmissa ei viitata sen paremmin mihinkään vaan puhutaan jotakin kaunista yhteisellä tiellä kulkemisesta tai seurakuntalaisista huolen pitämisestä. Muutamia poimintoja:

- Seurakunta on osana Kristuksen kirkkoa armon asialla ja pyhän palveluksessa.

- Seurakunnan perustehtävä on julistaa ja toteuttaa evankeliumia lähimmäisen rinnalla, arjessa ja pyhässä.

- Seurakunta kokoaa yhteen alueen kristittyjä Sanan ja sakramenttien ääreen. Erilaisten toimintamuotojen kautta välittyy lähimmäisen rakkaus ja Jumalan armo.

- Kutsumme uskomaan ja luottamaan armolliseen Jumalaan. Rohkaisemme välittämään luomakunnasta sekä lähimmäisistä lähellä ja kaukana

- Kutsumme kaikkia ihmisiä elämään armollisen Jumalan yhteydessä. Rohkaisemme elämään kristittyinä. Huolehdimme lähimmäisistämme ja toimimme vastuullisesti tässä maailmassa.

- Seurakunta tahtoo kutsua ihmisiä elämään todeksi Kristuksen rakkautta, kokemaan pyhää ja jakamaan Jumalan lahjoja.

- Toimimme ihmisen hyväksi välittäen sanomaa Kristuksesta. Levitämme usko, toivoa ja rakkautta sanoin ja teoin.

- Kutsumme ihmisiä Jumalan yhteyteen ja rohkaisemme heitä valittämään lähimmäisistä ja luomakunnasta.

Tämä on aivan satunnainen otos eikä kysymys ole perusteellisemmasta analyysistä. Tällaisella mutu-periaatteella kuitenkin silmiinpistävää ja toistuvaa näissäkin on tietty staattisuus siinä mielessä, että seurakunta näyttäytyy niissä ikäänkuin jossakin seisovana ja ihmisiä luokseen kutsuvana. Tulee mieleen vanhatestamentillinen kuva keskihakuisesta toiminnasta, verrattuna uustestamentilliseen keskipakoiseen malliin. Siitäkään en pääse mihinkään, että syntyy vaikutelma oman häntänsä perässä juoksevasta kissasta, että seurakunta on ainakin voittopuolisesti olemassa itseään varten. Niin tai näin, näiden perusteella vahvistuu käsitys hukassa olevasta seurakunnan tehtävästä.

En tarkoita sanoa että seurakunnan tehtävän sanoittaminen jotenkin dynaamisemmin esimerkiksi uuden testamentin missionaarisuuden suuntaisesti olisi helppo asia. Mutta yritän sanoa, että siitä huolimatta ja juuri siksi nyt on korkea aika nähdä vaivaa asian eteen. Ja että on oleellisen tärkeää ymmärtää se miksi asia tuntuu vaikealta. Olen sitä mieltä, että se johtuu kirkkomme historiasta. Kirkon jäsenyys ja talous ovat olleet turvattuja vuosisatojen ajan, jona aikana tietynlainen toimintakulttuuri on juurtunut seurakuntiin. Uskonpuhdistuksen vuosisadalla luterilainen kirkko syntyi ja rakentui Ruotsin valtakuntaan. Mutkat suoristaen siitä saakka aina 1900-luvulle asti valtiovalta on velvoittanut kansalaiset kirkon jäsenyyteen, eli suuri jäsenmäärä on ollut turvattu. Siitä se kansankirkko muodostui. Kirkon taloutta maallinen valta kohteli hyvin kaltoin, vähitellen kuitenkin verotusoikeuksia tuli avuksi. Kun uskonnonvapauslaki vuonna 1923 vapautti kansalaiset kuulumasta kirkkoon, sovittiin samana vuonna kirkollisverojärjestelmä, joka turvasi kirkon talouden. Toisin sanoen kirkollamme ei koskaan – siis ei koskaan – ole ollut tarvetta ajatella olemistaan ja toimintaansa tavalla, joka nuoremmilla kirkoilla Euroopan ulkopuoella on alusta lähtien ollut edessä. Ei ole ollut tarvetta ns. jäsenhankintaan muuten kuin syntyvien lasten kastamisella ja opettamisella.

Kun tulee puhe seurakunnan perustehtävästä tai missiosta käytännössä, on hyvin harvinaista nähdä seurakuntaa kuvattavaksi johonkin tai jotakin tehtävää varten lähetettynä olevana. Valistunut lukija jo arvaa mitä haen. Sitä mihin ja mitä varten seurakunta on olemassa ei tahdota tai kyetä näkemään edelleen alitajuisesti kansankirkollisesssa kontekstissamme, kun horisontti on niin sakeana kirkkoa, kristillisyyttä, seurakunnan jäsenyyttä ja varsinkin herkullisia kirkon/seurakunnan sisäisiä ongelmia - tai niitä lakisääteisiä tehtävän kuvauksia.

Seurakunnan missio on vähän hukassa, mutta se on olemassa. Se ei ole sanottavissa yhdessä blogissa kovinkaan perusteellisesti, mutta siitä pitäisi välttämättä puhua edes täällä olevalla pienellä joukolla. Jos tämä bloki saa edes muutaman kommentin, harkitsen jatko-osan julkaisemista.

5 kommenttia

  • Markku Hirn sanoo:

    Niinpä niin, mutta mitkä ovat ne edellytykset? Niin kuin seurakuntien organisatio on rakennettu , niin päävastuu sen toiminnasta on henkilökunnalla . Kysymys on viellä se että millaisen näyn puitteissa seurakunnan työläiset on koulutettu.Ovatko työntekijät saaneet sellaiset työkalut opintojensa puitteissa jotka voisivat uudistaa seurakunta työtä?

    Toinen tekijä on paikallisen seurakunnan erityinen mikrokultuuri , konteksti jossa eletään. Kulttuurin muuttaminen on vaikeaa asia. Varsinkin jos siinä elävillä ei ole samaa näkyä työntekijöiden kanssa. Ja sitten, millainen on normaali seurakunnan kokoomus ja keski-ikä?

    Kyllä missio-näkemyksestä on puhuttu aina kyllästymiseen asti mutta harvat ovat ne seurakunnat jotka ovat yrittäneet luoda siihen soveltuvaa kulttuuria.

    Verotusoikeudella voi olla paljon tekemistä nykytilanteen vartijana. Kukapa haluaa vaihtaa turvallista porvarillista toimeentuloa epävarmuuteen leivän saannista? Toisaalta ,jos verotusoikeus häviäisi niin eikö maalikkojen aktivoituminen olisi melkein automaattinen tapahtuma. Se olisi vallankumouksellista.

    Maalikkojen aktivointi ajatus ei myöskään ole mikään uutuus ,mutta harvassa ovat ne seurakunnat “valtiokirkon” sisällä missä sellaisessa on onnistuttu. Toisaalta maalikoilla ei ole erityisempää motivaatiota suurempaan seurakunta vastuuseen , koska kaikki pyörii omalla painollaan ja hyvin rahoitettuna.

    Jostain olisi aloitettava mutta mistä?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    Kiitos Merrku että jaksoit lukea. Hyvät huomiot ja pitää paikkansa. Ennen kuin kirjoitan enemmän niin toivon että mainitset jonkun/joitakin esimerkkejä mainitsemastasi missio-näkemys keskustelusta, etten kirjoita samala tavalla…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    ookoo Markku. voi olla että jäljelle jää vain se kysymys mitä missiolla kulloinkin tarkoitetaan se voi tuntua turhauttavalta, mutta ei voi mitään. itse arvioin että noin 95%:lla missio-puheesta ei ole mitään merkitystä, koska puhutaan vanhentuneesta “missiosta”. mutta ei tämä siltikään ole mikään helppo keissi. katsotaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jouko Kukkonen sanoo:

    Kiitos Hannu Paavola! Toivon , että jatkat pohdiskeluasi, sillä olen kiinnostunut seurakunnan tehtävän tai mission määrittelystä ja sanoituksesta. Voi olla, että se tässä kontekstissa vähemmän muita kiinnostaa, mutta minua kyllä. Pysähtyneisyyden tila on varmasti se seurakuntien vallitseva olotila. Keinoja kasvulle ja jollekin uudelle etsitään, mutta kun lähtökohta ja juuri se seurakunnan perusolemus pysyy hukassa tai piilossa, niin yritykset parantaa tilannetta näyttävät vain tekohengitykseltä ja vanhan pönkittämiseltä.

    Olen huomannut, että puhumalla tai kirjoittamalla ei toisien ajatuksia tai asenteita voi nopeasti muuttaa, mutta ihmisillä on paljon asioita jo mietittynä ja kokemuksen kautta hankittuna, jotka odottavat vain sanoittamista. Jos sen onnistut tekemään suoraan ja rohkeasti, löydät vastakaikua. Tämän ovat ns. populistit löytäneet ja ymmärtäneet. Vihamielinen ja negatiivinen rohkeus löytää helposti jalasijan syntiin langenneessa ihmisessä. Rakkaudellinen ja siltoja rakentava rohkeus huonommin, mutta meitä on. Ei kannata luovuttaa. Odotamme ja etsimme niitä, jotka sanoittavat todellisuuden ja näin antavat pohjan, lähtökohdan toiminnalle ja siten toivon.

    Seurakunnan käsitetään olevan joukko ihmisiä, joilla on jokin yhteinen peruste kokoontua. Kokoontuminen on järjestettävä, organisoitava, tiedotettava ja hallinnoitava. Hyvä, että niin tehdään. Kaiken tämän keskellä helposti unohtuu ja jää kertomatta peruskysymys: miksi?

    Evankeliumi ruokkii ja ravitsee. Se on myös elävä ja voimallinen. Evankeliumi on Jeesus itse. “Kuinka ihanat ovat ilosanoman tuojan askeleet” Jes 52:7. Seurakunta on evankeliumin koti. Tämä tarkoittaa, että kaikki seurakuntalaiset palvelevat työllään evankeliumia. Se tarkoittaa myös sitä, että ihmiset tietävät kuuluvansa seurakuntaan silloin, kun evankeliumi, siis Jeesus, ohjaa heidän elämäänsä. Kotiin kutsutaan uusia asukkaita ja eksyneitä.

    Ilmoita asiaton kommentti