Seurakuntarakenteet, yhteisöjen muodostuminen ja seurakunnan idea

Olen aika-ajoin palannut mielessäni taannoiseen kirkkomme hankkeeseen ja siihen pettymykseen, kun tuo hanke kaatui niukasti kirkolliskokouksessa, osin määräenemmistösäädöksen takia. Kysymyksessä oli tietysti kirkkohallituksen mainiosti työstämä uudistettu seurakuntarakenteiden malli, nimeltään Uusi seurakuntayhtymä 2015. Se on jo ”menneen talven lumia”, mutta palaan vielä asiaan ainakin tämä blogikirjoituksen verran.

Hankkeen kaatuminen oli harmillista juuri määräenemmistösäädöksen takia. Yksinkertaisella enemmistöllä se olisi mennyt läpi. Toiseksi se oli harmillista, että vain pienen joukon olisi pitänyt äänestää toisin ja asia olisi toteutunut. Tuossa joukossa oli saamieni tietojen mukaan heitä, jotka nostivat tiettyjä yksityiskohtia rakennemalliesityksestä esteeksi hyväksymiselle. Sellaisia oli esimerkiksi se, että diakonian virka ei olisi enää ollut pakollinen kaikissa seurakunnissa. Valmistelijat olivat ilmeisesti ajatelleet myös yhtymissä mahdollisesti olevia melko pieniä seurakuntia.

Kaikkein harmillisinta esityksen kaatuminen oli itse asian vuoksi. Kyseessä oli siitä harvinainen rakennemalliesitys, jossa seurakunnan ideaa ja tehtävää oli kuvattu ja perusteltu teologisista lähtökohdista lähtien. Ja tältä pohjalta oli sitten valmisteltu itse rakennemallia, jossa seurakunnat olisivat keskeisiä kirkon toimijoita, jumalanpalvelusyhteisöjä ja olemisen yhteisöjä.

Seurakuntiin voidaan soveltaa monenlaisia rakennemalleja ja monet ovat sinällään toimivia. Toinen asia on se, miten eri mallit edistävät seurakunnan idean toteutumista. Seurakunnan idea pitää tietysti myös osata määritellä ja siinäkin näkemykset voivat erota. Ehkä yksinkertaisimmillaan seurakunta on uskon, toivon ja rakkauden yhteisö. Seurakunta on yhteisö, jossa sen jäsenissä syntyy ja vahvistuu usko Jumalaan ja rakkaus lähimmäisiin sekä toivo ikuisesta elämästä. Ja olennaista lienee seurakunnan ideassa se, että seurakunta on sen jäsenten elämän rakentumisen ja jakamisen yhteisö, ei vain hengellisten palvelujen käyttäjien joukko. Jotakin tällaista.

Yhteiskunnan rakennemuutoksissa (kuntaliitokset, maaseudun asutuksen harveneminen) ja seurakuntien talouden tiukentuessa rakennemalliksi on syntynyt ison seurakuntayksikön malli. Sen rinnalla toki yhtymiä ja niiden seurakuntia on erityisesti suurissa kaupungeissa. Muualla on toteutettu paremman puutteessa ison seurakuntayksikön, seurakunnan ja kappeliseurakuntien mallia. Niissä vastaanottava emäseurakunta saa isomman tai pienemmän joukon alueelta liittyneitä seurakuntia kappeliseurakunnikseen. Joillakin paikkakunnilla myös kaupungissa yhtymä on muutettu yhden seurakunnan ja sen alueiden rakenteeksi. Näin varsinkin, jos alueita ei ole kovin laajalla maantieteellisellä alueella eikä kovin montaa.

Yhden seurakunnan ja sen kappeliseurakuntien malli on saatu monilla paikkakunnilla toimivaksi, ainakin seurakuntatyön järjestämisen näkökulmasta. Suuren seurakuntayksikön mallin ideassa korostuu vahvasti kirkollisen toiminnan tehokas järjestäminen, työvoiman mahdollisimman suoraviivainen ”hallinnointi” ja käyttö sekä myös taloushallinnon tehokkuus. Suuressa yksikössä on näistä näkökulmista etuja. Ehkä hieman kärjistäen voisi sanoa, että suuren seurakuntayksikön idea on tuottaa seurakunnallisia palveluja mahdollisimman hyvin. Näkökulma lähtee vahvasti organisaatiosta, taloudesta, työntekijöistä ja hallinnosta. Se ei nouse ensisijaisesti seurakunnan idean toteutumisen eikä seurakunnan jäsenten kokemuksen näkökulmista.

Suuri seurakuntayksikkö ei voi koskaan olla seurakunta sen jäsenten yhteisönä, jossa yhteisöllisyys toteutuu ja seurakunta rakentuu siitä käsin. Eikä se voi olla isona yksikkönä jumalanpalvelusyhteisö. Kappeliseurakunta voi parhaimmillaan täyttää seurakunnan idean tavoitteita jollakin tavalla. Kappeliseurakunnan heikkoutena on taas sen rakenteen heiveröisyys ja sen taloudellinen ja hallinnollinen riippuvuus emäseurakunnasta, sen hallinnosta ja johdosta. Jos kappeliseurakunta on riittävän itsenäinen ja vahva toimija, se voi hyvässä tapauksessa täyttää seurakuntayhteisön idean toteutumista.

Seurakuntamallit ovat aina enemmän tai vähemmän puutteellisia. Jos seurakuntia haluttaisiin rakentaa jumalanpalvelusyhteisöinä ja niiden jäsenten keskinäisen elämisen ja jakamisen yhteisöinä, pitäisi seurakuntia olla paljon enemmän kuin nykyisin ja niiden pitäisi olla myös melko pieniä. Seurakuntien pitäisi olla muutaman sadan hengen tai parintuhannen jäsenen yhteisöjä. Niillä tulisi olla rakenne, josta ne erottaa ja tunnistaa seurakunniksi. Meidän kirkkomme ajattelun mukaan niissä pitäisi olla ainakin yksi pappi ja muutama muu työntekijä. Ilman kirkon virkaa ei voi olla seurakuntaa. Ja edelleen niillä tulisi olla jokin taustarakenne, joka hoitaisi riittävästi talouden ja hallinnon asioita.

Nykyaikana kaiken jo olleen rakennemuutosmylläyksen jälkeen tuntuu idealistiselta ajatella, että voisi olla tai että pitäisi olla jokin parempi, paremmin seurakunnan ideaa toteuttava malli. Niin se varmaan onkin. Toisaalta pitäisi myös osata kriittisesti tarkastella niitä lähtökohtia, jotka ovat johtaneet nykyisen ”vallitsevan” mallin käyttämiseen. Niitä yritin hieman edellä kuvata. En tosiaan tiedä, kenellä olisi intoa ja vaikutusvaltaa lähteä rakentamaan seurakuntarakennemallia, joka nousee vahvasti muusta kuin organisaation toimivuuden ja sen tuottamien palvelujen näkökulmista.

Asiaa voisi kriittisesti tarkastella myös vallankäytön näkökulmasta. Sujuva ja tehokas johtaminen ja hallinto voi kriittisesti katsottuna sisältää myös tietoisia tai tiedostamattomia vallankäytön rakenteita ja pyrkimyksiä. Asioista päättäminen on mennyt kauemmas asian ”omistajista” eli seurakuntalaisista. Niin se on kirkon ohella muuallakin, muiden muassa kunnissa.

Rakennemuutokset vaikuttavat osaltaan myös kirkon jäsenten sitoutumiseen kirkkoon. Työntekijöiden osalta kokemukset muutoksista ovat myös positiivisia, eivät vain kielteisiä.

Kuka löytäisi viisauden siihen, mitä on olla seurakunta maassamme ja kirkossamme ja miten seurakunnat asiat järjestetään? Seurakunta ja kirkko joutuvat toimimaan monenlaisten säädösten ohjaamina.

Toivo Loikkanen

5 kommenttia

  • Sami Tammisalo sanoo:

    Selvää lienee se, että pienistä hallinto- ja talousyksiköistä tulisi päästä eroon. Ongelma on siinä, että osa isommista seurakunnista ei ole niin hyvässä taloudellisessa kunnossa, että ne sellaisenaan pystyisivät ottamaan siipiensä suojaan vielä muita heikossa kunnossa olevia seurakuntia. Apua siis tarvitaan, varojen uusjakoa. Se ei vaan tunnu olevan helppoa. Rikas seurakunta ei tahdo omastaan antaa ja tämä näkyy mm. siinä, millaisia palveluita kukin seurakunta voi seurakuntalaisilleen tarjota. Seurakuntalaiset ovat palveluiden määrän ja laadun suhteen hyvinkin epätasa-arvoisissa asemissa. Toisaalta sen tärkeimmän tarjoaminen on harvoin rahasta kiinni: köyhäkin seurakunta, joka pysyy kiinni Jumalan sanassa ja sitä julistaa, antaa seurakuntalaisilleen todennäköisesti enemmän, kuin moni taloudellisesti vauraampi seurakunta. On kuitenkin niin, että luterilaisessa kirkossamme on vallalla tietynlainen itsekkyyden kulttuuri. Seurakuntien ja koko kirkonkin päätöksenteossa pidetään kiinni oman seurakunnan varallisuudesta, vaikka monella seurakunnalla todella jaettavaa riittäisi niille köyhimmillekin seurakunnille. Minusta keskusrahastolle pitäisi kerätä veroa seurakunnilta progressiivisesti ja sitä tulisi tilittää köyhempien alueiden seurakunnille tai niille seurakunnille, joiden kiinteät rakenteelliset kulut ovat suuret. Edelleen seurakuntien tulisi kiihtyvällä tahdilla pohtia kiinteiden kulurakenteidensa purkamista, henkilöstön määrää, kiinteistöjen vähentämistä ja vaikka niiden lämmitysvaihtoehtojen kartoittamista. Osa seurakunnista on edennyt näissä talkoissa varsin laiskasti. En jotensakaan luota siihen, että kirkko pystyisi jatkossakaan tekemään yhteisöllisiä päätöksiä, jossa päätösten pohjana olisi koko kirkon paras myös maantieteellisesti. Liikaa merkitsee se, mitä jokin muutos merkitsee “meidän seurakunnalle” tai “meidän hiippakunnalle”. Kun kaiken tämän päälle teologinen hajaannus tuntuu lisääntyvän, ei kirkon tulevaisuus näytä valoisalta. Tosin suuria linjoja ei kannata liikaa miettiä, vaan keskittyä siihen, mikä omassa näköpiirissä on arvokasta ja työn tekemisen väärti.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    “Pienistä hyvin toimivista työyhteisöistä tehdään suuria, huonosti toimivia.” Toivottavasti tämä yleinen sääntö ei koske kirkkoa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Työyhteisöillä ja seurakunnilla on eri näkökulmista katsottuna jokin “ihannekoko”. Suuri yksikkö täyttää joitakin tavoitteita hyvin. Samalla suuri yksikkö johtaa organisaation moniportaisuuteen ja joskus myös monimutkaisuuteen. Siten perinteinen, sopivan kokoinen seurakunta (esim. 3000-6000 jäsentä) oli ja on varmaan edelleen sekä hallintoyksikkönä että työyhteisönä yksinkertainen ja toimiva.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Toivo Loikkanen
    Toivo Loikkanen

    Olen 60-luvun alkuhetkinä syntynyt Keski-Karjalan kasvatti, nykyisin Savonlinnassa toimiva puolivallaton rovasti. Kirjoitan kirkosta, elämästä sekä uskon, toivon ja rakkauden näkymistä. Mielipuuhaani kesällä on mökkisaunassa saunominen ja talvella retkiluistelu. Matkustelen mikäli aika ja rahat riittävät siihen. Siviilissä kannan vastuuta OP-ryhmän aluepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana.