Seurakuntavastuu verovaroin ylläpidetyssä kansallisessa instituutiossa

En tiennyt että Stewardship -seurakuntaohjelma on käynyt niinkin aikaisin ja niin lähellä kirkkoamme, ennen kuin luin Mikko Malkavaaran artikkelin Dialogi.DIAK-sivustolta (https://dialogi.diak.fi/2019/01/21/kirkko-uudistusten-tiella/). Amerikan luterilainen kirkko tarjosi sitä auttaessaan kirkkoamme sodanjälkeisessä jälleenrakentamisessa 1940-luvun lopulla. Onhan vuosikymmenten varrella ollut monenlaisia aiheeseen liittyviä hankkeita, Kokkolan maallikkokoulua ja monia muita pyrkimyksiä vapaaehtoistoiminnan rakentamiseen. Mutta juuri mainittuun asiaan en ole törmännyt ennen kuin nyt. Ja asia on siis 70 vuoden takaa. Vastasimme tarjoukseen kiitos ei.

Epäluuloiset suomalaiset pitivät stewardship-ohjelmaa käytännöllisten amerikkalaisten sanana rahankeruulle. Amerikkalaiset pyrkivät osoittamaan, että kyse oli uskon todeksi elämisestä ja vastuun ottamisesta seurakunnasta. Stewardship-ohjelma on kiinnostava kuriositeetti uudistuksesta, joka opetti kovakorvaisille suomalaisille uutta, mutta sitä ei tahdottu ottaa vastaan. Suomalaisille kirkko oli verovaroin ylläpidetty kansallinen instituutio, ja stewardship edusti kokonaan uutta ajattelua. Vapaaehtoisen vastuun kehittämisessä amerikkalaiset olivat vuosikymmeniä edellä aikaansa.” (Mikko Malkavaara). Kansankirkkoajattelu eli juuri siloin ehkä jonkunlaista nousuhumalaa eikä tullut kuuloonkaan että kansaa alettaisiin osallistamaan johonkin sellaiseen missä heidän roolinsa oli vastaanottaa ja elää muuten siivosti.

Vuosikymmeniä sitten tutustuin Stewarship-käsitteeseen luterilaisten kirkkojen elämässä Afrikassa, jossa kirkot kasvavat, mutta niillä ei ole varaa palkata työntekijöitä. Asiasta puhuttiin myös Luterilaisen maailmanliiton julkaisuissa. Koska sellaiselle olisi ollut käyttöä meilläkin, etsiskelin mielessäni termin suomennosta. Sana tarkoittaa kyllä taloudenhoitajuuttakin, mutta kyse ei ole rahasta. Jeesuksen vertauksissa (Lk. 12 ja 16) puhutaan taloudenhoitajasta, vanhemmassa käännöksessä muistaakseni peräti huoneenhallituksesta. On kysymys hoidettavaksi annetusta evankeliumin lahjasta, jota ei pidä kaivaa maahan vaan jakaa eteenpääin! Paremman puutteessa olen sanonut sitä seurakuntavastuuksi, seurakuntalaisvastuuksi tai kristityn (vastuu)tehtäväksi.

Vapaaehtoistoiminnan yhteydessä olen huomannut yleensä puhuttavan hyvin pehmeillä ja varovaisilla ilmaisuilla. Siinä seurakuntalaista rohkaistaan valitsemaan mitä haluaa tehdä, katsoa itselleen sopivia, mielenkiintoisimpia ja palkitsevimpia asioita seurakunnan toiminnassa, saada elämälleen uutta sisältöä, uusia ystäviä, uutta yhteisöllisyyttä. Ja niinpä yhdet voi alkaa tehdä sitä ja toiset tätä, kolmannet vaikka perustaa uuden messuyhteisön (anteeksi Pöyhösen Timo, voit tältä osin tarkentaa jos haluat:), ja kaikilla on kivaa. Kuitenkin, seurakuntavastuu ei ole vain kivaa. Evankeliumi ja Jumalan valtakunta on kaikessa ilossaan vakava ja joskus myös vaivalloinen asia.

Missä on se pappi joka mainitun Jeesuksen vartauksen tai vastaavan tekstin yhteydessä uskaltaa tunnustaa seurakunnan edessä, että hei, tässä meillä olisi tällaiset talkoot edessä. Evankeliumi pitäisi saada liikkeelle. Että valitettavasti kauhean väärinkäsityksen takia satoja vuosia sitten me seurakunnan työntekijät olemme joutuneet tästä vastuuseen, kun oikeasti se kuuluu meille kaikille. Että mennäänkö yhdessä käskyn- ja tehtävän jaolle. Tai missä on ne seurakuntalaiset, jotka istuisivat pappinsa kanssa alas ja kysyisivät että miten jaksat ja voitaisko yrittää yhdessä.

Oli tarkoitus kirjoittaa toinen blogi teemalla Toimivatko pienet yhteisöt?, mutta se on niin tylsä teema että vaihdoin otsikon. Ja olin jemmannut sitä varten vähän lisää Jaakko Ripattia, joka sattuneesta syystä joutui pysähtymään aivan lähelle käsillä olevaa teemaa. Jaan sen tässä, koska siinä näkyy sellainen laaja-alaisuus ja mielestäni tarpeellinen ”järjenmukaisuus” niitä ihmisiä ajatellen, jotka vaivaavat mieltään suurilla ajatuksilla.

Kysymystä missionaarisesta seurakunnasta lähetystyön subjektina tuleekin lähestyä perustavasta näkökulmasta. Onko kansankirkollinen kirkkomuoto nykyasussaan aikansa elänyt ja olisiko meidän ryhdyttävä taivuttamaan rakenteita kevyemmiksi ja nykyistä helpommin liikuteltaviksi?... Merkitsisikö tämä puolestaan sitä, että kiinnitetään lisääntyvästi huomio sekulaarin ympäristön paikalliseen ja globaaliin moniuskontoisuuden ja uskonnoista irrottautumisen haasteeseen, jonka keskellä seurakunnat todellisuudessa elävät vähemmistönä uskonsa ja elämäntapansa puolesta? Riittävätkö tässä enää Läsnäolon kirkonkaan eväät!

Missionaarinen lähetysmistapa on siten jatkuva haaste kirkon ja seurakuntien omalle julistukselle ja työlle ja kirkon jäsenten kristilliselle elämäntavalle. Kirkot toimivat nykyään vankeuden kaltaisissa oloissa ja ’kristityt itse ovat sisäistäneet maallistumisen voimakkaan vaikutuksen ja joutuneet tietämättään sen vangiksi’ (Stephen Sykes). Kristittyjä kutsutaan kilvoittelussaan suhtautumaan nykyistä tarkkanäköisemmin ja epäilevämmin myös omaan kulttuuriinsa ja etsimään kristillisen elämäntavan sisältöä varhaisten kristittyjen ja kirkkojen yhteisistä havainnoista ja kokemuksista ja teologisesta tutkimuksesta.

On oletettavissa, että monet kirkon institutionaaliset ja henkilöitä koskevat ongelmat johtuvat näi- den selvitystä vaativien ja ratkaisemattomien kysymysten mieltä rasittavasta painosta. Religio ve-ran, tosiuskonnon uusi löytyminen puolestaan nostattaa esiin missionaarisen innostuksen ja lakaisee altaan vähemmän tärkeät kirkolliset kähinät.

Jotta kirkko voi toteuttaa uskottavasti missionaarista tehtäväänsä tämän ajan keskellä, sen täytyy voida kutsua tyttäriään ja poikiaan tekemään työtä nykyistä systemaattisemmin kristinuskon totuus- kysymysten kanssa myös järjenmukaisella tavalla. On oman erityisen pohdinnan paikka, millaisia uusia toimia tämä edellyttää kirkon keskushallinnolta, kirkon, hiippakuntien ja koulutuksesta vas- taavien instituuttien koulutusjärjestelmiltä. Ovatko seurakuntien ja kristillisten järjestöjen työyhtei- söt ja niiden jäsenet riittävässä määrin aktivoituneet hakemaan vastauksia nykyisin varsin laajamittaisen teologisen tutkimuksen antamista havainnoista ja impulsseista? Kuka esimerkiksi vastaa teologisen tutkimuksen ’kääntämisestä’ kirkkokansan kielelle?”

Jaakko Ripatin ajatukset viidentoista vuoden takaa liittyvät hyvin tulevaisuuskomitean kannanottoihin parin vuoden takaa, jotka kylläkin keskittyivät hallintoon ja organisaatioon, Ripatti toimintaan. Kirkon kohtalonkysymyksissä hallintoa ja organisaatiota ei voi erottaa toiminnasta ja sen takana olevasta toimintaympäristön muutoksesta. Haluaisin haastaa pienet ja suuremmatkin, uudet ja vanhemmat yhteisöt tunnistamaan yhteisöllisyyden kaipuun takana olevaa syväkehitystä ja ymmärtämään kristityn ja kristillisen seurakunnan tehtävän tärkeys tässä ajassa.

Meillä on korkeatasoista teologista osaamisesta, mutta kuka vastaa sen kääntämisestä kirkkokansan kielelle? Eikö se olisi juuri seurakunnan toimintaa ohjaavien työntekijöiden asia? Ellei sellaista tapahdu, seurakuntalaisia on helppo edelleen pitää oppimattomina, maallikoina, eivätkä he pääse tasaverteisiksi ja osallisiksi seurakunan elämästä ja työstä. Mutta pääsevätkö silloin työntekijätkään osallisiksi todellisesta seurakuntavastuusta?

16 kommenttia

  • Pekka Väisänen sanoo:

    Kirkkolaki ja järjestys sementoivat saamamme opetuksen yhdessä Piispojen ja Kirkkoherrojen eläketuloisuuden kanssa hyvin pysyviin poteroihin mistä ei kannata, eikä ole mitään syytäkään liikahtaa.

    Kirkkomme eliitti haluaa katsoa jäsenyyskehitystä luonnollisena kausaliteettina jolle ei ole kummostakaan tehtävissä paitsi katsoa, seurata, ja keskustella lounaalla huolen mausta.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Edellinen katsoo usealla tavalla menetettyä dynaamisuutta ja proaktiivista mahdollisuutta toimia toisin, ja ainakin katsoa uusia mahdollisuuksien tuulia käytännäissä.

      Kymmenen vuotta yhdelle Piispalle, ja viisi vuotta Kirkkoherralle on sopiva jakso, ja miten ihana on taas palata kutsumustehtävään seurakuntaan Ihmisten pariin mistä hallinnon puolelle oli siirtynyt. Sitä paitsi kierto tarkoittaisi useampaakin mahdollisuutta toimia herrana seurakunnassa, vaikka pestistä toki voisi kieltäytyä.

      Ja miten innostuneita luottamusihmiset olisivat.

      Uusi Ihminen, vaikka entuudestakin tuttu, on tullut Meidän pariin neuvostossa, ja nyt suurempaan rooliin kuin esittelemään työalansa asioita. Nyt katsottaisiin mitä ajatusta uusi Ihminen haluaa tuoda toimintaamme julki suuremmassa kokonaisuudessa.

      Vaivaa ei tulisi herätysliikkeenkään miehestä, tosin harvemmin naisesta, kun Hänen johdollaan oppisimme ja katsoisimme asioita uusilla lasiemme kirkastajilla sanassa.

      Että näin, mistähän vastustus syntyy.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Jouko Kukkonen sanoo:

    Nyt tekisi mieli taputtaa tai kajauttaa hurraa- huuto. Mutta eihän se täällä sovi. Miten sitten ilmaisisin riemuni? Jos yrittäisi sanoa jotakin viisasta aiheesta. Mutta kun tämä on ensin prosessoitava. Siihen on huomenna hyvää aikaa tarktorin pukilla kiviä kerätessä ja jyviä jemmatessa maan poveen. Kuinkahan moni muu lukija ymmärtää Hannun pitkän blogikaaren ja tähtäyspisteen? Ja työn perusteellisuuden.

    Muutaman tärkeän sanan nostan blogista: kutsu, toiminta ja kristillinen elämäntapa. Olen yhden Jaakko Ripatin tavannut Lahdessa, olisikohan sama kaveri. Sitten nöyrä pyyntö Hannulle: katso ja tutki rohkeasti myös tämän päivän kristityn seurakuntalaisen näkökulmasta, sillä myös sinä olet sellainen. Kirjallisuutta tosin löytyy huonosti.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Onhan tuo Hannun tulo iso ilonaihe. Keskustelujen taso muuttui aivan toiseksi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Siis kirkko on jo ratkaissut totuus-kysymykset korkeassa teologisessa tutkimuksessa? Nyt puuttuu ainoastaan se että tulokset kerrotaan ymmärrettävällä tavalla .

    Kysyisin , että mitkä ovat ne totuuskysymykset jotka teologinen tutkimus on ratkaissut?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Lainaus,”Meillä on korkeatasoista teologista osaamisesta, mutta kuka vastaa sen kääntämisestä kirkkokansan kielelle? ”

      Teologinen tutkimus on asia sinänsä mutta kirkon papit puhuvat siitä mitä ovat luvanneet, tahtoneet ja tunnustaneet tullakseen kirkon töihin. Lisäksi on pitänyt kaffien lisäksi kapituleissa suullisesti ja kirjallisesti osottautua kyvykkääksi asiaan.

      Näin teologinen tiedekunta ei ota kantaa kirkon missioon, siis kaikkeen siihen mihin Ihminen tahtoo ja lupautuu papiksi päästäkseen. Totuuskysymys asiassa on tietysti mielenkiintonen eli onko Jumala ja Jumalaan liittyvä aina papille ja papiksi tahtovalle lähtökohtaisesti absoluuttista.

      Käytännössä asiat useasti näyttävät menevän ja kulkevan kuten ymmärrettävän kuitenkin suuntaan aposteriori kirkkomme papeilla kun asian lähtökohdista puhutaan.

      Totuuskysymykset uskonnoissa ovat mielenkiintonen asia.

      Kaikenkattavana vastauksena voi todeta niiden olevan yhtä totta kuin ovat olemassa. Luonnon asiassa ovat korvanneet kulttuurinen evoluutio kuin Ihmisen moninaiset kyvyt kurottaa itsensä ulkopuolelle.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Totuuskysymykset kirkon mysteereissä ei ole kuitenkaan niin tärkeää kuin Jeesuksen opetus ja hengellinen tiennäyttö joita hyvin on kuvattu Uudessa Testamentissa.

      Lisäksi Lutherin rippi on hyvää asiaa kirkon työssä kun se päivitetään katumusta ja syyllisyyttä huomioivaksi ja ymmärtäväksi sen sijaan että nyt se päästää oikeasta uskosta syntyneen synnintunnon mikä taas epäuskon hetkellä usein on valmis unohtamaan jo anteeksi saadun.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Elähän Markku hermostu, tämä on tämän blogin keskustelua, toisessa blogissa puhuttiin toisesta asiasta. Jaakko Ripatti ei myöskään puhunut mitään totuuskysymyksestä tai sellaisen ratkaisemisesta. NÄmä ovat sen toisen blogin asioita. Minä ymmärrän RIpatin viittauksen teologiaan ja tarpeeseen sen kääntämiseen kansan kielelle tarkoittavan esimerkiksi sellaista kansainvälistä keskustelua mitä krisrtillisen kirkon tehtävästä on käyty viime aikoina. Ripatti kirjoitti 15 vuotta sitten, mutta uudemmasta antaisin esimerkiksi sen laajan ekumeenisen ja akateemisen viestin mikä sisältyi näiden blogieni alkuun, joka näkyy korkeatasoisessa asiakirjassa Missiologian tuntemus ja osaaminen kirkossa, linkin annoin aikaisemmassa blogissani. Se pitäisi osata sanoa myös selkokielellä (mikä on aivan mahdollista).

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Jouko Kukkonen sanoo:

    Teologista osaamista on varmasti paljonkin. Hyviä tutkimuksia on tehty ja Jaakko Ripatin kaltaisia tutkijoita ja pohtijoita löytyy varmasti. Monta hyvää ehdotusta asiantilan korjaamiseksi ja suunnan muuttamiseksi on tehty. Hannu on nostellut niitä esiin, jotta niihin vielä joku tarttuisi. Miksi kirkko ei ole ottanut näitä tutkijoita ja teologeja tosissaan, ja huomioinut niitä vaikka koulutusjärjestelmässä tai etsinyt muita keinoja. Näyttää siltä, että kirkosta on muodostunut laitos, johon ei voi vaikuttaa edes sen omat teologit. He joutuvat vain, kuten Ripattikin, huomaamaan, että mielipiteelläni ei ole mitään merkitystä. Kirkon suunta on valittu satoja vuosia sitten ja peräsin naulattu kiinni.

    No, tuo oli karrikointia ja kärjistämistä, enkä ole oikeasti tuota mieltä. Kirkkoon ja seurakuntaan voi vaikuttaa ja olisi voitu vaikuttaa. Miten? Jotenkin huomaan, että on monia yksinäisiä, omalla tahollaan olevia vaikutushaluisia yksilöitä. Mutta he eivät löydä toisiaan, niin etttä muodostuisi rintama, joka saisi aikaan tarpeeksi suuren paineen muutokselle. Yksinäinen susi ei saa suurta saalista.

    Voisiko kirkkokansa olla muutosvoima? Ajattelen, että ei meille tarvitse teologiaa kansantajuistaa. Olemme näiden muutoshaluisten teologien kanssa samaa mieltä ja ymmärrämme asioiden tilan. Kun otatte turhat sivistyssanat pois puheestanne niin ymmärräme helposti. Se mitä tarvitsemme on yhteys. Siihen on luotava väylät. On löydettävä toisemme, tultava samaan pöytään. Miksi emme osaa tukea toisiamme? Miksi teologitkaan eivät osaa tukea toisiaan. Miksi me seurakuntalaiset vain itkemme tyynyymme?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Voisiko Juoko olla kuitenkin niin, että mekin olemme sementoitu tietynlaiseen ajatteluun. Ajatus heräsi, kun kuulin eräästä vanhaa evankelistasta, jota pyydettiin joihinkin tilaisuuksiin puhumaan. Hän sanoi että tulee, jos teillä on sellaisia tilaisuuksia, joihin tulee, niitä, joilla ei vielä ole uskoa. Uskovat kyllä pitää itsestään huolen, että pääsevät perille.

    Olemmeko mekin Juoko koko ajan keskittyneet vain siihen joukkoon , joka elää uskoaan todeksi seurakunnan tilaisuuksissa, mutta ei kanna huolta muista? Näitäkö meidän tulee evankelioida uudelleen ja uudelleen ?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Anteeksi Jouko, kun kirjaimet vaihtoi paikkaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jouko Kukkonen sanoo:

    Saat ,Pekka, anteeksi. Kyllä, olet oikeassa. Itselleni tuli ajatus, että minua on johdettu harhaan. Kirkko on sitonut minut ja pitänyt otteessaan tähän saakka. Onhan se tietysti omaakin syytä, kun on lähtenyt kirkon touhuihin mukaan. Mutta nyt on irtioton aika. En tarkoita, että eroan kirkosta vaan sen mitä teen , teen muutoksen eteen kirkossa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Uskon muutokseen yksilötasolla. Joten pysyn kirkossa. Toivomiini muutoksiin koko kirkon tasolla en jaksa uskoa. Ainakaan vielä, sillä kirkolla menee vielä liian hyvin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    Kun mietin tuota mitä Jouko puhuu toisensa löytämisestä, rintamasta ja muutosvoimasta, katsoin toissapivänä kirkkopiväivillä olleen Hengen uudistus/kirkon rakentajien foorumin seiminaarin yhteisön rakentamisesta. Kangasniemen, Porin Teljän ja Lempäälän kirkkoherrat kertoivat omista kokemuksistaan, jotka olivat erilaisia mutta niissä oli samanlaista uudistumisen hakeminen ja löytyminen. HU on kuitenkin kai viimeisin seurakuntien uudistumiseen tähtäävä järjestäytynyt hanke. Uudistukseen pyritään yhteisöjen kautta, ja samalla siinä on paljon vapaaehtoistoiminnan viriämistä samalla. Synnytetään yhteisöjä seurakunnissa ja seurakunnille. ja etsitään uudistumista niiden kautta. Hyvältä kuulosti kaikkien kolmen kokemukset.

    Meikäläinen joka on niin tehtäväkeskeinen miettii että toteutuuko ja kai se toteutuu se seurakunnan tehtävä sitäkin kautta,. Varsinaisena kaipuuna on niissä ollut uuden yhteisöllisyyden löytyminen.

    Mitä uudenlaista tai vielä tähän lisättävää sitten voisi ajatella? Haaveilen ehkä jostain epärealistisesta, että tavalliset seurakuntalaiset lähtis liikkeelle ilman että perustettaisi mitään uutta…

    Ilmoita asiaton kommentti