Sisar Konttinen sisällissodassa

Kotimaa-lehdessä on käyty keskustelua kirkon toimista vuoden 1918 sisällissodassa. Helmikuussa Kotimaassa oli Ville Jalovaaran laaja artikkeli Kirkko ja sisällissota ja viimeksi pääsiäisen alla ilmestyneen lehden mielipidepalstalla TT Matti Wirilander avasi syitä, miksi kirkko näytti asettuvan valkoisten puolelle. Keskustelu keskittyy lähinnä papiston toimiin unohtaen seurakunnissa työskennelleet diakonissat.

Wirilander kirjoitti valinnan olleen papistolle ja koko kirkolle luonnollinen. Jos papistolle oli luonnollista valita puolensa, oli diakonissoille luonnollista valita puolueettomuus. Diakonissojen tehtävä ja kutsumus oli hoitaa kaikkia apua tarvitsevia asemasta ja puoluekannasta riippumatta. Ja näin he myös tekivät. Helppoa se ei kuitenkaan ollut, koska aina jonkun mielestä autettiin vääriä henkilöitä. Eikä aina turvallistakaan, sillä puolustaessaan haavottuneita oli muutamia diakonissoja uhattu ampumisella.

Diakonissojen kutsumus oli sodan ajan koetuksella. Jos puolensa valinnut kirkko suoranaisesti esti auttamasta, ei se katsonut sodan jälkeen suopeasti heitä, jotka kaikesta huolimatta hoitivat myös punaisten haavottuneita. Näin kävi esimerkiksi otsikon sisar Lydia Konttiselle. Konttinen oli Sammatissa työskennellyt koesisar, jonka kirkkoherra Paasonen hääti pois seurakunnastaan siitä syystä, että Konttinen oli auttanut myös punaisten haavottuneita.

Sodan jälkeen diakonissojen työ jatkui epäinhimillisissä oloissa vankileireillä, jossa auttamista pidettiin osin tärkeänä ja osin sitä karsastettiin, koska punaiset hädänalaiset eivät olisi tätä vähääkään ansainneet. Sodan jälkeen moni diakonissa jätti tehtävänsä sodan raakuuksiin väsyneenä, mutta myös pettyneenä siitä, että kirkko käänsi heille selkänsä.

Kirjoittaja

Marko Pasma
Marko Pasma

Ajatuksia diakonian näkökulmasta...