Sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa, siis

täytyy mennä ohi. Vanhan partiolaulun neuvon viitoittamalla tiellä maaliskuun jälkeen moni asia on toisin kuin kukaan osasi odottaa. Hämmästyttävän monet eivät ehtineet käsittää yli kahden vuoden pituisen valmistautumisajan kuluessa, mitä on edessä. Käsittämättömän vahvasti luultiin, että kun kirkko ei tee mitään, mikään ei muutu.

Muutamat seurakunnat – näköjään oma kotiseurakuntani mukaan luettuna – ovat ilmoittaneet, että seurakunnan tilat ovat 1.3.2017 jälkeen tasapuolisesti kaikkien seurakuntalaisten hääjuhliin käytettävissä.

Varmaan lähes kaikki mahdollinen ja mahdoton on tähän mennessä jo sanottu avioliittolain muutoksen voimaantuloa odotellessa. Odotellessa sitä, mitä oikeasti tapahtuu, laitan tähän vielä yhden näkökohdan. Jollei muuten, niin ennustuksena.

Kirkkokäsikirjan roolista ja merkityksestä on jopa kirkon ylimmällä johdolla erilaisia käsityksiä. Yhteistä näyttää olevan se, että sitä pitäisi noudattaa. Missä määrin sitä saa varioida käytännön tilanteessa, siitä ei ole yhteistä kantaa. Kirkkokäsikirjasta kinasteltaessa on jäänyt huomaamatta se, että kirkkokäsikirjaa voi noudattaa vain, jos asiasta on kirkkokäsikirjassa ohjeet. Kirkkokäsikirjassa ei ole ohjetta eikä kaavaa samaa sukupuolta olevien avioparien liiton siunaamiseen. On kyllä olemassa piispojen pastoraalinen ohje siitä, että soveltuvin osin tulee noudattaa parisuhteen rekisteröinnin jälkeisen mikä-se-sitten onkaan-hetken ohjetta. Piispojen ohjeella ei ole käsikirjan statusta. Se on vain valistunut piispallinen mielipide.

Kirkossa ei siis ole pappia sitovaa ohjetta siitä, että samaa sukupuolta olevien avioliiton siunaaminen voisi tai sen pitäisi tapahtua kirkossa ja että sen pitäisi tapahtua jonkin tietyn kaavan mukaan. Koska samaa sukupuolta olevien parien avioliiton siunaamisen kaavaa ei ole, pelikenttä on piispojen ja muun kirkon johdon toimin jätetty avoimeksi. Missään ei ole sanottu sitäkään, etteikö maallikko voisi siunata tällaisen avioliiton. Sellaista siunaustoimitustahan ei kirkossa virallisesti ole, mutta siunauksen julistaminen ei koskaan ole maallikolta kiellettyä. Maallikon toimittamana kyseessä ei tietystikään ole virallinen ”kirkon pyhä toimitus”, mutta tämä ei ole mikään ongelma. Kirkkokäsikirjassa on ohjeita myös eräissä erityistilanteissa siitä, miten maallikko voi ja hänen tulee niissä menetellä. Silloin  – mutta vain silloin  – on tietysti  syytä toimia kirkkokäsikirjan mukaan, vaikkei käsikirjan noudattamatta jättämisestä olekaan mitään seuraamuksia säädetty.

Kun avioliiton solmimiseen liittyviä juhlia pidetään seurakunnan tiloissa, pitää muistaa, että muualla kuin kirkkosalissa pidettävät tilaisuudet ovat yksityisiä perhejuhlia. Kirkon ohjeet ja määräysvalta eivät ulotu niihin. Mitä niissä tapahtuu, on perheen yksityinen ja sisäinen asia ja sitä rajoittaa vain se, ettei tiloja saa käyttää sopimattomiin tarkoituksiin eikä vuokrausehtojen vastaisesti. Eikä se ole sopimatonta, että maistraatissa vihittyjen puolisoiden vanhempi tai kummi tai ystävä pitää juhlassa puheen ja sen lopussa kysyy toistaen saman kysymyksen kuin maistraatin virkamies: ”tahdotko sinä…” ja että vihityt vastaavat ”tahdon”. Ja sellaista tilaisuutta ei ole, jossa pappi ei voisi juhlan aikana tai sen päätteeksi lukea juhlaväelle Herran siunauksen. Ja saa sen maallikkokin tehdä.

Vaikka juna ei aina kulkisi aikataulussa, junasta myöhästyy, jos se on jo mennyt,.

Käytännöllisen teologian, kirkkohistorian ja kirkkososiologian professoreilla on äärettömän helppoa keksiä opiskelijoillensa pro gradu- tutkielmien ja väitöskirjojen aiheita: Piispojen yhteistyö ja solidaarisuus kriisitilanteessa. Kansankirkon ja sen jäsenten eettisten käsitysten erkaantuminen avioliitto- ja perhekysymyksissä.  Piispojen ja papiston käsitykset kirkkokäsikirjan oikeudellista ja teologisesta merkityksestä avioliiton vihkimisessä ja siunaamisessa. Avioliittokeskustelun vaikutus kansalaisten käsitykseen kirkosta ja sen asemasta yhteiskunnallisena vaikuttajana. Vaikka vain esimerkiksi…

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
    • Kysymyksessä on blogi eikä mikään ohjeistus. Mutta ihan samalla tavalla tunnustuksen ja Raamatun mukaista, kuin korkeakoulusta valmistumisen juhla seurakuntasalissa sukulaisille ja ystäville , jossa valmistuneen isä pitää kahvin juomisen lomassa puheen ja tilaisuuden lopuksi kappalainen lukee läsnäolijoille Herran siunauksen. Ei mitään eroa.

  1. Mitään muutosta ei minulle, ensi keskiviikkona ole odotettavissa. Mulla kun ei vihkioikeutta onneksi ole. Ni ei tarvii murehtia tuosta. Oon ruvennu pohtiin, et miksiköhän tuostakin olen ottanut pulttia.
    Kirkossa on moni muukin asia ihan yhtä pahasti pielessä. Toisaalta keskiviikon kanssa tulen ihan yhtä hyvin toimeen niinku ennenki Seuraavaksi tulee sitte toi eutanasia. Sekin hyväksytään lopulta..

    • Niinpä Pekka Pesonen. Vähän samoissa tunnelmissa olen minäkin. Kuten Risto Voipio muun ohella hyvin mainitsee niin jos kirkkokäsikirjan roolista ja merkityksestä on jopa kirkon ylimmällä johdolla erilaisia käsityksiä jne niin mitä lie jatkossa.

      Risto Voipio maininta käytännöllisen teologian, kirkkohistorian ja kirkkososiologian professoreiden mahdollisuudesta keksiä opiskelijoillensa pro gradu- tutkielmien ja väitöskirjojen aiheita: Piispojen yhteistyö ja solidaarisuus kriisitilanteessa. Kansankirkon ja sen jäsenten eettisten käsitysten erkaantuminen avioliitto- ja perhekysymyksissä. Piispojen ja papiston käsitykset … jne ovat toisaalta huvittavia ja toisaalta todella aika surullisia. Mutta tällainen kirkko meillä nyt sitten näyttää olevan. Vähän ahistaa.

    • Pekka: ”Seuraavaksi tulee sitte toi eutanasia. Sekin hyväksytään lopulta..”

      Asioilla on taipumus aina mennä niin, että ennemmin tai myöhemmin hyvät asiat hyväksytään ja huonot häipyvät historian hämäriin ja jäävät auttamatta häviölle.

      Näin on jatkunut maailman synnystä lähtien ja jatkuu edelleen. Sitä kutsutaan kehitykseksi Pekka.

  2. Kirkolla ei siis ole mitään määrämuotoista seremoniaa tarkoitettuna samaa sukupuolta olevalle vihkiparille. Ei mitään sellaista, jonka toimittaminen kuuluisi kirkon erityiselle viralle.

    Keskeinen kysymys asiassa onkin siinä, ulkoistammeko me seurakunnan jäseninä uskonnonharjoittamisen kirkon työntekijöille vai rukoilemmeko me itse kukin läheistemme puolesta ja heidän kassaan vaikkapa heidän hääjuhlassaan.

    • Niinpä. Ja siitä siirtääkö (ulkoistaminen on kovin kova ilmaisu) kirkko virkapappeudelle harmilliset asiat yhteisen pappeuden toimintapiiriin. Otetaanko Lutherin juhlavuonna siis lopulta tosissaan Lutherin lanseeraama yhteinen pappeus ja se, että perheenisä on perheensä pappi. Virkapapeille jää vain se, mikä virkapapin on hoidettava eli sakramentit.

      Kun kirkko haluaa olla mukana vain niissä jäsentensä elämän huippukohdissa, jotka sille itselleen kelpaavat, se siirtää itse itsensä sivuun näiden jäseniensä elämästä. Kun ei ole tarjontaa, ei ole kysyntääkään. Ja kun kirkko tässä toiminnassaan on lisäksi epäjohdonmukainen, sen uskottavuus käy joka askelella hauraammaksi. Tämä on todellinen uhkakuva minun mielestäni.

    • Uskonnonharjoittamisen ulkoistaminen on ihan käypä ilmaisu sille jos johonkin tilaisuuteen kutsutaan pappi paikalle kutakuinkin siksi että sellainen on ollut tapana. Siis ilman että mukana olisi myös omakohtaista kääntymistä Jumalan puoleen. Tilanne on toinen jos kirkon pappi ja hääväki yhdessä esirukoilevat vihkiparin puolesta.

      Suomessa ei tosin ole sellaista tapaa että kirkon papit osallistuisivat samaa sukupuolta olevien vihkiparien hääjuhlaan. Ei ole vielä. Tämän kevään tuhkakeskiviikon jälkeen mahdollisesti rakennetaan uutta kirkollista kulttuuria, joka ei kenties kaikkialla ole samanlaista.

    • Kun Hannu luet blogin tarkasti, huomaat että siinä sanotaan, että ko. laulun ”viitoittamalla tiellä”. Tietoisesti en siteerannut, koska blogissa ei pohdita läpi menemistä, vaan nimenomaan ohi menemistä. Siis sitä, että kun asetetaan esteitä, voi käydä niin, että este jää pystyyn, mutta todellisuus valitsee eri tien kuin sen, mille este on asetettu. Niin kuin huomasit, blogin alussa viittaan juuri siihen, että tilanne arvioitiin kirkon johdossa väärin ja väärään tilannearvioon sitten pitäydyttiin.

    • Toisen laisesta viestistä olisi varmaan tehty toisenlainnen tilannearvointi-
      Kun laika muutetiin, niin silloin viestiin ettei tämä koske mitenkään kirkkoa, ellei siten kirkko itse päätä seurata perässä. Muunlaisen viestin vallitessa lakimuutos ei kaiketi olisi mennyt edes läpi.

      Vain typerys saatoi ajatella, että suomessa kirkko muitta mutkitta omasta aloitteesta päättäisi saman tien seurata siviilikäytännön muutosta ja sellaisia typeryksiä lakialoitetta sorvaamassa tuskin oli.
      Parin vuoden aikana viesti sitten muuttui. Haluttiin että kirkko tekisikin oman ratkaisunsa jo ennen lakimuutoksen voimaan asutmista ja nimenomaan niin päin että kirkko päättäisi mukautua samaan käytäntöön kuin siviilivihkimisissä.

      Heti alkuun olisi vaadittu kirkolta uutta ratkaisua, niin kenties olis tullut ratkaisu että kirkolliskokouksen perustevaliokunta tekee selvityksen. Vuonna 2012 valittun kirkolliskokouksen perustevaliokunta sitä tuskin olisi ehtinyt tehdä vaan tehtävä olisi tullut nykyiselle valiokunnalle. Kenties selvitys olisi valmistunut vuonna 2018, ehkä myöhemmin.

      Asialle olisi saatu linnarauha jaos eduskunta olisi Norjan tapaan lisännyt aviliittolakiin kohdan, joka estäisi kirkollisen vihkimisen vastoin uskontokunnan kantaa. Lainsäätäjät eivät olettaneet selaista tarvittavan ja näin keitto sai pikantit mausteensa.

      Avioliittolain 17 § alku olisi voitu täsmentää muotoon:

      Kirkollisen vihkimisen saa [16 §:n perusteella määrätyin ehdoin] toimittaa:
      1) evankelis-luterilaisessa ja ortodoksisessa kirkossa pappi; sekä

      2) rekisteröidyssä uskonnollisessa yhdyskunnassa se, jolla on vihkimisoikeudesta annetun lain (571/2008) mukainen vihkimisoikeus.

    • Jukka, kirkon virhearvio oli se, että se lähti korostamaan sitä, mitä ei tehdä sen sijaan, että se olisi keskittynyt miettimään ja rakentamaan sen varaan, mitä voi tehdä. Seuraava virhe oli se, että kirkossa ei riittävästi analysoitu, mitä tapahtuu, jos ei-sanominen ei tehoakaan. Ja kun sitten rivien rakoilu toden teolla käynnistyi, ei osattu analysoida, miten siitä selvitään. Tai jos analysoitiin, ei rohjettu katsoa silmiin sitä, että ei selvitäkään. Sen sijaan, että vietäisiin, jättäydyttiin vietäviksi.

  3. Vuosikymmenet on jo rikottu urakalla tabuja. Tabut on jotain kummallista; asioita joista ei ole edes lupa puhua. Tabujen varaan rakentuu oudolla tavalla, koko systeemi. Joten pahin virhe kirkossa tehtiin, kun asiasta ryhdyttiin keskustelemaan. Tabu murtui jo silloin. Sen jälkeen ei ole mitään todellisia esteitä ollut. Asia on rullannut eteenpäin koko ajan ja jatkaa kulkuaan.

    • Pekka: ”Tabut on jotain kummallista; asioita joista ei ole edes lupa puhua.”———————–”Joten pahin virhe kirkossa tehtiin, kun asiasta ryhdyttiin keskustelemaan.”

      Jos tabut ovat jotain kummallista – asioita, joista ei ole edes lupa puhua, niin eikö kaikki tabut pitäisi siinä tapauksessa välittömästi murtaa? Kuka niitä tarvitsee? Ja jos näin on, niin miten pahin kirkossa tehty virhe voi olla se, että asiasta ryhdyttiin – vaikkakin ihan liian myöhään – keskustelemaan?

Kirjoittaja

Risto Voipio
Risto Voipio
Helsinkiläinen juristi ja KTT h.c., joka toimii useiden apuraha- ja kulttuurisäätiöiden ja yhteisöjen puheenjohtajana tai vastuuhenkilönä.