Ajatus Suomen erillissodasta on ollut vastatuulessa. Halusiko Suomi jälkikäteen peitellä tiivistä yhteyttä, peräti sotilasliittoa kansallissosialistisen Saksan kanssa?
Viime vuosikymmeninä on torjuttu ”myytti” Jatkosodasta Suomen erillissotana. On varmasti totta, ettei ajopuu kulkenut sotavuosien koskissa ilman ohjausta eikä liittyminen Saksan aseveljeksi ollut sattumaa. Suomi ei olisi voinut puolustautua menestyksellisesti Neuvostoliittoa vastaan ilman Saksan vahvaa tukea, vaikka Mannerheim vierastikin tiivistä yhteyttä Saksan kanssa.
– – –
Pekka Visuri kuvaa Waldemar Erfurthin vuoden 1941 sotapäiväkirjan taustaluvussa, kuinka Suomen ja Saksan sotilasjohtajat alkoivat 1941 tammikuusta lähtien suunnitella Suomen mukaantuloa hyökkäyssotaan Neuvostoliittoa vastaan. Tämä toteutui operaatio Barbarossan muodossa kesäkuussa 1941.
Suomelle kyse oli revanssista, sillä Moskovan rauha talvisodan jälkeen oli koettu epäoikeudenmukaiseksi. Aluksi hyökkäys sujui hyvin kohti Syväriä. Syksyn edetessä vastarinta koveni ja erimielisyydet Suomen ja Saksan välillä lisääntyivät. Suomi alkoi enenevässä määrin ottaa etäisyyttä Saksan tavoitteista. Suomi kävi yhä enemmän omaa sotaansa.
– – –
Merkittävä kysymys on, ohjasiko koskenlakija Suomen kulkua koskessa Saksan vai Suomen intressien mukaan vuoden 1941 jälkeen?
Edellisessä postauksessani olen avannut Päämajan saksalaisen yhteysupseerin Waldemar Erfurthin päiväkirjamerkintöjä keväältä ja kesältä 1944. Ne osoittavat, kuinka ahdasta uomaa Mannerheimin ja Rytin oli tukkia ohjattava.
Ensinnäkin oli Neuvostoliiton vaatimus maaliskuussa 1944 ehdottomasta aselevosta samalla kun Suomen sotamateriaali ja joukot alkoivat ehtyä. Tällä tiellä tukki olisi karahtanut kiveen ja itsenäisyys olisi menetetty. Toiseksi oli Saksan vaatimus liittosuhteen vahvistamisesta ehtona sen toimittamalle aseavulle. Tälläkin tiellä olisi karahdettu kallioon. Saksan liittolaisena Suomi ei olisi voinut neuvotella erillisrauhasta Neuvostoliiton kanssa eikä irtautua sodasta. Suomi olisi hävinnyt sodan Saksan liittolaisena viimeistään 1945 ja jakanut todennäköisesti Baltian maiden kohtalon.
Mutta tukilla oli ahdas väylä, johon taitava laskija ohjasi sen: Suomi ei taipunut pakkorauhaan Neuvostoliiton kanssa. Sen sijaan Suomi sai Saksalta riittävän aseavun kesän 1944 torjutataisteluihin.
Tämän hintana oli presidentti Rytin henkilökohtaisesti antama lupaus Hitlerille juhannuksena 1944, ettei hän neuvottele rauhasta Moskovan kanssa ilman Berliinin lupaa. Kun rauhaa lähdettiin neuvottelemaan puolentoista kuukauden kuluttua edellytti se presidentin vaihtoa. Ryti vetäytyi presidentin paikalta ja Mannerheim nousi uudeksi presidentiksi. Sodan jälkeen entinen Moskovan suurlähettiläs J.K. Paasikivi nousi presidentiksi ohjaamaan Suomen suhdetta Neuvostoliittoon.
_ _ _
Päivän Hesarin lauantaiesseessään (14.10.) Jukka Petäjä kirjoittaa suomenjuutalaisten sotilaiden suhteesta saksalaisiin aseveljiin otsikolla: ”Natsi-Saksa palkitsi suomenjuutalaisia rautaristillä jatkosodassa”. Hän siteeraa äsken ilmestynyttä Koneen entisen tiedottajan John Simonin kirjaa. Saksan Lapin armeijan alaisessa Siilasvuon III armeijakunnassa taisteli 267 Suomen juutalaista sotilasta sekä lisäksi lottia. Nämä pystyttivät rintamalle jopa oman synagoogansa, joka tuskin olisi ollut mahdollista muualla Saksan alaisissa joukoissa.
Yksi urheudesta palkituista oli juutalainen lääkintäkapteeni Leo Skurnik, joka pelasti Kiestingin motista kenttäsairaalan evakuoinnissa 800 sotilasta, näistä ainakin 70 Wehrmachtin sotilaita. Kenraali Waldemar Erfurthin on täytynyt hyväksyä Siilasvuon esitys Rautarististä Berliiniin. Skurnik ei kuitenkaan ottanut kunniamerkkiä vastaan.
Petäjä kysyy: ”Mikä teki mahdolliseksi tämän epäpyhnä allianssin?” Karjalan rykmentissä palvellut Aron Livson on tiivistänyt suomenjuutalaisten mielipiteen: ”Suomalaiset ja suomenjuutalaiset eivät sotineet Saksan puolella, van sotivat Suomen itsenäosyyden puolesta. He suorittivat jatkosodassa kansalaisvelvollisuutensa. Heitä ruokki isänmaanrakkaus.” Suhteet Venäjään ja Neuvostoliittoon olivat ongelmallisia, koska monet juutalaisten sukulaiset olivat menettäneet henkensä Venäjän pogromeissa.
Petäjä poimii Simonin kirjasta useita anekdootteja. Niistä viimeinen kertoo saksalaisten 163. divisioonan komentajan eversti Pilgrimin käynnistä Salomon Klassin luona kiittämässä tätä urheudesta taistelussa. Eversti sanoi juutalaiselle Klassille: ”Minulla ei henkilökohtaisesti ole mitään teitä vastaan juutalaisena. Heil Hitler!”
_ _ _
Mitä edellisestä on pääteltävissä? Ei Suomi ollut sodassa erillään Saksasta, mutta ei Suomi ollut sen kanssa myöskään valtioliitossa. Monet asiat erottivat Suomen sodankäynnin Saksan sodasta etenkin 1941 jälkeen, vaikka niillä oli sama vastustaja:
1) Suomelle riitti Neuvostoliiton valtausyritysten (1918, 1939-40, 1944) torjuminen (jatkosodassa ns. kolmen kannaksen raja), ei koko maan lopullinen voitto, mikä oli Hitlerin tavoite.
2) Mannerheim ei suostunut osallistumaan Leningradin piiritykseen. Hän ei sulkenut jäätietä Laatokan yli, joka oli välttämätön kaupungin elintarvikehuollon kannalta.
3) Mannerheim ei suostunut kokonaan katkaisemaan Muurmannin rataa,jota pitkin tuli Liittoutuneiden materiaaliapu. 2. ja 3. kohtaan lienee vaikuttanut 30 vuoden palvelus Pietarissa sekä parempien asemien varmistaminen tulevissa rauhanneuvotteluissa?
4) Eri ideologia. Kansallissosialismi oli ei-kristillinen ideologia, joka kääntyi Saksan tunnustuksellisia kristittyjä vastaan. Suomen armeijan jokaisessa rykmentissä (vast.), sotasairaalassa, esikunnassa ja kaatuneiden huollossa oli sotilaspastori. Suomalaiset saattoivat tunnustaa apostolin sanoin ”Yksi Herra, yksi usko, yksi kaste” (Paavalin kirje Efesolaisille 4:5). Natsit lausuivat toisin:”Ein Volk, Ein Reich, Ein Führer (yksi Kansa, yksi Valtakunta, yksi Johtaja).”
5) Erilainen suhtautuminen juutalaisiin. Juutalaisia taisteli Suomen joukoissa, mikä hämmästytti saksalaisia. Olihan Wannseen Konferenssissa 20. tammikuuta 1942 päätetty juutalaiskysymyksen ”lopullisesta ratkaisusta”. Pääministeri Jukka Rangell kieltäytyi luovuttamasta Suomen juutalaisia (joita oli noin 1800) Saksaan Heinrich Himmlerin tiedusteltua tätä vierailullaan 1942. Suomi luovutti kuitenkin kahdeksan juutalaista pakolaista sisäministeri Horellin päätöksellä, jonka Rangell koetti saada kumottua. Paavo Lipposen hallitus pystytti vuonna 2000 muistomerkin luovutetuille Saksalaisen kirkon lähelle Helsinkiin. Venäjänjuutalaisia sotavankeja luovutettiin Saksaan ainakin 74, mikä oli humanitaarisesti arvioiden väärin. Joka tapauksessa Suomen linja oli kokonaisuudessaan toinen kuin Saksan liittolaisten kohdalla.
6) Suomella ei ollut eduskunnan hyväksymää liittosopimusta Saksan kanssa, vaikka Hitler vaati sitä.
7) Suomi irtautui sodasta ja teki erillisrauhan Neuvostoliiton kanssa säilyttäen siten itsenäisyytensä.
Edellisten kohtien perusteella pitäisin mahdollisena ajatella, että Suomi kävi sittenkin omaa erillissotaansa Saksan rinnalla – vaikka tämä ei nyt olekaan muodikas ajatus.
Yksi asia on tässä yhteydessä otettava esille. Se on Leningradin piiritysrenkaan sulkeminen. Suomalaiset jäivät Syvärin tuntumaan ja jättivät näin pienen aukon piiritysrenkaaseen ja sitä sanotaan elämäntieksi.
Kenraali Erfurth kirjoittaa päiväkirjassaan 20.8.1941, kuinka Mannerheim suhtautui ennakkotietoon Hitlerin päämajan kirjeestä, jossa pyydetään suomalaisia jatkamaan hyökkäystä. Mannerheim suhtautui siihen torjuvasti. Hän totesi, että hallitus oli antanut suostumuksen hyökkäykseen vain vanhalle rajalle ja Syvärille saakka. Siis tästä vaiheesta lähtien suomlaisilla oli eri käsitys hyökkäyksen tavoitteesta. Suomelle kyse oli Moskovan rauhanehehdoissa koetun vääryyden korjaamisesta.
Miksi kirjoitan kolmessa peräkkäisessä blogitekstissäni jatkosodan historiasta? Siihen on kolme syytä: 1) Jatkosodan tuloksesta riippui Suomen tsenäisyys, joka nyt on jatkunut 100 vuotta, 2) Uusi tieto, kuten kenraali Erfurthin päiväkirja vuodelta 1941 avaa Päämajan ratkaisujen taustoja uudella tavalla. Puhe Suomen syyllisyydestä Natsi-Saksan hyökkäyssodan toteuttajana ei ota huomioon Suomen omia tavoitteita eikä irtautumista Saksan tavoitteista. 3) Kannan seitsemäntenä kenttäpiispana Mannerheimin kultaista ristiä. Se velvoittaa mielestäni Mannerheimiin liittyvien tietojen esiin tuomiseen.
Kenttäpiispallakin on sama lähettäjä, kuin kaikilla kirkon työntekijöillä. Jeesus sanoo: ”Minä lähetän teidät, että te kantaisitte paljon hedelmää.”