Sotasalaisuus

”Isäni oli rautatieläinen ja asuimme Virasojan asemalla (Imatra) VR:n työsuhdeasunnossa muutaman sadan metrin päässä asemarakennuksesta. Kesäkuun 4. päivä 1942 alkoi samalla tavalla kuin muutkin alkukesän päivät. Olin silloin 14-vuotias. Istuin pari vuotta nuoremman Lauri-veljeni kanssa kotimme keittiössä, kun isämme tuli ”kahvitunnilla” kotiin. Astuttuaan sisään hän sanoi: ’Menkäähän pojat katsomaan, millainen juna on tullut asemalle. Sellaista ette ole koskaan aikaisemmin nähneetkään’.”

Tällä tavalla Martti-isäni aloitti Sotilaspojat kertovat-kirjassa (Helsingin ja ympäristön sotilaspoikien perinnekilta r.y 1995) kuvauksen tavallisesta kesäpäivästä, jolla oli mullistava vaikutus hänen ja veljensä elämään. Niin merkittävästä asiasta oli lopulta kyse, että se tuli puheeksi myös veljesten tavatessa viimeisen kerran v. 2014. Isäni ei nähnyt tuon vuoden kesää eikä setäni Lauri joulua.

No, pojathan lähtivät heti juoksujalkaa asemalle ja muutamia vastaan tulleita kavereitakin liittyi heidän seuraansa. Asemalla seisoi juna, jossa oli vain makuu-, salonki- ja ravintolavaunuja. Kaverukset jäivät notkuilemaan Rautatiekirjakaupan (nykyisin tuttavallisemmin R-kioski) vaiheille, vain muutaman kymmenen metrin päähän junasta.

Hetken kuluttua vaunujen ovista alkoi laskeutua korkea-arvoisia upseereita, jotka lähtivät kävelemään asemalaituria pitkin. Martti äkkäsi, että joukkoa johti itse Mannerheim. Joukko suuntasi kohti lehtikioskia, joka ei vielä ollut auki. ”Nyt tää jätkä häipyy!” parkaisi poikaporukan ujoin, jolle taisi tulla äiti mieleen. Tai sitten pupu meni pöksyihin. Martti kuitenkin toppuutteli, että tämä on aivan ainutkertainen tapahtuma, kun voi nähdä Mannerheimin ilmi elävänä.

Siihen Mannerheim sitten tulla tupsahti viiden pojan eteen, tervehti jokaista poikaa kädestä pitäen ja kyseli kuulumisia. Kun Herra Isoherra oli palannut seurueineen takaisin junaan, se arkajalka rupesi heti uhoamaan, että ”mie en sitte pese toista kättäni ainakaa kuukauteen”.

Sotilaspojat kunnioittivat suuresti Mannerheimia. Kun ukini tuli illalla töistä kotiin, Martti ja Lauri heti tivaamaan, että miksei isä voinut aamulla kertoa, kuka junassa matkusti. Pojat olisivat pukeneet sotilaspoikakamppeet päällensä. Uki tyytyi toteamaan, että kyseessä oli sotasalaisuus. Ehkä vähän liioitellusti sanottu, mutta varsin todennäköisesti rautatieläisiä oli kehotettu pysymään vaiti tästä asiasta.

Paljastuihan tuo salaisuus pojille myöhemmin, kun vielä samana päivänä olivat nähneet saksalaisen lentokoneen lentävän Saimaan yläpuolella ja laskeutuvan Immolan lentokentälle. Hitler oli tullut Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäiville. Salonkivaunu, jossa Adolf ja C.G. kohtasivat, oli ajettu Virasojalta parin kilometrin päähän Kaukopään tehdasraiteelle.  Tapaamispaikalla ei enää ole kiskoja ja koko rautatielinjakin on jo aikoja sitten metsittynyt. Paikalla on vain pieni muistokilpi, johon on kaiverrettu: ”C.G. Mannerheim, 75 v. 4.6.1942”.

Marskin salonkivaunuun voi tutustua Mikkelin rautatieasemalla, mutta vaunu on avoinna yleisölle vain yhtenä päivänä vuodessa. Minä päivänä? Kesäkuun neljäntenä, tietenkin! Melkoista historian siipien havinaa saivat alle rippikouluikäiset Martti ja Lauri siis olla todistamassa, sillä juuri tuona jatkosodan päivänä Suomen valtioneuvosto antoi Mannerheimille Suomen marsalkan arvon ja määräsi syntymäpäivän puolustusvoimain lippujuhlaksi ja yleiseksi liputuspäiväksi. Niin ikään asevoimien ohimarssi järjestettiin tuolloin Ruokolahden kuntaan kuuluneessa Immolassa.

* * * * *

Olin itsekin paikalla, kun Kiurun veljekset viimeisen kerran tapasivat toisensa. Ja toden totta: Marskin kättely tuli myös puheeksi. Isoveli naljaili pikkuveljelleen, että taisi sinua silloin aika tavalla jännittää, kun menit meidän isompien selän taakse piiloon. Johon pikkuveli tomerasti kiistämään, että eikä jännittänyt enkä mennyt piiloon, vaan te työnsitte minut sinne selkänne taakse ettekä päästäneet minua eturiviin!

Miksi minulle juuri näitä viimeisiä rivejä kirjoittaessani tuli sellainen tunne, että se isäni kuvaama käpälämäkeen lähtöä suunnitellut kaveri olisi sittenkin saattanut olla juuri Lauri…?

Ja kävi minulla sellainenkin ajatus mielessä, että tuo 75-vuotissynttärisankari kätteli paljon mieluummin noita viittä pojankoltiaista kuin erästä pientä koppalakkipäistä saksalaisvierastaan, joka taisi ihan pyytämättä tuppautua mukaan bileisiin.

* * * * *

PS: Jos lukija kysyy, miksi tahdoin kertoa tämän tarinan blogissani, niin vastaan, että syvennyttyäni tähän keissiin hoksasin, että tässä kiertyy pieni yksittäinen tapaus oivallisella tavalla isomman ja merkittävämmän  historiallisen tapahtuman kainaloon. Ja minulle tuli tätä pohtiessani sellainen fiilis kuin olisin itsekin ollut puristamassa Marskin kättä poikaporukan kuudentena jäsenenä. Sisäpaisti: Historia on alkanut kiinnostaa minua kovasti. Ja tarinoita on aina mukava kertoa.

 

Kuva yllä: Marskin kättelijät jo rippikouluiän ylittäneinä

Kuva alla: Marski jatkoi kättelemistä myöhemmin samana päivänä. (arkistokuvakaappaus telkkarin historiadokumentista)

 

23 kommenttia

  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Hyvä kertomus, liikuttavakin. Osoittaa, miten historialla on aina monet kasvot. Yhdestä enimmäkseen kerrotaan. Suuresta. Pienemmätkin ovat muistamisen arvoiset. Koskettavat tavallista tallaajaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Päivi: Tuo faijan Marski-fanitus jatkui ihan loppuun asti. Kotona hänellä oli työhuoneensa seinällä iso kuva Mannerheimista. Ja sotilaspoikatoiminta jatkui innokkaasti Sotilaspoikien perinnekillan hallituksessa ja taloudenhoitajana.

      Tässä tapauksessa parin kilometrin säteellä tapahtui pienille jotakin suurta ja Herra Isoherralle vieläkin suurempaa. Samanaikaisuus on historiassa kiehtonut minua paljon tyyliin Samaan aikaan toisaalla…

      Suuret tapahtumat on ihan tietoisestikin pyritty limittämään pienten kanssa, kun on innostuttu kyselemään, missä olit silloin, kun… Kennedy ammuttiin Dallasissa… WTC-tornit tuhoutuivat…

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Hannu, minulle sopisi kysymys Mannerheimista: mikä oli elävin kokemukseni hänestä? Vastaan: historiallinen hautajaissaatto läpi Keskikaupungin Hietaniemen hautausmaalle. Katselin sitä Vanhan Ylioppilastalon yläkerran ikkunalaudalla isän kiinnipitämänä. Muistan vieläkin visuaalisesti tapahtuman, jonka keskushenkilö oli jo kuollut.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Päivi: Meneeköhän se oman elämämme historian kulussa niin, että tärkeitä ovat vain ne päivät, jotka aivan erityisesti muistamme? Ja nämä päivät ovat sitten ikään kuin helmiä päiviemme ketjussa eli helminauhassa. Niin, ja sulla on tietysti ihan ikioma Päivin ketju…!

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Sen verran kommentoin omaa tekstiäni, että kun puhuin siitä, ettei kyse kenties ollut suoranaisesta sotasalaisuudesta, niin erehdyin: Olihan se mitä suurimmassa määrin! Sotahan olisi saanut aivan toisenlaisen käänteen, jos vihollinen olisi onnistunut vakoilemalla saamaan selville, missä Suomen ja Saksan sotilasjohto kokoontuu tiettynä päivänä tiettyyn aikaan.

    Hitlerin saapumisesta ilmoitettiin suomalaisille vasta edellisenä päivänä klo 17. Turvatoimet olivat todella tarkat.

    Ajatusvirheeni syntyi siitä, kun rauhan aikana ja pitkän ajallisen etäisyyden päästä yritin spekuloida juttuja, jotka ilman muuta olivat selviä ukilleni, isälleni ja sedälleni, eliväthän he silloin keskellä sotaa: HYS! HYS! HYS! Alkeellinen virhe blogistilta, sori siitä!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ja vielä tuosta Marskin junasta, joka oli hänen käytössään 1939-1946: Reissuja tehtiin 95 ja kilometrejä taittui peräti 80.000!

    Ylipäällikön juna osoittautui sotien kuluessa turvalliseksi. Sitä vartioitiin, naamioitiin ja siirreltiin rautatieasemien vierustoille näkymättömiin. Kun matkalle lähtö oli edessä, aikatauluista ja järjestelyistä tieto jaettiin mahdollisimman lyhyellä varoitusajalla ja ani harvoille.

    Täpäriä vaaratilanteita ei juuri sattunut, vaikka vihollinen toki yritti jäljittää ylipäällikön liikkeitä. Esimerkiksi Adolf Hitlerin käynti 75-vuotispäivää viettäneen Mannerheimin onnittelumatkalla 4.6.1942 Suomessa salattiin taitavasti: junavaunut sijoitettiin Kaukopään tehtaan ratapihalle.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Mika Rantanen sanoo:

    Autuaita ovat rauhantekijät. Blessed are the peacemakers.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Mika: Etenkin sellaisille rauhantekijöille olisi käyttöä, jotka pystyisivät toimillaan ehkäisemään sotien syntyä. No, tämä lienee toiveajattelua tässä maailmassa, mutta kelpaavathan ne rauhantekijät toki sotien jälkeenkin. Suomi-neitoa vain on maailmansotien aikana kurmootettu ihan kunnolla. Ja rauhan lunnaat olivat raskaat. Suomi maksoi järjettömän isot sotakorvauksensa itänaapurille toisen maailmansodan päätteeksi.

      Mieletön termi tuo sotakorvaus, kun tarkemmin ajattelee. Jättikokoinen valtio hyökkää minikokoisen maan kimppuun antamatta edes sodanjulistusta. Sitten Suomi saa maksaa viulut koko rytäkästä. Epistä!

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Särkiö sanoo:

    Kiitos Hannulle hienosta historiamuistelusta, jossa yksityinen ja yleinen limittyvät parhaalla tavalla. Mannerheimin esikunnassa oli tiedossa, että Saksan Yliesikunnasta on tulossa korkea vieras. Yllätys, eikä niin miellyttävä, oli että jonkun korkean upseerin kuten OKW:n komentajan marsalkka Keitelin sijaan tulossa oli itse Johtaja.

    Tämän saapumiseen liittyi myös dramatiikkaa. Välilaskua Malmilla seurasi lento Salpausselkiä pitkin matalalla metsien yllä kun pilvet roikuivat alhaalla. Laskussa Kaukopäälle toisen laksutelineen pyörän jarru hirtti kiinni ja syttyi tuleen. Suurta konetta, Focke Wulff Condoria ohjannut Hans Baur korjasi mekaanikkoineen jarrun ja teki sen jälkeen Kaukoopäällä koelennon.

    Mannerheimin kehonkieli kertoo asenteesta tämän tervehtiessä vierasta. Ei lainkaan ihme, jos 14-vuotiaat pojat olivat mieluisampia käteltäviä. Keskustelut salonkivaunussa sivusivat varmaankin Suomen osuutta Saksan rinnalla. Hitler oli aloittamassa heinäkuussa valtavaa operaatiota Stalingradin valtaamiseksi. Voimien projisointi sinne edellytti Suomelta lisää panostusta pohjoisessa. Stalingradista tuli seuraavana talvena Hitlerin Pultava ja Waterloo, josta sotamenestys kääntyi kohti häviötä.

    Muista yhteyksistä tiedetään, että Mannerheim suhtautui pidättyvästi Hitlerin vaatimuksiin. Niinpä Suomi ei suostunut osallistumaan Leningradin lyömiseen, eikä Liittoutuneiden huollon kannalta tärkeän Muurmannin radan katkaisemiseen Sorokasta. Natsi-Saksan asia ei ollut Suomen. Saksan rinnalla pysyttely oli kuitenkin välttämätöntä riittävän avun saamiseksi puolustustaistelussa ylivoimaista Puna-armeijaa vastaan. Yhtä välttämätöntä oli oikea-aikainen irtautuminen Saksan rinnalta ennen sen häviötä, johon katastrofiin Saksa olisi vetänyt Suomen mukaansa.

    Tämä irtautuminen tapahtui kesällä 1944 kun presidentti Ryti oli ensin juhannuksen jälkeen Hitlerin vaatimuksesta henkilökohtaisesti allekirjoittanut sitoumuksen Saksan rinnalla pysymisestä ehtona torjuntataisteluiden aseavulle kesä-heinäkuussa 1944. Apu käsitti mm. Osasto Kuhlemyn syöksypommittajat ja rynnäkkötykkiprikaatin sekä Suomen joukoille panssarintorjuntakalustoa – mm. panssarinyrkkejä ja -kauhuja sekä Sturm-vaunuja. Elokuun alussa Ryti erosi presidentin tehtävästä ja Mannerheim nimitettiin tilalle.

    Myöhemmin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä Rytin uhraus palkittiin 10 vuodella kuritushuonetta, jota kuitenkin lyhennettiin tämän sairauden vuoksi. Autuaita ovat rauhantekijät.

    Vielä Mannerheimin junasta. Siihen lisättiin myöhemmin ilmatorjuntavaunu ja muistaakseni radiovaunu viestiliikennettä varten. Oma juna oli turvallisuuden kannalta hyvä, koska Mannerheimin liikkeitä ja sijaintia ei ollut helppoa ennakoida.

    Keskustelusta salonkivaunussa Mannerheimin ja Hitlerin välillä on säilynyt Suomen tiedustelun salaa tekemä nauhoite. Se löytyi tällä vuosituhannella yllättäen Lahden Radio- ja TV-museon varastosta. Nauhoite on ainutlaatuinen, koska se dokumentoi Hitlerin matalaa ja rauhallista keskusteluääntä, joka poikkeaa paljon julkisten puheiden demagogisesta paatoksesta. Nauhoitetta käytettiin hyväksi elokuvassa Der Untergang (Perikato vuodelta 2004). Näyttelijä Bruno Ganz opetteli sen perusteella Hitlerin puhetyyliä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka: Kiitos monipuolisesta kommentistasi! Joo, pienenä poikana minäkin pääsin kesäisin kokeilemaan, millaista elämää mummolassa Virasojan aseman keltaisessa puukasarmissa vietettiin. Faija piti huolen siitä, että Marskin 75-vuotissynttärit jäivät varmasti myös minun tajuntaani pysyvästi. Harmi vain, että monet jutut menivät pienellä pojalla yli hilseen tai valuivat pois kuin vesi hanhen selästä. Nyt harmittaa, kun asiat todella kiinnostavat, mutta enää ei voi isältä kysyä mitään.

      Vaan tulinpahan jo varsin nuorena informoiduksi mm. tuosta Hitlerin Mannerheimin salonkivaunussa pitämästä salaäänityspuheesta.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Särkiö sanoo:

    Näin se tuppaa olemaan, että kun muistitietoa ja vanhojen viisautta on vielä tarjolla, olemme itse kovin nuoria vastaanottamaa sitä. No, Sinä olet onneksi saanut talteen ja tässä osaltaan jaetuksi oman sukusi muistitietoa, mistä vielä kiitos.

    Salonkivaunun korkeimman tason keskustelun salainen äänitys kokonaisuudessaan epäonnistui. En muista tarkkoja yksityiskohtia, mutta varmaankin teknisen valmiuden, kuten laitteiden kätkemisen, puutteisiin vaikutti lyhyt varoaika. Muistaakseni hanke oli vaarassa paljastua ja se oli nopeasti keskeytettävä. Siksi pitkästä keskustelusta on jäänyt dokumentiksi vain lyhyt näyte.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marja-Sisko Aalto sanoo:

    Sotilaat tervehtivät ensin kättä lippaan, sitten kätellen, jos siihen on syytä.

    Mannerheimin syntymäpäivän vietosta on Kaukopään portin lähellä pieni muistokivi, jossa teksti C.G. Mannerheim 4.6.1942. Ei mitään saksalaisesta (itävaltalaisesta) vieraasta. Olen muistokiveä monelle esitellyt.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Marja-Sisko: Niin, tuossa poseerauskuvassa Marskilla mitään lippaa olekaan, kun on päässään suikka. Suikka on muuten aika kätevä päähine, saakohan niitä enää muualta kuin armeijan ylijäämävarastomyymälöistä? Minulla oli pienenä poikana sellainen ruskea Masi-suikka, Ameriikasta mulle lähetetty. 🤗

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Särkiö sanoo:

      Suikka tai venelakki on taas palannut viralliseksi kesäpäähineeksi lippalakin tilalle kevyen palveluspuvun M82 kanssa käytettäväksi.

      Marja-Sisko on oikeassa, että formaalia tervehdystä käsi päähineessä seuraa yleensä läheisempi kättely, ellei haluta säilyttää etäisyyttä, kuten nyt covid 19 pandemian aikana.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka: Oltiin kokelas Aallon kanssa samalla sotilaspappikurssilla Upinniemessä v. 1979. Mulle on jotenkin jäänyt väärä mielikuva, jonka mukaan sotilaat tervehtivät toisiaan kättä lippaan-tyylillä, mutta siviiliä sotilaan sopii tervehtiä kättelemällä. No, muistan omilta inttiajoiltani, että ei anteeksipyyntöjä vaan: Korjaan!

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru
    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (65v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa24.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121