Suolaa ja perunaa

Muistatko vielä ajan, jolloin luki kaupan kyltissä: Siirtomaatavarakauppa-Kolonialvaror. Oli Lyhyttavaraa ja paikallisen meijerin maitokauppa oli joka korttelissa. Nämä olivat paratiiseja joihin maalta muutettiin ja niitä sanottiin kaupungeiksi. Jotenkin tulee nuoruus mieleen, kun näkee ja kuulee puhuttavan nuorukaisista, jotka matkaavat hengenvaarallisesti kotimaastaan jonnekkin onnelaan. Onko heillekkin olemassa promisland jossain vaarojen tuolla puolen.

Eräänä talvisena iltana kaksi poikaa istuu pienen keittokomeron pöydän ääressä. Kummallakin karvalakit päässä, koska oli kylmä. Ruokana oli kylmiä keitettyjä perunoita ja kastikkeena suolapussi ja juomana kuppi kahvia. Ruotsinkielinen naapuri poikkeaa isäntää tapaamaan, mutta hän ei ole paikalla. Naapuri pyörittelee päätään hetken ja poistuu paikalta. Paikka oli siis Närpiö ja tarkemmin Gottböle. Talo oli iso, mutta tuvan keittokomeron rautainen hella ainoa lämmönlähde. Ei siis kovin hyvä lämpötalous. Yöllä vesi jäätyi ämpärissä. Varmaan arvaat, että olin toinen pojista, se nuorempi 14 v. Toinen oli veljeni 16 v. Miehekkäästi metsätöitä piti koittaa. Tukkia, paperipuuta ja halkoja. Lunta lähes metri, minä puolitoistainen.

Kotona pienessä mökissä isä petipotilaana jota äitimme hoivasi. Pieni kansaneläke ja pennoset, joita saimme haalittua kokoon. Taistelua elämästä ja kuolemasta eikä tietoa mistään paremmasta. Mökin poikina työ tuntui tavattoman raskaalta, kun ei ollut voimia kehittynyt vielä. Kohta 60 vuotta myöhemmin näppäilen tietokoneeni näppäimistöä lähiön kerrostaloasunnossa. On lämpöä ja hyvää ruoka. Olen kuitenkin kiitollinen, me selvisimme. Saimme kumpikin perheen ja siunaus on ollut myötä.

Joskus kysyn itseltäni: Olisinko lähettänyt sen ikäiset poikani vastaaviin oloihin? Vastaus: En ehdottomasti! Tiedän, että silloin ei ollut vaihtoehtoja ei minne mennä ei mitä tehdä. Kesällä heinätöitä naapurissa, perunan nostoa ja ojankaivuuta lapiolla. Talvella metsätyö käsipelillä ja keväällä paperipuun kuorintaa. Mieleen tulee laulu: Kaksi vanhaa tukkijätkää... Tuskin monikaan enää muistaa koko laulua. Eihän metsäkoneet laske koskia?? Sehän on ihan hullu ajatuskin.

4 kommenttia

  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Voi olla, että kun nykyään siirtomaatavarakaupat ovat muuttuneet alepoiksi ja siwoiksi, maasaudun köyhää poikaa vastaa nykyään entistä enemmän ns. kaupunkien koditon nuori. Kotona sairaat, köyhät, alkoholisoituneet (yms.) vanhemmat, jos edes yhtäkään. Kaduilla ei jää juuri vaihtoehtoja näpistämiselle, päihteille, pikkurikoksille. Olosuhteet muuttuvat, mutta yhteiskunnalinen eriarvoisuus säilyy, mitä nykyhetken politiikkammekin näyttää vaalivan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ehkä jotain eroa on. Minun lapsuudessani ja nuoruudessani toivo paremmasta sävytti elämää. Toiset sisarukset olivat lähteneet ja löytäneet kaupungista jotakin, joka antoi ainakin elämisen minimitarpeet. Kaupungissa ei tarvinnut kahlata lumessa pimeässä ja kylmässä. Kaikkialla oli valoa ja auratut kadut talvellakin.

    Nyt taitaa olla niin, että toivo on hävinnyt jonnekkin. Jos ei ole toivoakaan paremmasta, niin elämä menettää mielekkyytensä ja se joutaa tuhlattavaksi.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

      Olet oikeassa! Nykyisin ei juuri toivoa ole kuin Helsingin ym. kaupunkien kilometrin mittaisissa leipäjoniossa. Odotustakin enemmän kuin edes toivo.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • May Roth-Edelmann sanoo:

    Eivät kaikki seiso leipäjonoissa ja suurimmalla osalla leipäjonoihmisilläkin on mikrot, kahvikeittimet, telkkarit ja muut vempaimet. Koiranruokia on kaupoissa 10 metriä hyllyissä ja kissalle ostetaan pieniä kippoja. Kuka keittää kilon tarjousjauhelihaa ja ohra-riisimössöä eläimilleen ja säästää siinä. Kuka juoksee metsissä marjassa ja keittää mehua 50 pulloa. Vaatteita on vaihtoon, vaikkakin kirpparilta ja 20 metrin keksihyllystä etsitään sumppipullat. Voi itku. Väärää merkkiä. Näissä liikaa vaniljaa.

    Liian monelta on kadonnut ilo – itse tekemisen ja siten luovuudella säästämisen ilo. Moniko tietää mitä suutari tekee ja että sukat voi parsia ja housuja ei heitetä roskiin, kun vetskari menee rikki.Ystävätkin ovat kertakäyttötavaraa. Isät elävät “omaa aikaa” ja äideillä samoin on omat aikansa ja menonsa.

    Mitä tehdään yhdessä? Ei mitään. Viis nuorta istuu ostarin penkillä. Eivät ne keskustele vaan näpyttelevät pieniä laatikoitaan. Ilo ja viihtyminen on aina jossain muualla, saavuttamattomissa. Sitä ajetaan takaa. Jahka on isompi asunto, kauniimpi vaimo, suurempi palkka, palkintoja tuovat lapset. Sitten ehkä ollaan hetki onnellisia. Silitteleekö kukaan pieni tyttö silmät loistaen uutta joulujuhlamekkoa ja ripustaako hellästi roikkumaan. Ei, se runtataan oman huoneen lattialle kaiken muun vaatevuoreen.

    Mitä meille on tapahtunut?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit

    Katso kaikki

    Kirjoittajan luetuimmat blogit

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit