Survival game – me kestämme sen jälleen.

Kesälomaviikkoina meillä jokaisella on tilaisuus syventyä mielikirjoihimme ja lukea niitä kenenkään tivaamatta, että miksi käytät aikaasi turhuuksiin. Syksyllä onkin sitten jo toisin. Silloin luetaan kirjoja JOTKA KAIKKIEN VELVOLLISUUS ON LUKEA ja JOISTA KAIKKI PUHUVAT. Osa niistä kirjoista palkitaan, osa ei.

Silloin syksyllä, lehtien jo pudottua puusta Suomi on täynnä hätäisiä kysymyksiä ja puheensorinaa.

”Oletko jo hankkinut sen---joka sai---palkinnon? – En vielä, muta aion hankkia. – Minulla se kirja jo on, ostin uutuushyllystä. – No mitä tykkäsit? – En ole vielä oikein ehtinyt aloittaa, on ollut työssä kiireitä. – Joku sanoi, että se on vaikealukuinen. – Minä olen kuullut, että ensimmäinen sata sivua tekee tiukkaa, sitten se alkaa avautua. – Minä olen kuullut, että sataviisikymmentä sivua, mutta samaa minäkin, sitten se avautuu. – Paljonko siinä on sivuja kaikkiaan? – Taitaa olla kaksisataa…

Ja muutaman viikon kuluttua kohdataan jälleen. Tunnelma on vapautunut ja ilmeet huojentuneita.

”Minä sain kirjan loppuun, vaikka voimille se otti. Mutta kyllä kannatti. – Sama kokemus minulla, kyllä kannatti, mutta se vaati keskittymistä, vaati keskittymistä. – Minä varasin sille kirjalle aikaa, järjestin rauhoitetun tilan, suljin oven, komensin lapset pihalle. – Totta puhut, se kirja vaati aikaa ja keskittymistä. Harmaat aivosolut oli otettava käyttöön. Joskus kieli oli mutkikasta, mutta oli se sitten vastaavasti rikasta. – Rikasta kieltä, mutta saitko selvää, mikä oli kirjailijan intentio. – En aivan, mutta eikö ole tarkoituskin, että jokainen lukija muodostaa siitä oman käsityksen. Se on moniäänisyyttä. – Moniäänisyyttä, sanoit paikalleen. Se on hyvän kirjan merkki, että se jättää asioita sopivasti auki.”

Syksyllä tuo kaikki on taas edessä. Kesken lämpimän kesäpäivän tunnen kylmän puistatuksen. Entä jos minäkin liityn samaan joukkoon, lukemaan kirjoja JOTKA ON IHAN KANSALAISVELVOLLISUUS lukea. Ja eksyn sillä matkalla epäilysten viidakkoon.

Yksi epäilys on raskain, eikä siitä pääse helpolla eroon. Se on epäilys kirjan taustaksi koottuja faktatietoja kohtaan.

Antti Tuuri on kuvannut tätä epäilystä seuraavasti. Diplomi-insinööri lukee kuvausta tehdassalista. Romaanissa mainitaan jotakin koneesta ja hihnasta, joka pyörii koneen sisällä. Insinööri tajuaa heti, ettei se hihna voi sillä tavalla juosta. Jos juoksisi, se olisi vastoin fysiikan lakeja.

Sitten käy niin, että insinööri alkaa epäillä kaikkea muutakin, mitä kirjassa sanotaan. Epäilys tarttuu. Kirjailijan kevytmielisyys kostautuu. Lukija jatkaa lukemista, mutta etsii jo seuraavaa virhettä.

Tiedän, että minulle käy juuri näin. Tartun johonkin lähihistoriaan liittyvään romaaniin. Arvostelu on kehunut ”perusteellisesti tehtyä taustatyötä”. Historialliset faktat ovat kuulemma kohdallaan.

Aloitan lukemisen, ja heti tulee ongelma. Missä päin Suomessa oli SS-joukkoja? Entä SS-sotilasarvot? Näin korkea upseeri ja Lapissa, toisarvoisella sotanäyttämöllä. Mitä joukkoja Lapissa yleensä oli? Ainakin siellä oli kahdeskymmenes vuoristoarmeijakunta, jota komensi leppoisa baijerilainen Eduard Dietl. Hän osasi suomea vain yhden lauseen: Ryssä matalaksi. Keskeistä sanavarastoa… Mutta että SS-joukkoja? Milloin ja missä?

Tartun toiseen romaaniin. Sekin sivuaa sota-aikaa. Puhuttiinko neljäkymmentäluvulla ’työstämisestä’? Ei varmasti puhuttu. Kaiken lisäksi romaanin henkilöt käyvät moraalista pohdintaa, jossa on jälkiviisastelun maku. Sodan keskellä ei ihmisillä voinut olla tuollaista tietämystä juutalaisvainoista.

Ja sitten päälle liimattuja seksikohtauksia luettavuutta lisäämään.

Olen herkkä yksityiskohdille, varsinkin, jos niiden suhteen kaikki ei ole kunnossa. Mielessäni on traumaattinen muisto. Taannoin esitettiin porvoolaisen novellin mestarin, Runar Schildtin tuotantoon perustuva TV-draama, jossa erästä Schildtin henkilöhahmoa puhuteltiin tavan takaa Tsoojaksi (Zoja). Tsooja, Tsooja…

Tsooja ja ’työstäminen’, se raastaa sielua. Se on kuin opas esittelisi turisteille keskiaikaista tuomiokirkkoa ja väittäisi vakavissaan, että alttarin eteen sijoitettu mikrofoni kuuluu rakennuksen alkuperäiseen kalustukseen.

Toisaalta, miksi nipottaa turhasta. Pitäisi alistua ja antaa ajan hengen viedä. Ajan henki on se, ettei historiasta tiedetä mitään, eikä välitetäkään tietää.

Emme kai muuten kelpuuttaisi TV:n ohjelmistoon puisevia brittiläisiä dokumentteja, joissa todistellaan, että kaikki sodan aikana tehty paha oli natsien syytä ja kaikki mitä liittoutuneet tekivät, oli oikein. Niissä ohjelmissa on uskomattomia väitteitä, ja vaikka tässä iässä ei enää ylläty mistään, joskus hätkähtää. Suomalaiset SS-joukot osallistuivat kuulemma Leningradin piiritykseen! Tieto on kuin suoraan jostakin korkeajännityssarjasta.

Mutta ei vakavammastakaan tutkimuksesta ole aina apua. Arvostettu sotahistorioitsija Anthony Beevor väittää kirjassaan Berliini 1945, että kolmannen valtakunnan kuolinhetkinä Berliiniä puolustivat uskollisimmin, katkeraan loppuun saakka ranskalaiset, belgialaiset ja SUOMALAISET SS-vapaaehtoiset.

Suomalainen historiantutkimus on varsin vakuuttunut siitä, että Waffen SS-pataljoonamme kotiutettiin Kaukasukselta jo vuonna 1943.

Kiihtyvällä tahdilla ilmestyy kirjoja, joissa ihmetellään, miksi esi-isämme olivat niin sinisilmäisiä, että veljeilivät estoitta Hitlerin ja hänen hengenheimolaistensa kanssa. Harvoin kysytään, oliko heillä mitään muuta mahdollisuutta. Suomi oli jäiden saartama ja täydellisesti Saksasta saatavan materiaaliavun varassa. Kriittisimpinä aikoina siviilin leipäannos laskettiin kahteensataan grammaan. Kun Helsingin elokuvateattereissa esitettiin alkuelokuvana uutiskatsausta, jossa neuvottiin, miten paleltuneista perunoista saadaan syömäkelpoisia ( ne piti muistaakseni ensin keittää ja jauhaa sitten perunajauhoksi), yleisö seurasi filmiä hiiren hiljaa ja otti kaiken opikseen.

Jokin tällainen yksityiskohta on hyvä pitää mielessä, kun kysytään, miksi olimme niin kovasydämisiä, että annoimme venäläisten sotavankien nälkiintyä. Tai kun kysellään, miksi hyppäsimme Saksan kelkkaan, pitää muistaa, että moni ajatteleva ihminen piti itsestään selvänä, että meille käy kuin naapurillemme Virolle, meidät miehitetään. Molotovin uhkailut ja venäläisten taukoamatta käymä hermosota ei tätä pelkoa hälventänyt.

Melkoisia roistoja nuo esi-isämme – tosin vain silloin, kun maailmaa nojatuolista katselee. He puolustivat maataan Stalinin ja Hitlerin varjossa, ja jotkut heistä vieläpä uskoivat, että Saksa voittaa sodan. Heillä ei ollut kristallipalloa, jolla nähdä tulevaisuuteen. Meillä sellainen ilmeisesti on, me tiirailemme sillä estoitta myös menneisyyteen, ja mikä silloin jää näkemättä, sen naiivi mielikuvitus hetkessä kultaa.

Entä jos Saksa olisi voittanut ( mistä Luoja meitä varjeli)? Nyt näkisimme, miten intellektuellit jahtaisivat toisiaan. Etkö sinäkin kuulunut niihin, jotka epäilivät Saksan voittoa? Kielimurteesikin paljastaa, että oltiin kerran samalla hiilivalkealla…

Kaiken tämän ajatteleminen saa minut huonolle tuulelle. Onneksi syksyyn on vielä aikaa, ja omasta kirjahyllystänikin löytyy vielä yhtä ja toista luettavaa.

Valitsen satunnaisesti jonkin kirjan. Graham Greene :Hiljainen amerikkalainen. Vaikka tunnen teoksen läpikotaisin, syvennyn lukemaan.

Kirja imaisee heti mukaansa. Indokiinan sodan traagisuus, surumielinen humanismi, häijy ironia, yksinkertainen, eleetön dokumentaarinen ote.

Muistelmakirjassaan Ways of Escapes Greene kertoo kirjoittaneensa nuorena niin konstikkaasti, että se häiritsi häntä itseäänkin. ”Kello vapautti hikisen tuntiensa taakan”. Miksei voinut sanoa suoraan, että ”kello löi kolme”?

Huomasin, mihin olin ajautumassa, ja aloin kirjoittaa toisella tavoin, Greene kertoo.

Siunattu asia, että hän huomasi sen ajoissa.

 

Kirjoittaja

Heikki Hakamies
Heikki Hakamies

Olen vanheneva pappismies, jolla on takana miltei kolmekymmentä vuotta kirkkoherrana. Kaikesta huolimatta olen edelleen järjissäni. Tarkkailen epätoivoisesti elämänmenoa toivoen joskus siitä jotain ymmärtäväni.

Kirjoittajan viimeisimmät blogit

Kirjoittajan luetuimmat blogit

Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit