Suurin venäläinen?

Muutama vuosi sitten Venäjällä tehtiin laaja gallupkysely. Kysyttiin: kuka on historian suurin venäläinen? Vastauksia tuli tuhansittain.

Jotain nykyisestä ilmapiiristä kertoo se, että Stalin nousi kyselyssä kakkossijalle. Listan kärkeen kiilasi kuitenkin Pushkin. Tämä ei ollut yllätys, vaan itse asiassa varsin odotettuakin.

Pushkin on venäläisille rakas runoilija. Hän ei ole mikään pölyttynyt muinaismuisto, vaan elävä, lumovoimainen kirjailija, jota luetaan, rakastetaan ja siteerataan. Keskivertovenäläinen osaa Pushkinin runoja ulkoa ja lainaa Pushkinia luontevasti puheessaan.

Kun tieto Pushkinin voitosta tuli Suomeen, eräs Venäjä-tutkijamme kommentoi kyselyä ja esitti mielipiteenään, että hän olisi nostanut Tolstoin ykköseksi. Vastaus löi minut ällikällä. Miksi Tolstoin?

Tolstoi- nyt puhutaan siis Leo Tolstoista – on hieno kirjailija, ja varsinkin hänen lyhyt proosansa on nautittavaa luettavaa. Mutta että suurin venäläinen? Miten tällaista arvoasemaa voisi perustella?

Paradoksaalista kyllä, jos sama kysely olisi tehty runsaat sata vuotta sitten, Tolstoi olisi voittanut kirkkaasti. Ainakin, jos asian olisivat saaneet ratkaista Länsi-Euroopan intellektuellit ja kirjallisuuden harrastajat.

Maailma näytti väistämättä menevän Tolstoin viitoittamaan suuntaan. Lähestyi ennen näkemätön onnen aika, lääketiede voittaisi taudit, kehittyvä tekniikka poistaisi nälkäongelman ja sodat hoidettaisiin kansainvälisillä sopimuksilla pois päiväjärjestyksestä. Kun vielä sisäistettäisiin Tolstoin saarnaama yksinkertainen elämäntapa, ihmiskunta eläisi sovussa ja keskinäisessä kunnioituksessa sukupolvesta toiseen.

Toisin kävi. Tolstoi ehti ennen kuolemaansa nähdä häivähdyksen uudesta vuosisadasta, joka peittyisi sodan, hävityksen ja totalitääristen järjestelmien varjoon. Kun 1900-luku päättyi, ei edellisen vuosisadan kehitysoptimismista ollut jäljellä mitään. Sitä Tolstoi ei onneksi tiennyt.

Eräs toinen tiesi, tai oikeammin aavisti. Jos voidaan puhua profeetasta, joka näki pitkälle Venäjän ja koko Euroopan tulevaisuuteen, hän oli Dostojevski.  Dostojevskin pelot toteutuivat, hänen romaaniensa kauhuvisioista tuli Euroopassa todellisuutta.

Dostojevskiin liitetään paljon kliseitä: Freud ennen Freudia, Nietzsche ennen Nietzscheä.  Suuri osa kliseistä pitää myös paikkansa. Ei tarvitse lukea kuin Rikoksen ja rangaistuksen alkukohtaus; Raskolnikov harhailee pitkin helteistä Pietaria. Jo silloin hänen mielessään on idullaan ajatus murhasta, se tulee esille mielleyhtyminä. Syvällä alitajunnassaan Raskolnikov ”tietää” suorittavansa rikoksen, vaikka siitä ei sanaakaan vielä lausuta ääneen.

Tästä lukiessaan Freud voisi vain nyökytellä.

Se, että Dostojevski kantoi eläessään äärikonservatiivin leimaa, hämärsi jälkipolvilta, kuinka terävästi hän näki, mihin hänen aikansa muotiaatteet, nihilismi ja sosialismi lopulta johtaisivat. Venäjä ajautui totalitarismiin ja sen myötä suuriin kärsimyksiin. Dostojevski näki kuilun avautuvan, mutta kukaan ei tehnyt mitään sen tukkimiseksi.

Romaanissaan Riivaajat Dostojevski väittää, että ihminen on tarvittaessa valmis oman turvallisuudenkaipuunsa tähden myymään yksilöllisyytensä, jos hän vain saa sillä turvatuksi ajalliset tarpeensa. Vapautensa hän antaa pois, jos saa siitä vastineeksi tavanomaisen, normien mukaisen elämän jokaiselle kuuluvine ruoka-annoksineen. Siveelliset periaatteet saavat mennä, ne korvaa rajaton seksuaalinen vapaus. Hyvää ja pahaa ei enää ole, ne perustuvat keskinäisiin sopimuksiin, joita voidaan aina muuttaa.

Samalla uutta ”vapaata” ihmistä riivaa vahvan johtajan kaipuu. Hän antaisi mitä tahansa, jos voisi ihmismassojen keskellä ulvoa suuren johtajan ihanuutta. Hän näkee johtajassa uuden messiaan, joka johtaa ihmiskunnan onneen, onneen vailla Jumalaa.

Vähintään yhtä mielenkiintoisia ovat Dostojevskin aikalaisen Vladimir Solovjevin kirjoitukset. Teoksessaan Antikristus Solovjev esitti tulevaisuudenvisionsa Euroopasta. Solovjevin mukaan Eurooppa yhdentyy, ja kansallisvaltioiden rajat häviävät. Uuden valtioliiton kokoon sulattamiseen tarvitaan tietysti sopiva ideologia. Solovjev aavisteli, että siihen kelpaisi jonkinlainen sekoitus yleishumanistisia aatteita, ikään kuin kristillistä eetosta, mutta ehdottomasti ilman Kristusta.

Humanistisia aatteita, jaloja pyrkimyksiä, epämääräistä suvaitsevaisuuden vaatimusta puoleen ja toiseen. Lupauksia puolustaa ihmisarvoa aina ja kaikkialla, kaunista puhetta, josta kukaan ei viime kädessä ota vastuuta…

Jokainen voi arvioida, kuinka oikeaan tai väärään Solovjev osui.

3 kommenttia

  • Matias Roto sanoo:

    Vielä vuosituhannen vaihteessa, jos joku olisi kysynyt minulta, tiedänkö jonkun joka osaa Pushkinin tuotantoa ulkoa, niin olisin vastannut: “Olkaa hyvä ja näyttäkää minulle yksi venäläinen. Siinä hän on, kysymänne ihminen.”

    * * *

    Vuonna 1999 kun oli Pushkinin juhlavuosi ja uusi ruotsinnoskin oli tullut julki eräästä osasta hänen tuotantoaan, tarjosin eräälle lehdelle artikkelia Pushkinista.

    Tämä torjuttiin siitä syystä, että lehden julkaisusta vastaavat pitivät Pushkinia niin tuntemattomana, ettei heidän kannata julkaista häntä koskevaa aineistoa.

    * * *

    Kiitos Heikki jutustasi !

    * * * Pari pientä kysymystä lukijoillemme:

    Mitä yhteyttä on Pushkinilla ja Britanniassa Prince Philip, Duke of Edinburghilla?

    Missä on syntynyt Pushkinin äidin isän isä Abram Petrovich Gannibal (1696–1781)?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • seppo heinola sanoo:

    Ajatus Yhdistyneestä Euroopasta esiintyi voimakkasti Ruus-Ristiläis-Teosofisessa julkaisussa Fama Fraternitates vuodelta 1614:

    “Mutta meidän on tunnustettava, että me julkaisemme tämän auttaaksemme niitä, jotka ovat sen arvoiset, mutta ymmärtämättömille on tästä, Jumalan kiitos, vähäinen hyöty! Samoin kuin tämä ovi niin monen vuoden jälkeen ihmeellisesti löytyi, samoin tulee avautumaan ovi Eurooppaan sen jälkeen kun muuri on murrettu!”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Matias Roto sanoo:

    Todellisen aatteellisen perustan Euroopan yhdentymiselle loi keskiaikainen katolinen kirkko. Evankeliumi yhdisti kansoja eri hallitsijoitten valtapiirien yli ulottuvalla yhteydellä. Vuosisatojen aikainen kirkon yhteys kasvatti eri rotuihin ja paikallisiin kulttuureihin kuuluvia ihmisiä yhteiseen näköalaan, josta meidän maanosassamme syntyi näitä paikallisia kansoja yhdistävä eurooppalainen kulttuuri.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Heikki Hakamies
    Heikki Hakamies

    Olen vanheneva pappismies, jolla on takana miltei kolmekymmentä vuotta kirkkoherrana. Kaikesta huolimatta olen edelleen järjissäni. Tarkkailen epätoivoisesti elämänmenoa toivoen joskus siitä jotain ymmärtäväni.

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit

    Kirjoittajan luetuimmat blogit

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit