Sydän, kankku vai umpihanki?

Olen luonteeltani sellainen, että en tykkää yhtään vaatimisesta ja pakottamisesta. Jo lastenkasvatuksessa se on minulle kompastuskivi ja olen joutunut suorastaan opettelemaan vaatimaan lapsiltani yhtään mitään. Tämä on osasyy uupumiselleni lapsirumbassa, koska tein niin paljon itse kotitöitä, kun sydämestään halukkaita niihin ei ilmoittautunut kovinkaan usein. Noh, onneksi ollaan loppusuoralla :)

Joitakin asioita ihmisen on vain tehtävä, vaikka ei haluaisi ja niihin on hyvä lapsia vaatia ja jopa pakottaa, koska muuten käy hullusti. Säännöllinen ja terveellinen elämäntapa, hyvät unet ja liikunta, ovat perustelluita peruspalikoita niin lasten kuin aikuistenkin elämässä ja niitä on hyvä vaatia niin lapsilta kuin itseltäänkin hyvinvoinnin nimissä.

Uskonnolliselle ihmiselle uskonto on vieläkin tärkeämpi asia, koska ihmiselämä koetaan välietapiksi taivastiellä ja sehän on vain kämmenenleveys ikuisuuteen verrattuna. Tämä ei tarkoita sitä, että uskonnollisissa kodeissa elettäisiin holtittomasti vailla säännönmukaisuutta, mutta että loppupeleissä ikuisuusasiat ovat tärkeysjärjestyksessä se numero yksi.

Kun olin lapsi, perheemme kävi seuroissa rauhanyhdistyksellä. Jos olisin saanut valita, en olisi sinne mennyt, vaan jäänyt mieluummin leikkimään kavereiden kanssa kotileikkejä. Seuroissa piti myös istua penkissä kuuntelemassa saarnoja. Jos livahti paikaltaan vaikkapa naulakoille rymyämään, sai kotona vihaista noottia asiasta.

Saarnat olivat pitkästyttäviä ja toistensa toisintoja, niitä ei olisi millään jaksanut kuunnella. Sen verran olen sijaistanut opettajia, että tiedän miten helposti lapset menettävät opetettavaan asiaan mielenkiinnon, jos ei tietoisesti pidä sitä yllä kuvien, piirrosten tai värikkään kerronnan avulla. Äänensävyilläkin on merkitystä sille, miten hyvin lapsi pystyy seuraamaan opetusta. Ei siis ihme, että keskityin seuroissa lähinnä kattolamppujen, seinäpaneelien tai penkkirivien laskemiseen. Nuorena kaverit vetivät seuroihin ja joskus jotkut hurmokselliset saarnamiehet jännittävillä saarnoillaan.

Valitettavasti pistin omat kokemukseni kiertämään omilla lapsillani, eli pakotin heitä seuroihin, pyhäkouluihin, raamattuluokkiin ja jonkin verran myös päiväkerhoihin. Käytin muitakin pakkokeinoja, eli lahjoin, kiristin ja pelottelin heitä saadakseni heidät mukaani seurapenkkiin. Jossakin vaiheessa kykenimme hyvän käytöksen ja hermostumattomuuden rajoissa olemaan vain yhden puheen seuroissa ja sitten kiireen vilkkaa kotiin. Jos rahkeet kesti, jäätiin kahville, aina ei.

Koin sen suurena epäonnistumisena ja tunnetta lisäsi puhujan nuhteleva arvostelu tällaisia perheitä ja sanankuulijoita kohtaan, jotka ovat vain yhden puheen seuroissa, kahvittelevat ja lähtevät sitten kotiin. Tilannetta yritettiin korjata sillä, että päätettiin vetää kaksi puhetta peräkkäin, ennen kuin on kahvitus, jotta toisellekin puheelle jää porukkaa sanankuuloon. Tämmöisiä pakkokeinoja, jotta porukka istuu sanankuulossa.

Tiedän, etten ollut ainoa vanhoillislestadiolainen, jolle seurat olivat se välttämätön pakko matkalla taivaaseen. Kyllähän se puhujakin mainitsi usein seurahaluttomuuden ja että kuinka kuitenkin kannattaa jaksaa tulla ja myös tuoda niitä lapsia sanankuuloon, jotta ”säilymme uskomassa”. Eräs puhuja moitti kerran eräässä keskustelussa vanhempia, jotka eivät tuo nuoriaan raamattuluokkaan: ”se on vanhempien vika, jos nuoret eivät tule raamattuluokkaan, heidät pitää vähän ”niskasta” auttaa sinne”.

Ja meillähän ei ole pakko uskoa ja meillähän ei ole sääntöjä, me vain haluamme tehdä niin ja näin ja vähän noinkin.

Itselleni seurojen hengellinen sanoma oli tuttuakin tutumpaa, joskin verimystiikka oli minulla aina vastenmielistä ja pelottavaakin. En olisi halunnut kuollaksenikaan viedä liikkeen ulkopuolisia kavereitani seuroihin, koska ajattelin heidän pöyristyvän, hämmentyvän, kauhistuvan saarnoihin. Jo sana ”seurat” oli minulla vaikea sanoa kaverilleni, koska koin sen olevan sisäpiiriläinen sana, saati sitten synninpäästösanat. Vähän isompana houkuttelin kaverini samalla paikkakunnalla järjestettäviin suviseuroihin ja siinä taisi käydä juuri niin kuin pelkäsin. Minulla jäi tilanteesta sellainen mielikuva, että kaverini ei tykännyt olla siellä. Voi ei.

Luen nykyään aika harvoin uskonnollisia kirjoituksia ja keskusteluita, mutta nyt olen parille sivustolle eksynyt tutkailemaan aihetta.

Vanhoillislestadiolaisuutta käsittelevällä sivustolla Hulluinhuonelainen on meneillään keskustelu vanhoillislestadiolaisista lapsista ja nuorista ja heidän koulunkäynnistään. Joku luokanopettaja on lähestynyt huolissaan sivuston ylläpitäjää Roosa Tahkolaa kirjeellään.

Opettaja on huolissaan vl-oppilaiden tekopyhyydestä, kun he eivät voi osallistua teatteriesityksiin ja samanaikaisesti saavat pelata pelejä, joissa on väkivaltaa. Hän on huolissaan myös lestadiolaisten taivaspaikasta, joka ei hänen mukaansa tule kestämään viimeisellä tuomiolla, kun se ei perustu uskoon Jeesukseen.

Roosa ottaa koppia opettajan huolista ja miettii omassa pohdinnassaan sitä, miten opettaa lapsia ja nuoria niin, että heidän luottamuksena Jumalaan heräisi ja kristinuskon tietämyksensä vahvistuisi. Voit käydä itse lukemassa aiheesta seuraavan linkin takaa:

https://hulluinhuonelainen.com/2018/08/24/kirje-opettajalta/

Roosa miettii asioita lempeän herkästi, mutta siitä huolimatta olen aistivinani hänen ajattelussaan sellaista ujuttamismentaliteettia lasten ymmärryksen saattamiseksi kristinuskon oikealle tolalle. Jostain syystä vierastan tällaista tosi paljon.

Minusta uskonasiat eivät ole sellaisia, että ne saisivat olla missään mielessä ujutettavia, pakotettavia, peloteltavia asioita ihmismieleen. Minusta siinä pitäisi pysyä kokonaan vapaaehtoisen ”myyntipöydän” alueella. Niin kuin minä menen kauppaan kun maito loppuu, otan purkin hyllystä, maksan ja vien sen kotiin. Kukaan ei painosta minua ostamaan sitä, pidä minulle myyntipuhetta, vaan ostan purkin kun tarvitsen sitä.

Uskonnon pitäisi perustua ihan samaan. Sitä ei saisi olla ujutettuna yhteiskunnan rakenteisiin, ei koulumaailmaan, ei mihinkään. Omat kanavat saa olla lehtineen mainoksineen Ilosanoman ihanuudesta, jotta ihmispolo sielunhädässään tietää osoitteen, mistä mennä hakemaan apua hengelliseen hätäänsä. Jäätelöä jäätelökioskista jääätelötuskaan, armoa armokaupasta synninhätään.

Myös Markku Korteniemi tuo omat kortensa kekoon keskustelussa. Hän kokee lopunaikojen olevan ihan kohta ja kynsillä ja perustelee näkemystään raamatunkohdilla. Se on tuttua settiä minulle koko lapsuuteni, nuoruuteni, jolloin seuroissa aiheesta paasattiin paasaamisesta päästyäänkin. Pelättiin, että 2000 lukua ei tulla näkemään, mutta tässähän sitä olla pällistellään edelleenkin. Siksi nuo Markun pelottelut eivät oikein nappaa ankan selkään, vaan huilivat liukkaasti pitkin höyhenpeitettä kuin tyhjää vaan.

Mutta kun Jeesuskin pelotteli, niin kyllähän myös minä saan. Ja pelottelivathan Paavali ja Luther ja Arvo Peräläkin, jonka lempikohtia Raamatusta taisi olla ilmestyskirjan tarinat. Niin ja onhan lähetyskäskykin, jota tulee noudattaa, jotta oma taivaspaikka säilyy. Niin, Raamattuhan oikein kuhisee paikkoja, joissa uskoa ujutetaan ja pakotetaan kun ihmispolo on niin juntti, ettei osaa uskoa ilman pakkokeinoja. Sitten toisella suupielellä puhutaan, kuinka usko on lahja ja Jumalan työtä alusta loppuun asti. Voi miten ristiriitaista ja järjelle käsittämätöntä koko touhu onkaan!

Omien kokemukseni myötä, en kuitenkaan näe ihan mitään hyvää pakkokeinoissa, en edes lievimmissä, kun puhutaan uskonnoista, hengellisyydestä, kristinuskosta, uskomuksista. Oletettuun tuonpuoleiseen elämään ei saada yhtään ainoaa ihmistä henkisellä niskalenkillä, saati kirveellä. Koko asian pitää lähteä sydämestä, eikä kankkulihaksesta ollenkaan.

Jotkut ovat myös huolissaan ja jopa vihaisia siitä, että uskontoja vastustetaan ja vihataan. En usko kovinkaan monen vastustavan tai vihaavan uskontoja heidän hengellisen sanoman, vaan vääryyksien ja väkivaltaisuuksien takia ja just pakottamisen vuoksi. Silloin ei tarvitse ihmetellä ei-uskovien asennetta uskontoja ja hengellisyyttä kohtaan.

Tuskin ketään haittaa kanssaystävän usko Jeesukseen, mutta tosi monia haittaa kanssaystävän hengellisyyden pakkoujuttaminen, pelottelu tai vastapuolen uskon mitätöinti. Ylipäätään en ymmärrä, miksi uskovaiseksi, kristityksi, uskovaksi itseään tituleeraava ihminen on Ilosanomaansa levittäessään usein niin vihainen, kun vastapuoli ei usko. Uskohan oli lahja, eikö niin?

Hulluinhuonelaisen Roosa ja kommentoija Markku, eivät usko, että sukupuolia voisi olla enempikin kuin Raamatun ilmoittamat kaksi, mies ja nainen. Roosa on huolissaan uskovaisten nuorten tilanteesta, kun he törmäävät tällaisiin ristiriitaisuuksiin koulumaailman ja seurojen sanoman välillä. Kun Markulle sanoma muunsukupuolisesta on hulluus, niin samaan aikaan joillekin Markun sanoma uskomisesta on hullluus.

Hulluus siellä, hulluus täällä, jokainen taitaa istua hulluuden päällä.

Ollaan hulluja, mutta ei ujuteta muihin väkisin sitä samaa hulluutta. Annetaan muidenkin olla hulluja ihan rauhassa, kunhan he eivät levitä hulluuttaan väkivalloin muihin ihmisiin (hulluihin!).

Luulin jo, että puhetulvani on ohi, mutta ei, jatkuu vielä.

Välillä saa lukea sellaisestakin hullutuksesta, että ihminen tietoisesti olisi valinnut itselleen ateismin tai ei usko Raamatun Ilosanomaan tyyliin vastustuksenhalussaan. Minusta se ei mene noin, ainakaan läheskään kaikissa tapauksissa.

Sekä uskohulluus, että ateismihulluus ovat kokemuksiin ja oivalluksiin pohjautuvia prosesseja. Ei niitä voi oikein ohjata muutoin kuin just pakottamalla, mutta sellainen ei loppupeleissä kanna hyvää hedelmää.

Uskomaan päädytään usein pelon ja hädän pohjalta, mutta myös tyhjyyden ja yhteisökaipuun takia. Ateismiin taas päädytään usein siksi, kun hengellinen sanoma vain menee ohi korvien ja ylitse hilserajan niin että pöllyää.

Itselläni ei ole mitään Isoa Suurta Varmaa Totuutta, enkä sellaista kaipaakaan, eikä minua pelota kovin paljoa tulevaisuus eikä etenkään tuonpuoleisuus. Kristinusko on kuitenkin osa minua, mutta ei ehdottoman oikean Raamatun tulkinnan muodossa. Minullehan on syötetty harhaoppiakin täytenä totuutena, plus muita ehdottomia elämän ja kuoleman asioita, jotka ovat tänään hölynpölyä, mikä takaa, ettei tämän päivän tulkinta Raamatusta ole taas parinkymmenen vuoden päästä ihan tunkiotavaraa? Ei mikään. Kuitenkin totuuksia toitotetaan raamatunlauseilla pelotellen, HYI!

Ladun kulkija on ladun vanki, vapaa on vain umpihanki. Noh, tietynlainen totuushan tuokin :)

31 kommenttia

  • Synninpäästösanoissa ei ole kysymys siitä, että ihminen antaisi anteeksi Jumalaa vastaan tehtyjä syntejä. Siinä on kyse siitä, että Ristinveren sovituksen tähden Jeesuksen seuraajille on annettu todistajan tehtävä. Niillä sanoilla todistetaan siitä, että Jumala sulasta armosta Kristuksen tähden antaa anteeksi hänelle, joka sitä häneltä anoo. Kyllä rippisalaisuus on johdettavissa Raamatusta, mutta jos joku ei sitä suojaa tarvbitse, puhukoon sitten kaikki kaikkien kuultavaksi. Ei Jumalan valyakunta ole häpäisylaitos, jossa jokainen vuorollaan häpäisee ttsensä julkisesti.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tapio Tuomaala sanoo:

      Lahtinen: “Kyllä rippisalaisuus on johdettavissa Raamatusta,”

      Kerro, miten voi olla mahdollista, kun apostoli kirjoittaa:

      “Syntiä tekeviä nuhtele kaikkien kuullen, että muutkin pelkäisivät. ”

      Pelko on poistettu laittomuuden opilla. Laittomuuden opettajat ylenkatsovat jakeen jatkoa myös:

      “Minä vannotan sinua Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen ja valittujen enkelien edessä, että noudatat tätä, tekemättä ennakolta päätöstä ja ketään suosimatta.”

      “Sillä kaikkien meidän pitää ilmestymän Kristuksen tuomioistuimen eteen, että kukin saisi sen mukaan, kuin hän ruumiissa ollessaan on tehnyt, joko hyvää tai pahaa.”

      Vl-liikkeessä voidaan antaa syntejä anteeksi, mutta kukin tulee saamaan tekojensa mukaan. Tosin ei kaikki se, mitä vl-liike sanoo synniksi, ole syntiä. Tässä pitäisi palata synnin, hamartian, apostoliseen ja Vt merkitykseen. Kirkko on sanoittanut hamartian eri tavalla kuin Raamatun kirjoittajat sen ymmärsivät.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tässä sotkeentuu nyt pahasti kaksi asiaa. Olisiko kokemuksen puutetta vai väärinymmärrystä. Jos on kaksi syntistä ja toinen niistä tekee rohkeasti ja iloisesti syntia antaen huonoa esikuvaa toisillekkin. Toinen taasen on tullut omantunnon vaivaan ja vapisee pelosta Herransa edessä. Eikai hyvänen aika käsittely ole samankaltainen.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tapio Tuomaala sanoo:

      Lahtinen: “Tässä sotkeentuu nyt pahasti kaksi asiaa.”

      Pahasti sotkeentuu enemmän kuin kaksi asiaa, kun ei pysytä kirjoituksissa. En ole pyytänyt mielipiteitä, vaan vastauksia selviin Raamatun jakeisiin. On surkuhupaisaa, että ne, jotka eniten vaahtoavat pitäytymisestä Raamattuun, kaikkein vähiten ovat kiinnostuneita siitä, mitä Raamattu opettaa KOKONAISUUDESSAAN ohittamatta yhtäkään jaetta. Mikäli yksikin Ut:n jae osoittaa jonkin liikkeen opin virheelliseksi, se on satavarmasti virheellinen. Lestadiolainen oppi vuotaa kuin seula, mutta näyttää varmasti hyvältä, kun ei koskaan lueta niitä jakeita, jotka todistavat sen uskonnolliseksi petokseksi. Jos joku on eri mieltä, niin mielelläni kuulen, mihin hänen väitteensä perustuu. Eivät tule keskustelemaan, koska pelkäävät totuutta, mutta rakastavat valhetta.

      Niin, tämä on haaste vl-liikkeelle opilliseen keskusteluun.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kyllä tähän asiaan löytyy myös Raamatusta ohjeet. Jos luet Matteus 18. kappale: Syntiä tekevä veli. Siinä kerrotaan yksityiskohtaisesti miten asiaa hoidetaan. Siinä samassa luvuss puhutaan myös siitä, ett kaksi yhdessä sopien rukoilee jotain. Eikö se ole luontevaa, että siinä käsitellään ihmisen omaatuntoa ja sitten voidaan rukoilla muutakin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Vuokko Ilola
    Vuokko Ilola

    Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen suvanteissa, pyörteissä, myrskynsilmissä ja sen opetuksen läpivärjäyksessä rapiat nelikymppiseksi kasvanut naisimmeinen.

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit