Taas kirkon pitäisi - niinpä niin

Kirkon pitäisi puhua uskosta. Niinpä niin, tuumin viimeksi tänään lukiessani Jukka Relanderin kolumnia aiheesta. Kolumnin mukaan kirkolla on salaisuus: siellä uskotaan Jumalaan. Vaan ei siis kerrota sitä. Sen sijaan kerrotaan kaikenlaisesta hyvän tekemisestä, mikä ei ole uutinen.

Kolumnistilla itsellään tuntui olevan salaisuus. Tietääkseni hän on seurakunnan luottamushenkilö. Sitä ei ollut mainittu kolumnin lopussa olevassa henkilökuvauksessa. Tämä ärsytti minua tänään.

Sinänsä ajatus on varmaankin oikea. Kirkon pitäisi puhua uskosta. Tai ehkä elää sitä uskoa, tarjota kokemusta siitä.

Mutta ensinnäkään kukkohan ei käskien laula.

Oltuani useamman kerran papeille tarkoitetuilla ammatillisilla pastoraalikursseilla olen jäänyt miettimään kirkon työntekijöiden identiteettiä. Moni pappi pohtii, millainen pitäisi olla, mitä minulta odotetaan. Moni kokee vaikeaksi sopeutua  oletettuihin odotuksiin. Miten pitää puhua? Miten sanoittaa tätä uskoa oikein? Ettei vain mene väärin ja tule sanomista.

Taustalla on tietysti myös se, mitä yliopistossa on opittu. Miten yhdistän saamani tieteellisen koulutuksen ja uskon salaisuuden? Siis niin, että se menee oikein.

Entä mitä tarkoittaa se "oikein"?

Kovin vähän olen törmännyt tilanteisiin, joissa papeille tarjottaisiin omaa identiteettiä ja ajattelua tukevaa ohjausta. On ordinaatiokoulutus ja on pastoraalikoulutuksia, mutta, kas, kun nekin keskittyvät käytännön työhön. Missä pappi voi etsiä, epäillä ja löytää?  Nimittäin vain sillä keinoin voi tulla sinuiksi uskonsa kanssa ja sitten jopa puhua siitä luontevasti.

Toisekseen, kukkoja ollaan me kaikki. Mistä ihmeestä tulee se ajatus, että kirkko puhuu tuolta jostain käsin uskostaan? Ja me täällä jossain maailman tuulissa kuuntelemme sitä. Eihän se niin mene  muuta kuin siinä oudossa oletuksessa, jossa kirkko on paheksuva huivipäinen mummo ja me muut minihameisia tyttöjä väärässä paikassa.

Minä olen kirkko, sinä olet kirkko. Jokainen kastettu ja etenkin luottamuhenkilö on kirkko. Kirkko puhuu minun äänelläni ja eleilläni ja sinun. Sillä tavalla se on elävä asia.

Niin että jos nyt pohdit uskoa ja teet sen vielä ääneen, se on ihan oikein. Siitä se lähtee.

16 kommenttia

  • Pekka Pesonen sanoo:

    Voi kun lähtisikin. Jos olemme yhdessä kirkko, niin miksiköhän me saamme kuluttaa vain penkkejä. miksiköhän meitä on mahdotonta ottaa työntekijöiden rinnalle tekemään hommia yhdessä? Miksi meitä pidetään pieniä vauvoina hengellisesti, eikä anneta edes kasvun mahdollisuuksia. Miksi papit omivat hengellisen työn?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Freija Özcan sanoo:

      En oikein keksi tuohon muuta ratkaisua kuin sen että jos haluaa tehdä ja toimia, pitää tehdä itsensä tarpeelliseksi. Papeilla on sellainenkin ongelma, etteivät he välttämättä keksi, mitä työtä voisi antaa ja teettää. Kun pyörittää toimintarumbaa, voi sokeutua sille kaikelle mitä voisi olla. Ehkä seurakuntalaisten kannattaisi vaan ryhtyä toimiin ja ilmoittaa, että nyt me teemme tällaista. Eri asia tietysti on, että joissakin seurakunnissa ehkä ei osata tukea seurakuntalaisten tekemistä tai ei haluta sitä. Enimmäkseen kuitenkin epäilen kiireen aiheuttamaa näköalan puutetta.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuula Hölttä sanoo:

    Freija Özcan: ” Tietääkseni hän [Jukka Relander) on seurakunnan luottamushenkilö. Sitä ei ollut mainittu kolumnin lopussa olevassa henkilökuvauksessa. Tämä ärsytti minua tänään. – – Miten yhdistän saamani tieteellisen koulutuksen ja uskon salaisuuden? Siis niin, että se menee oikein.”

    En varmasti ole oikea henkilö kommentoimaan näitä asioita, mutta kun seurakunnan luottamushenkilön kolumni saa ärtymään, voisit kysyä häneltä, miten hän itse ja muut seurakunnan luottamushenkilöt toimivat seurakunnan asioista päättävinä, että evankeliumi ja heidän uskonsa Jumalaan kuullaan ja nähdään myös seurakuntalaisten arkipäivässä. . Perheessämme tieteellinen koulutus on yhdistetty uskoon Julia Kristevan tavoin: maailma ja luonto on täynnä ajatuksia, jotka vain odottavat löytämistään ja ajatelluiksi tulemistaan .

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Aarnio sanoo:

    Mielenkiintoinen kolumni.

    Tämä: “Taustalla on tietysti myös se, mitä yliopistossa on opittu. Miten yhdistän saamani tieteellisen koulutuksen ja uskon salaisuuden? Siis niin, että se menee oikein.”

    Tai tämä: “On ordinaatiokoulutus ja on pastoraalikoulutuksia, mutta, kas, kun nekin keskittyvät käytännön työhön. Missä pappi voi etsiä, epäillä ja löytää? Nimittäin vain sillä keinoin voi tulla sinuiksi uskonsa kanssa ja sitten jopa puhua siitä luontevasti.”

    Miksi koulutus on yleensä tuollainen jättäen papin näköjään pulaan? Eikös varsin monet seurakuntalaiset etsi, epäile ja kenties ja toivottavasti löytävät uskonsa ilman kyseistä koulutustakin?

    Minua kolumnin luettuani askarruttaa nykytilanne eli mihins pappeja yleensä tarvitaan, jossei vaikkapa ihan vain Sanan julistamiseen sellaisena, kuin Raamatusta sen löytää, ole se “oikein”? Miksi se tuottaa papille vaikeuksia?

    Kolumni on vähän merkillinenkin herättäen tavisseurakuntalaisessa lähinnä kysymyksiä, joista tässä vain muutama.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Freija Özcan sanoo:

      En oikeastaan kritisoi koulutusta, koska se antaa hyvin monenlaisia eväitä ja näkökulmia ajatteluun. Ongelma on enemmän siinä, miten koulutusta sovelletaan oikeaan elämään. Lisäksi kristillinen elämä on kaikille pitkä matka, jonka aikana joutuu useinkin pohtimaan omaa suhdettaan uskoon ja muuttuneita ajatuksiaan eri elämäntilanteissa. Jos nyt on pappi, sellaisen pohtimisen tilanteet ja tuen saaminen niihin ovat aika vähissä.

      Mutta toisaalta voikin olla ettei papilta todellisuudessa odoteta aina valmista vastausta ja kaiken hallintaa. Ehkä olisikin parempi, että seurakuntalaiset ja papit voisivat pohtia ja etsiä yhdessä uskoa ja rakentua siitä yhdessä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      Freija Özcan: ” Ehkä olisikin parempi, että seurakuntalaiset ja papit voisivat pohtia ja etsiä yhdessä uskoa ja rakentua siitä yhdessä.”

      Pappien mahdollisen “jeesus-syndrooman” vuoksi suosittelen, että pohtiminen ja etsiminen hoidetaan osallistavien ryhmätyötekniikoiden avulla.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Virta sanoo:

    Kiistän jyrkästi olevani kirkko. Kirkko on pyhien yhteisö jossa evankeliumia puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein jaetaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Kirkko on pyhien yhteisö… Kirkollahan on monta tehtävää, joiden jakaminen eri osiin voisi karkeasti ajatella olevan sisällä olevien ruokkiminen ja ulkona olevien Evankelioiminen.

    Kristuksen ruumis ja Ylkän morsian ovat jollain tasolla kuvaa Kirkosta ja samassa yhteydessä, kuin mies ja nainen, jotka elävät yhdessä ja synnyttävät lapsia. Puhutaan myös Jumalan perhekunnasta. Kuten perheessä yleensä, siinä on monia eri jäseniä, joiden elämä ja työ ei ole individualistista itsensä toteuttamista vaan yhteistä tekemistä ja olemista. Ehtoollinen on perheateria, jossa kokoonnumme yhteen nykyisten ja jo poisnukkuneiden pyhin kanssa.

    Näköalat voisivat olla helpompia käsitellä, jos kaikki ymmärtäisivät Kirkon olemuksen maailmassa. Luulen, että se on suurelta osalta seurakuntalaisia hukassa.

    Mistä muutos nykyiseen? Se on se iso kysymys, johon en osaa vastata. Maranata.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Vetoan Facebookin antamiin tietoihin. Sieltä löytyy kymmenittäin pieniä ja suurempiakin epävirallisia ryhmittymiä joissa kekustellaan myös vakavasti uskosta, uskonnollisuudesta, uusista oivalluksista, olemisen vaikeudesta pappina jne jne.

    Luulen että tuollaisia piirejä löytyy kymmenittäin sekä F-bookissa että sen ulkopuolella . Sellaiset yksityiset ystävien tai puoliystävien yhteisöt ovat niitä joissa keskustellaan keskeisistä ja identiteettiä kehittävistä asioista.

    Aikuisiän ystävyydet syntyvät opiskeluaikoina ja siksi opiskelukavereista muodostuneet ryhmät elävät aikuisystävinä ollessaan oleellisia persoonallisuuden muodostukselle eikä niihin ulkopuoliset pääse helposti mukaan.

    Noita piirejä ei pidä tehdä julkisiksi areenoiksi, ne menettävät taikansa kun niistä tulee foorumeita julistukselle.

    Jolla ei ole tuollaista epävirallista yhteisöä on valitettavassa asemassa. Aikuisena on vaikeata löytää uusia ystäviä joiden kanssa voi inttiimisti kokoontua ja parantaa maailmaa .

    Kursseja voi suunnitella sellaiseen suuntaan jossa annetaan tärkeiden teemojen olla ja kokoonnutaan ryhmänä tuulettamaan ajatuksia kokemusten pohjalta ja ilman kummempaa jälkiraportointia. Siis tehokkuus porttikieltoon. Siis henkilökohtaisen elämän aivoriihejä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    En nyt pelkästään ole omalla asiallani Freija Özcan. Kirkkohallituksessa on työryhmä pohtimassa, tätä esittämääni ongelmaa. Joten se on ihan oikeasti olemassa. Monet ovat suorittaneet saarnalupatutkintoja. Harvat ovat saaneet saarnata yhtä kertaa enempää. Siitäkin huolimatta , että saivat seurakunnalta siitä hyvää palautetta.

    Toisaalta meidän maalikkojen ei pitäisi mennä pappien tonteille. Onhan saarna heille aika tärkeä juttu. Joten vuoroaan ei hevin halua luovuttaa. Muuta vastaa tilannetta ei sitten oikeastaan taida olla. Jossa voisi jakaa hengellistä opetusta maallikkona. Sellaiseen olisi kirkossamme suuri tarve. Sitä vain ei pappien taholta ole juurikaan huomioitu.

    Vapaaehtoistehtävät ovat hyvin harvoin sellaisia, että niihin osallistumalla voisi samalla itse saada hengellistä kasvua. Niinpä me jäämme ainaiseksi hengellisiksi vauvoiksi. Sen sijaan että voisimme olla tukemassa oikeasti kirkon hengellistä toimintaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Freija Özcan sanoo:

      Okei, eli nimenomaan messussa toimimisesta kyse. Eihän messussa oikeastaan tarvita pappia muuta kuin asettamaan ehtoollinen. Ehkä siinä tosiaan on jotain pelkoa että homma menee väärin, koska papit usein pelkäävät itsekin tekevänsä virheitä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jorma Hentilä sanoo:

      Viikko sitten lauantaina olin sateenkaarimessussa Finlaysonin kirkossa Tampereella. Pappi hoiti hänelle kuuluvat liturgiset tehtävät, uruissa oli ammattilainen. Kaiken muun, saarnaa myöten, hoitivat seurakuntalaiset.

      Myös Helsingin sateenkaarimessun toteutuksessa seurakuntalaisten osuus on näkyvä: kirkkoväärtinä, tekstinlukijana, avustajana esirukouksessa (teksti seurakunlaisen kirjoittama), kuorolaisena, silloin tällöin myös saarnaajana.

      Sateenkaarimessusta vastuussa oleva Kallion kirkon pappi ei pelkää, että me seurakuntalaiset harhautuisimme väärille teille ja mokaisimme, vaan luottaa meihin. Tätä luottamusta osoittaa esimeriksi se, ettei hän ole millään tavalla yrittänyt “mestaroida” esirukoustekstejäni – joissa usein olen käyttänyt suorapuheisia Vanhan testamentin profeettoja.

      Parhaillaan meneillään olevassa Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnan uuden kirkkoherran valinnassa olemme seurakuntaneuvostossa painottaneet innovatiivisuutta ja kykyä luoda edellytyksiä seurakuntalaisten aktiiviselle osallistumiselle toiminnan järjestämiseen.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jari Haukka sanoo:

      Mitä uskontoa harjoitetaan “sateenkaarimessussa”? Onko kyse jostain uususkonnosta? Palvotaanko jotain luonnonilmiötä? Onko ko tapahtaumalla jokin yhteys kristinuskoon? Ehkä osallistujat ovat kääntyneet “sateenkaariuskontoontoon” kristinuskosta?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jorma Hentilä sanoo:

      Jari Haukka,

      älä hyvä mies tee itseäsi naurettavaksi!

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Siinä virheiden pelossa on todennäköinen syy sille ettei muitakaan luovia voimavaroja uskalleta ottaa käyttöön. Työntekijät kun jatkuvasti joutuvat varomaan toisten varpaita. Ettei vain astu niille. samalla joutuu varomaan sanomisiaan ja tekemisiään. Kuka tahansa seurakuntalainen saattaa huomauttaa mistä tahansa. Joten oisko tuon kaiken pelkääminen pahin este sille, ettei maalikoille oikein ole tilaa kirkon toiminnassa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Pelko siitä, että homma lähtee lapasesta on olemassa ja silloin on myös helpompaa kieltää kaikilta, kuin antaa muutamille vapauksia. Näinhän se paljolti menee.

    Seurakuntalaiset ovat ottaneet toisissaan ohjeen, että asetutaan viimeisille sijoille ja odotetaan, että arvollisempi kutsuisi eteen… Kukaan ei vain tahdo kutsua ja paljon tekeviä käsiä ja vapaa ehtoista voimaa menetetään. Ollaanko Kirkossa tulossa pian taas siihen aikaan, jolloin kaikkia tarvitaan, kuten hyvin toimivassa hirviporukassa? Yhtään ei ole varaa jättää sivusta katsojaksi.

    On myös tärkeää pitää seuraavaa ajatusta ja esimerkkiä järjestyksestä mielessä, sillä kaikista ei ole kaikkeen.

    ”Sillä jokainen ylimmäinen pappi, ollen ihmisten joukosta otettu, asetetaan ihmisten puolesta toimittamaan sitä, mikä Jumalalle tulee, uhraamaan lahjoja ja uhreja syntien edestä, ja hän voi säälien kohdella tietämättömiä ja eksyviä, koska hän itsekin on heikkouden alainen, ja tämän heikkoutensa tähden hänen täytyy, samoinkuin kansan puolesta, niin itsensäkin puolesta uhrata syntien edestä. Eikä kukaan sitä arvoa itselleen ota, vaan Jumala kutsuu hänet niinkuin Aaroninkin. Niinpä Kristuskaan ei itse korottanut itseänsä ylimmäisen papin kunniaan, vaan hän, joka sanoi hänelle: “Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin”; niinkuin hän toisessakin paikassa sanoo: “Sinä olet pappi iankaikkisesti Melkisedekin järjestyksen mukaan”. Ja lihansa päivinä hän väkevällä huudolla ja kyynelillä uhrasi rukouksia ja anomuksia sille, joka voi hänet kuolemasta pelastaa; ja hänen rukouksensa kuultiin hänen jumalanpelkonsa tähden. Hebr.5:1-7

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Freija Özcan
    Freija Özcan

    Olen Kotimaan ja Askelen toimituspäällikkö ja myös pappi.

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit

    Kirjoittajan luetuimmat blogit

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit