Taivas tai kadotus - ainoat vaihtoehdot?

Katsoin televisiosta luonto-ohjelmaa, jossa liemikilpikonnan poikaset kiitivät kohti merta. Saalistajat luonnollisesti käyttivät tilanteen hyväkseen. Moni poikanen menehtyi jo matkalla, eivätkä mereenkään ehtineet olleet lopullisessa turvassa. Vain yksi tuhannesta poikasesta selviytyy aikuiseksi asti.

Nousevat mieleen Jeesuksen sanat: ”Se portti on ahdas ja tie kapea, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät. Mutta se portti on avara ja tie lavea, joka vie kadotukseen, ja paljon on niitä, jotka siitä sisälle menevät.” Kun katselee vaikkapa suurkaupunkien ihmisvilinää, voi kysyä: onko suurin osa näistäkin kiirehtijöistä kulkemassa massan mukana laveaa tietä, sitä, joka vie lopulta tuhoon?

Taivaallinen neuvottelu

”Tehkäämme ihminen kuvaksemme, kaltaiseksemme.” Tämä oli lopputulos keskustelusta, jonka Kolmiyhteinen Jumala kävi ennen ihmisen luomista. Tässä neuvottelussa oli tiedossa kaikki, mitä siitä seuraisi: jokainen veriteko ja julmuus, jokainen kyynel, kaikki kärsimys, mitä ihmiskunnan historia sisältää. Poika lupasi ottaa kaiken vastatakseen.

Kyllä Jumala tiesi, että tämä päätös sisälsi valtavan riskin. Ja hän tiesi, mitä se riski merkitsisi myös hänen omalle sydämelleen: että se särkyisi kerran todellisesti. Että hän joutuisi kokemaan saman tuskan kuin luotunsa, ja vielä kovempana. Mutta silti hän otti sen riskin.

Ilmeisesti tämä heidän mielestään kannatti. Muuten ei olisi tätä historiaa eikä tätä hetkeä.

Tulenarka asia

Viime aikoina Raamatun käsitys helvetistä tai kadotuksesta on noussut aiempaa enemmän esiin. Hengellisessä julistuksessa ainakin kirkon piirissä näitä sanoja on pitkään vältelty. Enkä sitä ihmettele. En itsekään ole niistä sen paremmin kirjoitellut kuin keskustellutkaan. Miettinyt kyllä.

Helvettiä viljellään karskissa kielenkäytössä yhtenään, eikä se siinä yhteydessä näytä herättävän sen kummempaa huomiota. Mutta jos puhumme siitä tosimielessä, asia osoittautuu perin tulenaraksi – tulijärveen tai pätsiinhän sitä verrataankin. Helvetin tai kadotuksen olemassaolo sotii nykyihmisen avaramielistä, suvaitsevaista ja kaiken sallivaa ajattelua vastaan. Jos julistamme rakkauden Jumalaa, kuinka helvetti sopii samaan kuvaan lainkaan? Ikivanha ongelma, jolla kristittyjä on aina ahdisteltu.

Ei tämä olekaan uskovalle kristitylle helppo asia. Monet kerrat olen sitä pohtinut, jopa kapinoinut. Toivoisin, että olisi jokin muu ratkaisu niiden suhteen, jotka eivät halua tunnustaa Jumalaa ylimmäksi auktoriteetikseen. On syvästi kipeä asia ajatella sitä, että läheiset, rakkaat ihmiset joutuisivat kadotukseen, eikä koskaan enää voisi olla heidän kanssaan. Tätä huolta ei voi vähätellä.

Mutta Raamattua on yritettävä ymmärtää Raamatulla. Kerran Jeesuksen äiti ja veljet tulivat hakemaan häntä pois kansan keskeltä, koska arvelivat hänen olevan pois tasapainosta ja tuottavan häpeää itselleen ja perheelle. Tuolloin Jeesus katsoi ympärillään olevia ihmisiä ja sanoi: ”Tässä ovat minun äitini ja veljeni. Se, joka tekee Jumalan tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini.” – Pitäisikö siis ajatella, että kerran Jumalan valtakunnassa maalliset sukulaisuussuhteetkin menettävät merkityksensä? Tuleeko Jumalan lapsista uusi perhe, läheisempi kuin lihan mukaan syntynyt? Mutta kuka pystyy ajattelemaan näin?

Moni on sanonut, ettei voi hyväksyä kadotusta, koska rakastaa niin paljon läheisiään, ettei kestäisi ajatusta heidän joutumisestaan sinne. Mutta eikö Jumalan rakkaus ole vielä palavampaa kuin meidän ihmisten parhaimmillaankaan? Kuinka hänen sydämensä sen kestää?

Paavalilla ei ollut omaa perhettä, mutta hän totesi kerran, että hän soisi olevansa kirottu pois Kristuksesta, jos se vain auttaisi hänen heimoveljiään pääsemään osallisiksi pelastuksesta. Tässä on häivähdys Kristuksen rakkautta: hänhän suostui helvetin kauhuihin ei ainoastaan heimoveljiensä vaan jopa vihamiestensäkin vuoksi – että kaikki voisivat pelastua. Kuinka monella meistä on yhtä epäitsekäs mieli?

Jumalan pyhyys hämärtynyt

Omissa pähkäilyissäni päädyn aina siihen, että ihmisenä oleminen on äärimmäisen vastuullinen asia. Ja nimenomaan Jumalan majesteettisuutta vastaan nouseminen on sitä. Se ei ole kevyt juttu, joka voitaisiin ohittaa sormen heristyksellä.

Jumalasta erossa oleminen on hämärtänyt ymmärryksemme Jumalan olemuksesta, nimenomaan hänen pyhyydestään. Rakkauden toki hyväksymme, mutta pyhyys, siis täydellisen hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden tinkimätön vaatimus, on vaikea ymmärtää ja hyväksyä. Se herättää meissä kapinaa, haluaisimme, ettei ainakaan pikku hairahduksista ja tottelemattomuuksista tehtäisi numeroa. Avaramielisimmät olisivat halukkaita avaamaan taivaan oven julmimmillekin hirmuhallitsijoille – ajattelematta loogisia seurauksia.

Mutta on selvää, että tätä kysymystä ei ratkaista demokraattisesti äänestyksellä. Se on ratkaistu jo ennen maailman luomista. Silloin käytiin kyllä neuvottelu, mutta ihmisellä ei ollut siinä äänivaltaa, riippuihan hänen luomisensakin neuvottelun tuloksesta. Yhden neuvottelijan suostuminen äärimmäisen vaikeaan tehtävään johti ihmisen luomiseen.

Kadotuksen olemassaolo on väistämätöntä siksi, että Jumalan pyhyys on niin ehdoton, että hänen yhteyteensä ei sovi pieninkään pahan pilkahdus. ”Jumala on valo, eikä hänessä ole pimeyden häivääkään.” Siksi tie hänen yhteyteensä on suljettu siivosyntisiltäkin. Ja koska ihminen on Jumalan kuvaksi luotuna ikuisuusolento, hän ei ilmeisesti voi raueta tyhjiin – niin armolliselta kuin tämä vaihtoehto tuntuisikin.

Professorin hyppy

Äskettäin eräässä hengellisessä viikkolehdessä teologian professori tarttui rohkeasti aiheeseen ja selvitteli Raamatun ja Jeesuksen opetusta helvetistä ja kadotuksesta. Hän osoitti, että sitä on mahdotonta karsia pois Raamatusta, ”eikä Jumala ole antanut asiasta uutta ilmoitusta”.

Kirjoituksensa lopussa professori teki kuitenkin loikan kuilun yli. Hän totesi, kuinka se tuomari, joka lopulta ratkaisee, minne kukin aikojen lopussa päätyy, on rakas Taivaallinen Isämme, joka ”itse varjelee meidät lopun aikojen läpi taivaaseen”. Saimme huokaista helpotuksesta.

Vai saimmeko? Professori loikkasi kadotuksen kuilun yli - mutta voiko tuollainen loikka onnistua? Miksi hän ei maininnut mitään sillasta?

Se silta, josta professori ei maininnut, on kyllä olemassa: se on Jeesuksen työ ja usko häneen. Se silta on ristinpuu. Vain se on kestävä silta yli kadotuksen kuilun, joka erottaa meidät Jumalasta. Ilman sitä kenenkään on turha yrittää loikata yli.

Jos kadotuksen uhkaa ei olisi, miksi Jeesuksen olisi pitänyt kärsiä niin kova kuolema ja Jumalan hylkäämäksi joutuminen - eli helvetti? Eikö hän olisi voinut tyytyä kertomaan, että ei tarvitse pelätä - Jumala kyllä huolehtii, ettei sinne kenenkään tarvitse joutua? Kadotuksen uhka on niin vakava, että yhden sellaisen, jonka ei pitänyt sinne joutua, suostui sinne vapaaehtoisesti, ettei kenenkään muun tarvitsisi.

Itsestäänselvyys vai välttämättömyys?

Ehkä tätä pidetään niin itsestäänselvyytenä ja moneen kertaan todettuna, ettei professori katsonut tarpeelliseksi muistuttaa siitä. Mutta itse ajattelen, että se on niin oleellinen asia, että se on aina mainittava tätä aihetta käsiteltäessä. Parempi vielä, jos osaa perustella asian niin selkeästi, että kuulija vakuuttuu siitä, että tätä siltaa on etsittävä ja siitä mentävä, jos mielii välttyä suistumasta kadotuksen kuiluun. Olisi tultava aivan selväksi, että ilman henkilökohtaista uskoa Jeesukseen meillä ei ole Taivaallista Isää, joka huolehtii, että vältämme kadotuksen.

Tartuin tähän asiaan ennen kaikkea selvittääkseni omia ajatuksiani kadotuksesta. Mutta myös siksi, että nykyään kirkon piirissä on yleistynyt julistustapa, jossa Jeesuksen sovitustyö ohitetaan tai peräti kielletään sen tarpeellisuus. Kuitenkin se on ainoa pelastustie ja evankeliumin ydin. Eräs pappi totesikin, että julkisissa tiloissa vaaditaan, että pelastustie on selvästi osoitettu. Eikö sitten julkisessa hengellisessä opetuksessakin?

Tuskin kukaan teologian professori – maallikoista puhumattakaan – pystyy selvittämään, mistä kadotuksessa lopulta on kyse ja miten Jumalan sydän sen kestää. Joka tapauksessa pelastustie on Raamatussa aivan selvästi osoitettu, ”ettei yksikään, joka häneen uskoo” sinne joutuisi.

----
EPILOGI (18.4.)
Jotkut karskit tyypit ovat todenneet, että viihtyvät paremmin helvetissä kuin taivaassa. Siltä voi tuntua nyt, jos on tottunut ronskiin elämään ja kuvittelee taivaan jonkinlaiseksi hempeilyksi. Mutta entä, kun todellisuus on käsillä?

Blogissa en käsitellyt lainkaan sitä, mitä kadotus on. Siitä on Raamatussa hyvin vähän viittauksenomaisia mainintoja. En oikein jaksa uskoa konkreettiseen tulijärveen, enkä siihenkään, että Paholainen siellä ihmisiä piinaisi. Mutta ajattelen, että kadotus on jotain sellaista, josta Jumalan hyvyys on täysin poissa ja pelkkä pahuus jäljellä. Ei siellä enää ryypätä, läiskitä korttia eikä remujuhlia vietetä. Ei ole huumeita, joilla mieltänsä turruttaisi. Oleellista lienevät kaksi asiaa.

Ensinnäkin kaikki yhteydet ovat poikki, niin Jumalaan kuin lähimmäisiinkin. Pelikaverit ja rikoskumppanit puuttuvat. Kommunikaatiota ei tapahdu. Jäljellä vain totaalinen yksinäisyys.

Toiseksi: totuus omasta elämästä on pohjia myöten paljastunut. Nyt kaikki nähdään Jumalan pyhyyden valossa, siksi syyllisyys ja katumus vaivaavat. Elämää ei ole selvitetty, anteeksi pyydetty eikä saatu. Sitä lienee hammasten kiristely: kaduttaa, kun en sittenkään ottanut todesta, mitä uskon asioista kerrottiin. -
Mutta en väitä, että epilogin ajatukset vastaisivat todellisuutta. Onpahan samanlaista kyselyä kuin blogini muutenkin.

Omassa uskossani helvetinpelolla ei koskaan ole ollut juuri mitään osuutta. Vaikka olen herätysliiketaustainen, en koskaan kohdannut helvetillä pelottelua. Onneksi näin. Mutta eräs läheinen ystäväni on tämänkin kokenut. Nyt hänellä kuitenkin on valoisa, syvällinen usko. Mitä paremmin opimme tuntemaan Jeesuksen ja Taivaallisen Isämme, sitä valoisamman uskon voimme saavuttaa, eikä kadotusta tarvitse yrittää sen kummemmin pohtia eikä ymmärtää.

Ehkä en olisi koskaan tätä blogia ryhtynyt kirjoittamaan, jos mainitsemani professori olisi tuonut selvästi esiin myös pelastustien. Mutta koska niin ei tapahtunut, asia jäi kaivelemaan, ja ryhdyin kirjoittamaan. Olihan kyseessä ehkä maan ehkä levinnein hengellinen julkaisu. Mutta hyttysen ininää tämä oma vastineeni on, eikä näitä sivuja lue kuin pieni murto-osa tuon lehden lukijakunnasta.

100 kommenttia

  • Reijo Mänttäri sanoo:

    Rauli, jos tarkoituksesi on ärsyttämällä , (vt. 17:29)saada asiallesi edullisempaa asetelmaa, niin olen jo muutamalla vihjauksella pyytänyt sinua asiallisuuteen, koska sellainen aina toimii, “eikös vaan”? Uskoisin, ettei ole liioiteltua sanoa, että ‘hehettelevä’ viestintäsi joskus näyttää muodustuvan lähes urheilumuodoksi. Jos sinulle esitetään asiallinen väite, kommenti, niin se on ansainnut asiallisen vastineen. Koko asian, otsikon ydin on Jeesus, helvetin luoja, ja sitä sinulta tivaan. Tunnusta tämä Mikael-jeesuksesi, niin olet vapaa jatkuvasta kyselystäni. Eli annan jehovalaisten noudattaa Vartiotorin tunnustuskirjoja niinkuin heille opetetaan. Tee vain selväksi, että se on teidän juttu, vaikka sitä muillekin suosittelette.

    Sitten jälleen kerran,

    viestissäni joka pitäisi huomioida pitkäksi, toistan kolme kertaa olennaisen, jonka sinäkin ilmeisesti olet huomannut. On ehdottoman tärkeää huomioida, että etenkin Jeesuksen sovitustyön jälkeen hänen seuraajansa, uskovat, eivät voi tehdä mitään ilman Jeesusta. Ei mitään! – Muut kyllä ‘voivat’, mutta se ei ole Jumalan Hengen vaikuttamaa, eikä se edistä kulkua Jeesus-tiellä uskovaisellakaan. Vaikka kuinka olen kaventanut sinun ‘ilmaisuvapauttasi’ koskien sitä Yhtä ja Ainoaa, niin ohitat asian ja esittelet tietämystäsi keskeisen, keskustelun alla olevan asian ulkopuolelta ikäänkuin kompensoivana tietoiskuna sen tilalle, mihin sinun pitää vastata. Et voi tai et kykene viittaamaan alkuperäiseen tekstiin, joka tänään on sama kuin Alkuseurakunnalla, niin muut jutut Rooman vankiloista tai erilaisista englantilaisista käännöksistä on vain hämäystä. Ehdottaisin, ettet jatka muuhun vastailuasi kuin esitetyyn väittämään, kysymykseen, joka on kaiken Jeesuksen seuraamisen, kristinuskon perusta.

    Matt. 25:41 “Sitten hän myös sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ‘Menkää pois minun tyköäni, te kirotut, siihen iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu (hetomaizo) perkeleelle ja hänen enkeleillensä”.

    Tämä on Jeesuksen puhetta helvetistä. Verbi ‘hetemaizo’ on muodossa joka kertoo että työ tuli tehtyä valmiiksi lopullisesti. Ilmoitus on Jeesuksen ja näin pidän hyvinkin asiattomana, että kaivelet epäkohtia helvetissä, joka paikka Vartiotornin opin mukaan ei ole edes olemassa, vaan tarjotaan parempaa vaihtoehtoa, olemattomuus. Tämä on tärkeä opinkohtanne jehovalaisuudessa, muttet käytä sitä vetonaulana helvitittömyys-opetuksesi tueksi. Miksi et?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Rauli Toivonen sanoo:

      Ymmärsin sinun tekstistäsi tällä kertaa kaikkein selkeimmin lauseen ”pidän hyvinkin asiattomana, että kaivelet epäkohtia helvetissä”.

      Ilmeisesti pidät epäkohtien kaiveluna sitä, että perustelen melkoisen monella Raamatun tekstillä ikuisen tulen symboloivan ikuista tuhoa. Sitä kadotusta, josta englanninkieliset käännökset käyttävät ilmausta destruction. Jos näet käyttämäni ei- suomenkieliset tietolähteet ja käännökset hämäyksenä, niin ole hyvä ja kerro, mikä niissä on virheellistä.

      Ja eikös tämä kadotus/helvetti ole oleellinen osa keskustelumme teemaa? Näin minä olen asian ymmärtänyt.

      Suunnilleen jokaisesa kommentissasi esiintyy raamatullinen erisnimi Mikael. Aiheesta käytiin pitkä ja ihan mielenkiintoinenkin keskustelu oman otsikkonsa alla osoitteessa https://www.kotimaa24.fi/blogit/onko-jeesuksen-taivaallinen-nimi-mikael/#comments

      Ehkä haluat käydä vilkaisemassa noita 141 puheenvuoroa, vaikka keskustelu onkin loppunut yli kaksi vuotta sitten. Muutoin katson, että tämä taivas-kadotus pohdiskelu on tullut osaltani päätökseen. Ei tosin mihinkään kadotukseen, sillä täältähän nämä meidän puheenvuoromme jatkossakin voidaan löytää.

      Kiitos sinulle RM keskustelusta.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Reijo Mänttäri sanoo:

      Et pysy etkä palaa Itse Asiaan. Nyt kaarsit asialliseti ja se plussana, muttei ole tämän blogin aihe.

      Aihe on Jeeuksen perustama helvetti.

      Mitä Mikael-jeesukseen tulee niin se on tullut esille viittaamassai blogissa. Siksi haluanki palauttaa sen sanoman tähän ja se kumoaa Raamatun Jeesuksen, eli on toisenlainen jeesus, josta Paavali varotti.

      Eli taivas on Jeesuksen koko maailmalle tuoma ulottuvuus, kun ihmisen uudestisyntyy Ylhäältä, eli Pyhästä Hengestä. Ellei hän anna itseään pelastettavan, eli uudesisyntyä, hän ei ole näkevä Taivasten Valtakuntaa. Jeesuksen kaikille tarjoaman pelastuksen voi hyljätä jo alussa kun se tarjotaan. Sen voi hyljätä vaikka olisi uudestisyntynyt. Voi luopua uskosta ja elää synnissä, mikä on ero Jeesuksesta.

      Kyllä tuo viittaus blogiisi Mikael -jeesuksesta sinetöi sen mihin uskot ja seisot herrasi edessä, jonka nimen vahvistit.

      Voi loppua minunkin puoleltani. Kiitos Anitalle, että annoit kaiken tämän tapahtua.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Anita Ojala sanoo:

    Osasin vähän aavistella, että taitaa tulla pitkä keskustelu kiistanalaisesta asiasta. En tiedä, oliko tarpeellista, hyödyksi vai peräti vahingoksi. Itse en tullut aiempaa viisaammaksi, ikävä kyllä. Olen samassa pisteessä tämän asian suhteen kuin blogia kirjoittaessani. Enemmän kysymyksiä kuin varmoja mielipiteitä.

    On monia asioita, tärkeitäkin, joihin Jumala ei ole katsonut tarpeelliseksi antaa meille yksiselitteistä, täydellistä ja selkokielistä vastausta. Sillä, mitä on ilmoitettu, on kuitenkin mahdollista selviytyä perille.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Anita Ojala
    Anita Ojala

    Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja, free lancer -kuvittaja, -kirjailija ja -toimittaja. Minulta on julkaistu 4 kirjaa: mm. Valopilkkuja: viriketekstejä lasten ja nuorten hartaushetkiin (soveltuu myös aikuisten hartauskirjaksi).