Takaisin messuun

Taitekohdassa ollaan, Helsingin Sanomat julistaa sen suurilla kirjaimilla. Viikon päästä  pitäisi kirkonoven taas avautua messuun.  Tulossa olen, mutta sen tulon voisi nyt aloittaa kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti  kirkon urkuparvelta, hieman ulkopuolisen oloisena, kokemuksiaan ja myös tulevaa ajatellen.  Striimauksia on katseltu.  Sopivasti muutama viikko sitten kerrottiin, että tv-jumalanpalvelusten katsojaluvut ovat selvässä nousussa. Miksiköhän.

Poikkeustilaa tarjotaan yhdeksi selitykseksi ja  syystä, muitakin syitä varmasti on. Alan vähitellen uskoa, että kirkon viestintä on näissä studiokirkoissa löytänyt jotain ratkaisevasti uutta, tavan lähestyä nykyihmistä ja että kirkon kynnyksestä sahattiin pala jo nojatuolikirkossa.  Studiokirkossa on puhutellut sen konstailematon ja pelkistetty sanoma, tuntuu että siinä on kaikki tarpeellinen ja silti kysymyksessä on jumalanpalvelus,  nojatuolikirkon vahvuus taas on tarinankerronnassa.  Ei paha, jos näistä on muodostumassa television hartausohjelmien ydintä kun kevyemmistä tuotantotavoista jo puhutaan ja jatkuvat ne paikallisetkin lähetykset. Muistelen Kari Kuulan joskus kirjoittaneen viisaita kirkon tv-näkyvyydestä, käyn tarkistamassa ja huomaan, ettei tohtoria ole blogeissa pitkään aikaan näkynyt, mutta se viimeisin niistä, siltä näyttää että toiveet ovat ainakin osin toteutuneet,  taivaskanavien merkityksestä  en ole yhtä varma.

Ajattelen näitä asioita kuitenkin myös  toiselta suunnalta.  Minun juttuni messussa on liturgia, sitä en väsy koskaan kuuntelemaan,  sen erot eri kirkoissa ovat se suola jota olen tullut hakemaan.  Pitää oikein miettiä missä kaikenlaisessa on ehtinyt tähän ikään olla mukana vaikka kirkonpolku pääsikin ruohottumaan opiskeluaikojen jälkeen joksikin aikaa, polku kuitenkin löytyi uudestaan.  Sattuman Ville poikkesi kirkoissa eri puolilla Suomea. Veskansan kirkkopyhään piti päästä, eväät nenäliinaan käärittynä,  kelttiläinen kirkkomusiikki tuli ja vei mukanaan, Lapuan tuomiokirkossa näki heti, minne kulkumiehellä ei ollut asiaa. Kokemuksista voisi puhua pitkään.  Tätä kirjoittaessa on nähty ja kuultu  helluntain tulenpunainen studiokirkko. Mielessä käy että tämän kanssa voisi kyllä elää jatkossakin, mutta ajatus on jo karannut muualle.

On ihmisiä, joiden mielestä pitäisi saada itse valita seurakuntansa. Olen tuota itsekin ajatellut siltä kannalta, missä olisi se  läheisin messun kaava ja tapa toimia ja tasan yhtä monta kertaa olen peruuttanut takaisin Ei sellaista ole. Sileä pinta ei kauan jaksa kiinnostaa,  rosoa pitää olla.  Kun menneitä muistelee niin olen yrittänyt väistellä kaikkea päälle tunkevaa, näytti se sitten vapaakirkollisuudelta, panteistiselta ekoviritelmältä tai joltain muulta, niille on oma yleisönsä. Muu onkin sitten jo harmaata aluetta jolta voi löytyä mitä vain.  Juuri kun luulee löytäneensä hiljaisuuden äänet voi löytää itsensä afrikkalaisesta messusta joka vain ottaa ja vie mukanaan.

Tarkemmin ajatellen, taidanpa  jättää sen urkuparvelle kapuamisen sikseen.  Penkkiin vaan.

 

 

 

 

 

1 kommentti

  • Teemu Kakkuri sanoo:

    Nyt taidetaan olla ytimessä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Kaarlo Kuntsi
    Kaarlo Kuntsi

    Pohjoisesta Kymenlaaksosta Sipooseen kulkeutunut sotaorpo ja sosiaalipsykologi, ylitarkastaja mm., musiikin ja poliittisen historian harrastaja, seurakuntien luottamusmies, eurooppalainen

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit

    Kirjoittajan luetuimmat blogit

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit