Talousmies kirkon taloudesta ja vähän muustakin

Kuinkahan moni on mahtanut lujea Ahti Hirvosen pamfletin Ajatuksia muutoksesta ja sen tarpeesta pmassa – ja kirkon – elämmässä? Se ilmestyi pari vuotta sitten Kotimaan Kirjahylly nimisen palvelun avauksena, ja on luettavissa ilmaiseksi pdf-muodossa Kotimaa24:ssä.

Kun nyt on aikaa vaikkapa kirjoittamiseen, olen jonkun verran miettinyt mistä haluaisin kirjoittaa. Mikä olisi mielestäni tärkeää ja riittävän kiinnostavaa? Teologiset nyanssit tai hengelliset näkemyskiistat eivät kiinnosta, vielä vähemmän spekulointi kirkkoa jakavista teemoista. Sen sijaan jostakin kumman syystä se mitä tälle omalle kirkolle on tapahtumassa tai tapahtuu – tai ei tapahdu – todellisuudessa jaksaa kiinnostaa. Todellisuudella tarkoitan kirkon toimintaa, sen johtamista ja suuntaa, jopa hallintoa ja taloutta, ei niinkään teologisesti/hengelliesti. Kun olen jopa Hengen uudistuksen kohdalla huomannut kaipaavani enemmän seurakunnan ja kirkon uudistusta, taidan olla jo melko paatunut. Näen silmissäni vastaväitteitä että hengellisestä uudistuksestahan kaikki alkaa kaikki riippuu! Joo kyllä ja tavallaan – mutta kun ja jos sen tiimoilla yritetään hakea askelmerkkejä, ollaan pian pohjattomassa näkemysten suossa. Tai sitten omissa turvallisissa kuplissa. Siksi minua nyt kiinnostaisi kuulla kuinka moni on tutustunut Hirvosen ajatuksiin ja kokemuksiin niissä kirkon ja seurakuntatoiminnan uudistamispyrkimyksissä, joista hän kirjoittaa.

Hirvosen osallistuminen ja kokemus kirkon toiminnasta kattaa neljä vuosikymmentä. 1980-luvun puolivälistä lienee yksi hänen terävistä havainnoistaan: ”Kerrankin kirkko antaa jäsenelleen koulutusta vastaavaa työtä, sanoi SYP:n toimitusjohtaja, kun kolehtia laski.” Seurakuntalaisen arvostaminen ja kaikenlaisen vapaehtoistoiminnan välttämättömyys ovat olleet yksi Hirvosen teemoista koko ajan. Tuomasmessun ja Helsinki Mission hän sanoo olleen kirkon toiminnan laboratorioita, joissa on voitu tehdä rohkeitakin kokeiluja ja joissa ihmisten kykyihin luottaminen on osoittautunut kannattavaksi.

1980-luvun loppupuolella tapahtui mielestäni kohtalokas Hirvosen eristäminen hänen laajemmasta vaikutuksesta kirkossa. Tarkoitan Billy Grahamin missiotoiminnan järjestämisessä mukana olemista. Kun Hirvoselle näkemys hengellisen heräämisen tärkeydesta oli luonnollinen omasta kokemuksesta noussut seuraus, jäykempi kirkollisuus körttimafioineen sai tapahtumista aiheen blokata myöhemmin tämän oudon pankinjohtajan laajemmat ja käytännöllisemmätkin näkemykset ikäänkuin lähtökohtaisesti epäilyttävinä julkisesta keskustelusta. Kauhea vääryys, jossa samalla näkyi kirkollisen keskustelutaidon heikkous ei vain piilossa olevissa hengellisissä asioissa, vaan myös selvästi näkyvissä olevissa hallinnollisissa ja taloudellisissa asioissa.

Hirvosen pamflettia lukiessa joutuu sekä ymmärtämään että ihmettelemään. Jotenkin ymmärrän kirkon taloushallintojohtovastuullisten haluttomuuden (myös kyvyttömyyden) keskusteluun kokeneen talous- ja hallintovaikuttajan kanssa. Paneutuessaan kirkon talouden asiakirjoihin ja tunnuslukuihin Hirvonen tunnistaa niissä perustavanlaatuisia heikkouksia. Suorapuheisella käytännöllisyydellä hän on valmis suosittelemaan koko kirkon hallinto- ja talousrakenteen muokkaamista yritysmaailmasta tunnetuksi konserniksi, ja johtamisessa siirtymistä konsernijohtamiseen, jossa tarvittaessa tapahtuu isojakin asioita rohkealla saneeraamisella. Pelottava ajatus kirkon hallitsijoille, erityisesti kun Hirvonen osoittaa esimerkiksi kirkkohallituksen valintatavan johtavan varsinaisen talousosaamisen puuttumiseen tärkeässä toimielimessä. Edellä on jo todettu, että kirkkohallituksen tehtävänä on hoitaa kirkon yhteistä taloutta. Kaikille näkyvänä ongelmana tässä on se, ettei kirkkohallituksen 14 henkiseen jäsenjoukkoon ole eksynyt yhtään taloudellisen koulutuksen saanutta jäsentä eikä sitä ole kansliapäällikölläkään” (s. 51).

Ihmettelemään joudun sitä, miten totaalisesti Ahti Hirvonen on tullut ns. virallisen kirkon syrjäyttämäksi. Asiasta on pamfletissa yksi pieni alaotsikkokin, Vaikenemisen kulttuuri. ”Milloin havaitsin kuuluvani vaieten sivuutettavien joukkoon? Se on tullut selväksi pitkän ajan kuluessa. Lähinnä se on noussut esille suhtautumisessa esittämiini ajatuksiin ja tekemiini esityksiin. Kiinnitin asiaan enemmän huomiota, kun lähetin 16.1. 2014 arkkipiispalle ja kansliapäällikölle kuusisivuisen muistion, jonka otsikko oli ’Kirkon rakenne kaipaa perusteellisen uudistamisen’. Totesin, että lähetän sen tässä vaiheessa vain heille kahdelle, mutta he voisivat jakaa sitä harkintansa mukaan edelleen.” (s. 51). Odotettuaan vastausta tai edes jokunlaista kuittausta asiasta turhaan kaksi kuukautta Hirvonen lähetti muistion ystävälleen Tapani Ruokaselle, joka teki sen pohjalta laajan jutun Suomen Kuvalehteen (nro 18/2.5.2018). Kun vaikenemisen kautta sain palautetta toiminnastani, mieleeni pyrki kysymys, miten kristillistä tällainen tapa antaa palautetta kirkon jäsenelle on. Kysymys ei ole tietenkään vain minuun kohdistuvasta vaikenemisesta, mikä on itse asiassa sivuseikka. Kysymys on vaikenemisen kulttuurista, josta on edellä kerrottu esimerkkejä. Vaikeneminen on tietynlainen rangaistus. Jos jätän vastaamatta omaan kysymykseeni vaikenemisen kristillisyydestä, tiedän vastauksen, minkä hyvä hallintotapa antaa. Se ei vaikenemisen kulttuuria hyväksy.” (s. 52)

Tästä vaikenemisen kulttuurista ja toimintatavasta on viime aikoina saatu esimerkkejä tälläkin palstalla. Hiljaisuuden muuri toimii kirkon puolustuksena kuin ylittämätön vallihauta linnan ympärillä. Vaikka sen olemassaoloa ei oikein millään voi puolustaa, voin yrittää analysoida ja jotenkin ymmärtää. Ajattelen sen olevan osoitus kirkon vanhuudesta ja koko ajan huononevasta toimintakyvystä. Aivankuin puhekyky, kuulo ja näkö ja muisti eivät enää toimi normaalisti. Vanhuus tuo ymmärrettävästi hitautta liikkeisiin ja reagointiin. Pidän oman kirkkoni korkaa ikää oikeasti sekä kunnioitettavana että vakavan pelottavana. Miten siihen voi vastata? Huutaminen ja kritisoiminen ei toimi. Onko kohta tullut aika itsekin vaieta, ja vain istua ja pitää kädestä?

Hirvosen nettikirja nostaa minulle mieleen eräitä takavuosien valon pilkahduksia. Sellainen oli vielä kymmenisen vuotta sitten vaikuttanut Kirkon Rakentajien Foorumi, joka nykyisin elää hiljaiseloa toimijoiden vähyydestä johtuen. Yksi oli 2009 julkaistu Kansankirkon myytinmurtajat -niminen kirja. ”Sen kolme kirjoittajaa, Ilkka Halava, Matti Helin ja Pontus Salmi, olivat tehneet kirkosta omaaloitteisesti analyysin, jota parempaa en ole vieläkään nähnyt. Espoon piispa Mikko Heikka siteerasi kirjoittamassaan esipuheessa Martti Lutheria. Tämä määritteli kirkon yhteisöksi, joka opettamisen lisäksi oppii myös itse. Se kuulee ja vastaa siihen, mitä ihmiset kysyvät.” (s. 39) Kirkkopäivillä vuonnan 2009 kirja sai vielä hyvää palautetta, mutta sen julkistamisen jälkeen ”kirjan ympärille laskeutui kuitenkin merkillinen hiljaisuus”. Hirvonen joutuu toteamaan, että Myytinmurtajien tuomitseminen vaikenemalla oli minulle ensimmäinen kokemus tämän keinon käyttämisestä kirkon jäsenten ojentamiseen. En tiennyt, että olisin pian itsekin samassa rivissä.(s. 39).

En kaipaa niinkään Ahti Hirvosen ajatusten yksityiskohtaista arviointia, kuin palautettaa siitä, onko tätä kirjaa luettu, ja ajatuksia siitä, olisiko tällä toiminnan saralla vielä jotakin tehtävissä. Vai onko ainoa tai paras keino edistää kirkon toiminnan uusiutumista sittenkin paneutuminen yhden ja oman seurakunnan elämään ja työhön? Olisiko se hyvä tapa pitää kirkko-vanhusta kädestä ja samalla pitää yllä toivoa uuden elämän mahdollisuudesta?

19 kommenttia

  • Risto Tuori sanoo:

    Kiitoksia hyvistä pohdinnoista. Kun Toivo Loikkasen lisäksi kukaan muu kirkolliskokousedustaja ei ole uskaltautunut kommentoimaan, niin uskallanpa minä, etenkin, kun kausi kohta päättyy. Vaikenemisen kulttuuri voidaan voittaa vain sitkeällä toiminnalla. Neljä vuotta sitten ihmettelin uutena kirkolliskokousedustajana, miksi kirkossa ei lainkaan selvitetty mahdollisuutta luopua kokonaan avioliittoon vihkimisestä, vaikka se oli yksi kuumimpia kysymyksiä ennen kirkolliskokousvaalia. Silloin en liittänyt sitä vaikenemisen kulttuuriin, mutta aiheesta kyllä riitti puhumista ja vaihtoehtokin selvitettiin. Olen lukenut Ahti Hirvosen muistelmateoksen ja nyt luin tuon pamfletinkin. Siinä esitetään varsin radikaalejakin vaihtoehtoja, kuten uuden kirkon perustaminen. Näin kirjoittaa henkilö, joka koulutuksensa ja kokemuksensa kautta näkee, mihin kirkko on menossa, ellei mitään tehdä. Ja joka ei voi vaieta, koska olisi synti olla tekemättä mitään, jos tietää, mitä pitäisi tehdä. Minä arvostan Ahti Hirvosta sekä pankkimiehenä että kirkollisena vaikuttajana, vaikka en ihan vielä lämpiäkään uuden kirkon perustamiselle. Hyvä esimerkki kirkon kankeudesta on tulevaisuuskomitean esitys hiippakuntavaltuustojen lakkauttamisesta. Kirkolliskokous antoi kirkkohallitukselle tehtäväksi lakkauttaa ne, mutta mitäpä kirkkohallitus päätti? Antaa piispainkokoukselle tehtäväksi antaa hiippakuntalvaltuustoille lisää tehtäviä! Eikä mikään ihme, sillä äänestyksessä päätöksen takana olevat kirkkohallituksen jäsenet olivat kaikki hiippakuntansa hiippakuntavaltuustojen jäseniä. Seurasin aika läheltä helmikuun kirkolliskokousvaalien ehdokasgalleriaa, ja on tunnustettava, että ehdokkaista löytyi laajaa pätevyyttä monilta eri aloilta. Moni vanha edustaja putosi ja uusi tuli tilalle. Toivottavasti uudet edustajat tuovat myös uusia ja rohkeita ajatuksia kirkon hallinnon ja rakenteiden uudistamiseksi. Siinä tarvitaan kykyä neuvotella eri tavalla ajattelevien ihmisten kanssa. Valtion ja kunnan hallinnossa asioita on ehkä helpompi neuvotella edustajien ryhmittyessä puolueiksi. Itse koin jotenkin ongelmalliseksi etsiä sopua esimerkiksi homoavioliittokiistaan, kun kirkolliskokouksessa ei juurikaan ollut sellaisia ryhmittymiä, joiden välisissä neuvotteluissa olisi voitu kartoittaa, miten kaikkia osapuolia tyydyttävä sopu voitaisiin löytää.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Kiitos Risto Tuori. Tulkitsen kokemuksesi niin että on vielä toivoa. “Vaikenemisen kulttuuri voidaan voittaa vain sitkeällä toiminnalla.” Minua tämä asia meinaa välillä aivan ahistaa, ehkäpä siksi että olen itse jo tietyllätavalla (eläkeläisenä) toimimisen ulkopuolella. Keitä ovat ne jotka tässä vaikenemisen asiassa vielä toimivat – tämän päivän vaikuttajat kirkollis- ym- kokouksissa, yksittäiset asian näkijät siellä missä ovat? Löytyisikö heistä mitään hiljaista (tai mieluummin puhuvaa!) kansanliikettä joka kokoaisi ja vaikuttaisi?

      Vaikenemisella hallitseminen on tietenkin vain osa sitä kirkon / seurakuntien toimintakulttuuria, jonka pitäisi muuttua ja jonka tulavaisuuskomiteakin osoitti parhaiten tapahtuvaksi vain seurakuntien toiminan muuttamisen tasolla.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Hannu Paavola. Hirvonen ihmetteli muun muassa sitä, että teologiaa sotkettiin sellaiseenkin, missä hänen mielestään ei ollut mitään hengellistä. Ynmärrän häntä. Mielestäni moniosaajia ja monipuolisesti koulutettuja tarvittaisiin kirkossamme juuri niitä tilanteita varten, joissa tarvitaan eri kombinaatioita. Vähän samaan tapaan kuin yritysmaailmassa on ekonomi-juristeja ja koulussa on monen aineen opettajapätevyyden omaavia opettajia. Mielestäni kirkossamme olisi käyttöä ainakin teologi-ekonomeille, teologi-juristeille, teologi-hallintotieteilijöille ja teologi-luonnontieteilijöille. Nämähän niitä aikamme isoja haasteita ovat.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Kiitos Marko.Samaa mieltä moniosaajien tarpeesta ja tarpeen kasvamisesta. KUitenkin, niin kauan kuin niitä ei ole (riittävästi), kirkossa ja seurakunnassa pitäisi osata rakentaa kombinaatioita eri ihmisten lahjoista ja kyvyistä. Eli piäisi olla paljon nykyistä enemmän valmiutta, rohkeutta, luovuutta ja mielikuvitusta sihen, että kristittyjen ja kutsumustietoisten ei-teologien lahjoja tulisi paremmin käyttöön.

      Tässä aavistelen olevan jonkunlaista pappeuden/teologian yliarvostusta, joka sitoo/rajaa niitä resursseja joita Jumalalla on kirkossaan ja seurakunnassaa. Kristuksen ruumis on jo olemassa oleva moniosaava kombinaatio, jossa on monelaisia jäseniä eikä kaikilla jäsenillä ole sama tehtävä!

      VAi ajatteletko ehkä että teologia on se veri ja verenkierto jonka pitää virrata KRistuksen ruumiissa? Ei se ole teologia vaan Jumalan Henki.

      Ilmoita asiaton kommentti