Talousmies vapaaehtoistyöstä

Ahti Hirvosen pamfletissa Ajtuksia muutoksesta ja sen tarpeesta omassa – ja kirkon elämässä entinen pankinjohtaja kertoo aluksi oman elämänsä vaiheista ja mukana olostaan erilaisissa kirkollisen elämän luottamustehtävissä. Tuomasyhteisö ja HelsinkiMissio ovat kaksi merkittävää paikkaa, jossa Hirvonen toimi sekä hallituksen puheenjohtajana että monenlaisissa muissa tehtävissä. Siitä yhteydestä löysin myös tuoreen ja asiaa selventävän vapaaehtoistyön määritelmän:

Näiden kahden yhdistyksen toiminta todistaa, mikä valtava voimavara sisältyy hyvin suunniteltuun ja ohjattuun vapaaehtoistyöhön. Siinä ei ole kysymys pienimuotoisesta vapaaehtoispalvelusta, jota harrastetaan kaikissa yhdistyksissä ja jonka puitteissa keitetään kahvia ja tiskataan kahvikupit.

Suurimittaisessa vapaaehtoistyössä on koulutetut ohjaajat. Niissä sadat vapaaehtoiset ottavat vastuulleen suuren osan jatkuvista tehtävistä palkattujen työntekijöiden opastuksella. Se pienentää palkatun työvoiman tarvetta ja muuttaa samalla ilmapiirin ihmisläheisemmäksi ja sitouttaa vapaaehtoiset uudella tavalla seurakunnan tai yhteisön jäsenyyteen. Samalla tulee todistetuksi, ettei hengellistä työtä tekevän yhteisön ole syytä väheksyä johtamisen kehittämistä. Hyvällä johtamisella voidaan varmistaa puitteet, joissa pystytään toteuttamaan asetetut tavoitteet hyvän tekemiseksi. Hyvä hallitustyöskentely antaa samanlaisen suhteellisen edun hengellisille yhteisöille kuin maallisillekin.

Kirkko ei ole pystynyt vielä kovinkaan paljon hyödyntämään näiden yhdistysten löytöjä.” (s. 27)

  1. Pekka Pesonen. Aloitat erittäin tärkeällä huomiolla. Kiitos!

    Itse ymmärrän vapaaehtoistoiminnan hyvin laajasti. Kyse on kaikesta siitä, mistä ei makseta palkkaa, mutta joka on tarpeen seurakunnan toiminnassa. Digitaalisesta konsultoinnista ehtoollisavustajiin ja pienpiirin vetäjiin sekä kahvinkeittäjiin tai vaikkapa arkunkantajiin. Tällöin ulospäin suuntautuva tavoittava toiminta on yksi mahdollinen sektori.

    Omassa seurakunnassamme kirkkoherra on onnistunut kovalla ja pitkäjänteisellä työllä rakentamaan ansiokkaasti systeemin, jossa joka messussa on 2-3 kolehdinkantajaa, 1-2 ehtoollisavustajaa, tekstinlukija, sielunhoitoavustaja, lähes aina 1-2 muusikkoa, joka toinen kerta kahvinkeittäjä ja noin joka kolmas kerta esirukoilija. Lisäksi on aktiivinen diakoniatyön johtokunta, joka järjestää kerran kuussa keittolounaan, aina joskus alfa-kurssi tai evankelioimiskampanja ja kerran vuodessa raamattupyhä, joka suunnitellaan
    vapaaehtoistyöryhmän kanssa. Lisäksi omana osionaan nuorisotyö, jossa on viikottain mukana kymmeniä nuoria ja neljä nuorten itsensä vetämää tiimiä vuorottelemassa eri organisointitehtävissä. Kaikesta tästä ainoa täysin omillaan ja vain maallikkovoimin pyörivä (=toimintansa suunnitteleva ja toteuttava) toiminto on miestenpiiri kerran kuussa. Lisäksi osassa vihkimisistä ja hautajaisista on kanttori vapaaehtoispohjalta. Työntekijöitä on 14.

    Vaikuttavasta listasta huolimatta tällä volyymillä on myös rajat. Ne tulevat vastaan, kun kaikki kynnelle kykenevät maallikot ovat jo sitoutuneet johonkin toimintaan, ja johonkin tehtävään pitää välttämättä saada työntekijöiden avuksi väkeä (kuten leirien yövahdeiksi). Sekä silloin, kun on kyse työtehtävistä, joita työntekijät eivät saa tai voi delegoida muille.

    Mielestäni on hyvä, jos seurakunnassa on edes muutamia tehtäviä, joissa muut kuin työntekijät voivat toimia oman osaamisensa ja omien mahdollisuuksiensa mukaan. Siitä voi sitten laajentaa uusille aloille.

  2. ”Toiminnalla on rajat.” Siitä on hyvä lähteä liikkeelle. Aina ensin on mietittävä se onko voimavaroja ja tekijöitä ja sitten vasta toteutusta. Jos ei ensin saada porukkaa mukaan, niin turha on toimintaa lähteä organisoimaan. Havaitsi tuon asian nuoristyössä aika kipeällä tavalla. Tyhjästä kun yritettiin luoda nuortentoimintaa ja järjestettiin hieno tapahtuma, mutta ei ensin ollut hyvää kontaktia nuoriin, niin fiaskohan siitä tuli. Järjestelyt meni hukkaan kun tulijoita ei ollut.

    Kirkon nuorisotyö olisi erinomainen alusta vapaaehtoistyön kehittämiselle. Siihenkään ei kai ole voimavaroja työntekijöillä. Onhan työmuoto jo muutenkin erittäin vaativa ja raskas. Seurakunnan nuorissa olisi hieno potentiaali kehittää pitkällä tähtäimellä kirkon vapaaehtoistoimintaa.

    Rippikoulutyöstä saataisiin mukaan sellainen joukko , joka tuntisi seurakunnan toiminnan ja varsinkin työtavat ja heistä kasvaisi ajanmittaan runko aikuistyön vapaaehtoistoiminnalle. Nuorista aikuisista kasvaisi hyvä tuki työmuodolle.Hankaluutena tietysti se, että monet nuoret poistuvat paikkakunnalta. Varsinkin se paras aines. Eikä nuorten kannalta mielekkäitä tehtäviä osata nuorille tarjota. Lisäksi tuo, että isostoiminnan jälkeen nuorille ei usein seurakunnissa ole mitään. Uudet sukupolvet tulevat tilalle ja vievät nuorisotyön huomion täysin.

    Kirkolla olisi monia mahdollisuuksia kehittää toimintaansa , mutta seurakunnan odotukset ovat niin mittavat, ettei kehitystyöhön voida kunnolla paneutua. Sillä odotuksiin on vastattava ja aika ja voimavarat kuluu niihin. Monissa seurakunnissa tavoitteena on vain tehdä se oma työ ja siinä kaikki.

    Moni nuori jää tyhjänpäälle, koska toimintaa heitä varten ei ole. Samoin käy monelle aikuiselle aktiiville, joka haluaisi tulla mukaan , mutta hänelle ei ole tilaa toiminnassa. Niinpä he lähtevät muualle toteuttamaan omaa luovaa potentiaaliaan, joka on kirkolta silloin pois. Sen sijaan, että seurakunta olisi aktiivinen oman hengellisen elämänsä hoitamisessa se passivoituu ja jää pelkän työntekijöiden järjestämän toiminnan varaan.

    Jotenkin en jaksa uskoa muutoksen mahdollisuuteen näissä kysymyksissä, muuta kuin joissakin seurakunnissa. Mitään koko kirkon mullistusta en odota. En pidä sitä edes mahdollisena.

  3. Messut meillä on hoidettu vapaaehtoisten avustuksella jo pitkään. Messun aloittaa vapaaehtoinen kirkonväärtti toivottamalla väen tervetulleeksi ja kertomalla mm. ketkä vapaaehtoiset olivat ovella tervehtimässä ja antamassa virsikirjat käteen. Ketkä lukevat tekstit, sekä kolehdinkerääjät, sekä vielä ehtoollisavustajat ja työntekijät. Kirkonväärtin tehtävänä on myös hankkia vapaaehtoiset tehtäviin. Uusien henkilöiden saaminen mukaan tuo heidät samalla seurakunnan toimintaan mukaan.
    Väärttejä on riittävästi, jolloin oma vuoro tulee sopivin välein kunkin kohdalle. Ehtoollisavustajien hankkiminen ei kuitenkaan kuulu tähän tehtäväkuvaan.

  4. Pekka Pesonen, nimenomaan näin. Osa seurakunnista siis onnistuu 🙂 Parempi aina vähän kuin ei mitään. Minun kokemukseni mukaan seurakunnan reilusti hengellinen (herätyskristillinen tai vastaava) profiili on eduksi, koska silloin sanoma ja motivaatio suuntautua ulospäin on usein selvempi. Tällöin on kuitenkin huomattava, että myös paikallinen mentaliteetti vaihtelee paljon ja myös seurakunnan työntekijöiden tai vaikkapa isosten oma hengellinen linja. En minäkään pysty valitettavasti allekirjoittamaan tai tukemaan kaikkia niitä painotuksia, joita ympärilläni esiintyy. Tiedän myös seurakuntia, joissa ei ole esim. tekstinlukijoita teologisista syistä, mutta vastuunkanto ja aktiivisuus on muuten korkeaa.

  5. Nyt taisi tässä samalla tulla tilaisuus korjata se väärinkäsitys että hyväksyisin maallikko messut.
    Sellaista en ole ollut esittämässä, enkä hyväksymässä. Jostakin keskusteluista vain tuli tuo mielikuva. Ehdotin nimittäin hartaustilaisuuksien pitämistä läheisessä seurakuntatilassa maallikkovoimin ja se käsitettiin messuksi. Sillä samassa keskustelussa Anita Ojala puhui messusta.

  6. Tekstinlukijoihin todellakin pitäisi kiinnittää enemmän huomiota. Olen havainnut miten tärkeä on lukea sakastissa teksti jotta lukeminen sujuu hyvin ja oikein painottaen. Tosin joskus olen tekstiä kuunnellessa päästänyt oma ajatus karkaamaan ja lukija kömmähdys on saanut aikaan karkulaisen paluun.

    Messun rakentamisen tavoite ei pidä olla siinä, että saadaan paljon vapaaehtoisia eri tehtäviin, vaan erityisesti siinä, että messukokonaisuus palvelee hyvin osallistujia.

  7. Pekka Pesonen, joissakin seurakunnissa toimii myös koko jumalanpalveluksen valmisteluryhmiä. Meillä yritettiin tällaista systeemiä kaiken edellä kertomani lisäksi, mutta siihen eivät enää resurssit riittäneet. Eivät työntekijöiden eikä vapaaehtoisten. Minun mielestäni isoimmat ongelmat kirkon töissä ovat monitouhuisuus ja vanhakantainen kankea ajattelu (sekä hengellisen työnäyn puute, Apt 4:12). Piirejä pyörii ja toimituksia on, mutta karsia ei osata eikä voimavaroja uuden suunnitteluun tai omaksumiseen ole. Tiedän seurakuntia, joissa ajatellaan yhä niin, että papit ovat töissä 7/24 Ja viikossa on yksi vapaapäivä. Paperilla asiat ovat tietysti toisin.

  8. Marko veli, ongelmia taitaa kirkossa riittää. Niitä on helpompi luetella, kuin saada korjauksia aikaan .
    Niihin harvemmilla on mitään näkyä. Jumalanpalvelusten valmisteluryhmätkään eivät tuo asioihin mitään korjausta. Rajallinen aktiivien joukko vain ryhtyy siinä tekemään jotain, jonka työntekijät muutoin hoitaisivat. Siinä he kuitenkin kokevat tekevän jotain arvokasta ja suurimerkityksellistä palvelua. Todellisuudessa eivät tuo mitään lisää seurakuntansa toimintaan. Kirkossa luodaan strategioita, mutta ei osata toimia tavoitteellisesti. Toiminnassa ei oikein osata pyrkiä muuhun , kuin tehtävien hoitamiseen. Seurakuntatyössä suurin murheeni oli se, että aika kului tapahtumien järjestämiseen, toteutukseen ja purkuun. Tärkeimpään eli ihmisten kohtaamiseen ei juuri aikaa jäänyt.

    Rippikoulu on siitä pahin esimerkki. Nuoret kaipaavat arvostusta ja aitoa henkilökohtaista kohtaamista. sellaisiin tilanteisiin ei vaan jää aikaa, eikä tule mahdollisuuksia. Aika kuluu oppituntien valmisteluun ja pitämiseen ym. järjestelyihin. Kohtaamisiin ei aikaa jää. Oppitunneista nuoret muistavat vähän, tai ei mitään, mutta hänelle annettu henkilökohtainen kohtaaminen muistetaan lopun ikää. Hyvä kohtaaminen mahdollistaa keskustelun jatkamisen myöhemmin kadulla tavatessa. Rippikoulu voisi hyvin olla monelle nuorelle seurakuntaelämän alku, mutta nyt se merkitsee monille nuorisotyön loppua. Hämmästyttää se miten vähän kirkossa kiinnitetään huomiota siihen, että kirkon nuorisotyö olisi heille luonteva osallistumisen paikka. Harvassa seurakunnassa rippikoulutyön tavoitteena on nuorten sitouttaminen toimintaan. Hienosta riparista on tullut itsetarkoitus. Se ei johda mihinkään näin. Vastaavaa on nähtävissä useilla seurakuntatyön rintamilla. Selkeä tavoite puuttuu. jolloin pelkästä työstä tulee tavoite.

Kirjoittaja

Hannu Paavola
Hannu Paavola
Olen eläkeläisrovasti ja kirkon uskollinen poika. Uutena harrastuksena oman mielipiteen ilmaisemisen opetteleminen selkokielellä.