Taloususkovaista retoriikkaa

Alla eräs keväällä 2016 pilke silmäkulmassa kirjoittamani ja pitämäni esitelmä.

Pääministerillämme on ongelma. Kansainvälinen talous on kasvanut viime vuodet, mutta Suomi ei ole päässyt kyytiin mukaan. Työntekijät tulevat liian kalliiksi ja ovat vielä kaiken lisäksi aika kovia vatuloimaan ja pudottelevat työkintaitansa jatkuvasti. Eipä ihme, että yritysjohtajat taikavoimineen ovat jättämässä maan. Velkakello tikittää.

Opetusministerillämme on ongelma. Korkeakoulut alisuorittavat, ja siksi elinkeinorakenteen kivijalat ovat murtuneet. Velka ja työttömyys kasvavat. Yliopistojen laiskanpulskeus on paljastunut nyt, kun globaali kilpailu on kiristynyt.

Rahaministerillämmekin on ongelma. Konsensus ei toimi, politiikka on rikki. Kansalaiset ovat kyynisiä, pessimismi lisääntyy. Kriisitietoisuutta ei ole tarpeeksi tai jos on, se on vääränlaista. Suomalaiset haikailevat menneisyyteen, ilkeilevät ja vihaavat – ja samalla alisuorittavat taloudellisesti, henkisesti ja fyysisesti.

Yhdessä koko hallitusta harmittaa suunnattomasti, etteivät hallintoalamaiset millään käsitä, että leikkaaminen ja resurssien vähentäminen todellakin tarkoittaa uudistamista, kehittämistä ja parantamista. Ja heikoimpien kurittaminen puolestaan on itse asiassa vastuullisuutta. Kukapa sitä ei nyt haluaisi tehdä parannusta ja kantaa vastuuta?

Talousretoriikka on nykyajan uskonnollista retoriikkaa

Useimpien suomalaisten poliitikkojen puheista tulee väistämättä mieleen, että talousretoriikka toden totta on nykyajan uskonnollista retoriikkaa. Kuten Martti Koskenniemi on todennut osuvasti, markkinoilla on vastaava rooli kuin sallimuksella teologiassa: ne viittaavat ihmisyhteisöistä riippumattomaan mutta ihmisten elämää ehdollistavaan voimaan tai mekanismiin, jonka tunteminen ja huomioiminen ovat välttämättömiä jokaiselle meistä; muutoin pelastuksesta on turha haaveilla.

Analogiaa voidaan jatkaa vielä pidemmälle.

Kuten varmaan moni on huomannut, syyllistäminen ja syntipukit ovat olleet se keino, joilla talouspolitiikkaa ja siihen liittyviä ajattelutapoja ajetaan läpi julkisessa puheessa. Kyseessä on uskonnollinen rituaali, jolla yhteisön ongelmat ladataan sijaiskärsijän kannettaviksi. Näin yhteisön sisäinen kuohunta laantuu ja Jumala leppyy. Syntipukkidialektiikan näkökulmasta mielenkiintoista on se, mitä tahoa ei juurikaan ole kutsuttu katumukseen: vientiteollisuutta tai suuryrityksiä. Rivien välistä voidaankin tulkita, että nimenomaan näiden tahojen synneistä suurin osa tavallisista suomalaisista joutuu maksamaan.

Usein varmin merkki jumalolentojen läsnäolosta onkin vaatimus uhraamisesta, jonka kautta synnytään uudelleen. Suomalaisesta talousretoriikasta käy varsin hyvin ilmi, että markkinat ja talouskasvu ovat ottaneet Jumalan paikan. Niiden alttarille jokainen sektori ja kansalainen vuorollaan talutetaan. Markkinoiden kautta synnymme uudelleen, talouskasvun kautta tekojamme arvioidaan.

Uskonnolliseen retoriikkaan kuuluu tietysti myös vastapooli, paholainen. Se houkuttelee syntiin ja johdattaa luopumaan Jumalasta. Paholaismaista on kaikki se, mikä asettuu markkinoiden logiikkaa sekä talouskasvun eetosta vastaan, esimerkiksi julkinen, kollektiivinen, jopa palkansaajana oleminen ammattiyhdistysliikkeestä tai vaikkapa ”leppoistamisesta” puhumattakaan. Yrittäjyyteen puolestaan liitetään yksinomaan positiivisia merkityksiä kuten ahkeruus, kilpailullisuus, luovuus ja rohkeus. Ei ihme, että bisnesenkeleiden tilaisuudet ovat aika usein hurmoksellisia ja korkealentoisia.

Myös muita merkkejä talouspuheen uskonnollisuudesta löytyy helposti, kun pintaa rapsuttelee hiukkasen. Vaikuttaa esimerkiksi siltä, että yksityistämisestä sekä muista markkinaistumista ylläpitävistä toimenpiteistä on tullut päämäärä keinojen sijaan. Tiestä hyvinvointiin ja pelastukseen on itsestään tullut totuus ja elämä, korkein hyvä: pyrkimyksestä päästä jumaluuden yhteyteen on tullut itsessään Jumala. Melkoista mystiikkaa.

Kuten uskonnoissa yleensä, myös taloususkonnossa tarvitaan papisto, joka huolehtii siitä, että syyllisyyskoneisto pysyy liikkeessä. Erityisesti luterilaisuudessa, jonka mukaan jokainen on jo syntyessään perisynnin tahraama, papisto on historian saatossa luottanut lujasti syyllistämisen voimaan, kun väkeä on pidetty kurissa ja nuhteessa samalla, kun papisto on hyötynyt taloudellisesti koneistonsa siivellä. Näin näyttää olevan myös nykyisten talouspappien osalta.

Alussa mainituista ”papeista” muutama on voivotellut alamaisten kyynisyyttä ja takertumista sanojen ja tekojen ristiriitaan. Vilpittömyys ja aitous ovat voimaa, kriittisyys ja ironia postmodernia apaattisuutta. Ne vievät uskon tulevaisuuteen. Sanoma on kovin tuttu: usko riittää pelastukseen, teot ovat toissijaisia. Mitä siitä, jos vähän puhuu muunneltua totuutta tai pettää lupauksen – vilpitön yritys ja innostus ovat se, mikä ratkaisee. No, tunnetusti vain lapsenkaltaiset pääsevät Jumalan valtakuntaan.

Markkinatalouden ongelmista puolestaan puhutaan samalla tavoin kuin teodikeasta uskonnossa. Miksi tilanne on jatkuvasti niin huono, vaikka nuo kaikkivoipaiset markkinat ovat saaneet temmeltää melkoisen vapaasti viime vuosikymmenet?

Ensimmäisessä esimerkissä pahalla ei omaa substanssia: markkinatalous ei ole paha, ongelmat johtuvat vain siitä, että markkinoiden ei anneta toimia vapaasti. Toisessa taas korostetaan, että nyt paras mahdollinen tilanne: markkinataloudessa voi olla vikoja, mutta sentään emme elä sosialismissa tai kommunismissa. Toisaalta voidaan myös todeta, että markkinatalous ei voi ratkaista kaikkea, koska ihmiset ovat yksinkertaisesti niin typeriä. Ollaan lähellä ajatuskulkuja, joiden kautta Augustinus, Gottfried Leibniz ja John Stuart Mill käsittelivät pahan ongelmaa.

Lopuksi

Lopuksi haluan mainita erään esimerkin kaukaa historiasta eli vuodelta 2008. Tuolloinen rahaministeri, nykyinen Eurostoliiton komission politrukki Jyrki Katainen julisti, että kriisissä oli kyse ”talouden talvisodasta”:

Meitä uhkaa valtava meistä riippumaton vaara ulkopuolelta ja meidän on taisteltava sitä vastaan yhdessä rintamassa, kaikilla käytettävillä olevilla keinoilla. Tavoitteenamme on sellainen torjuntavoitto, jossa vauriot jäävät mahdollisimman pieneksi ja me suomalaiset voimme koettelemuksien jälkeen jatkaa elämäämme kohti parempaa aikaa täynnä toivoa tulevaisuudesta.

Näin tilannetta kuvasi fantastinen Katainen päiväkäskyssään viitaten pyhistä pyhimpään eli talvisotaan. Toisin kuin nykyisessä talouspappien julistuksessa tuolloin vaara oli siis ulkoinen, syypäitä eivät olleet suomalaiset itse. Ero on melkoisen suuri.

Useimmiten pyhissä sodissa pahin vihollinen on ulkoinen siinä vaiheessa, kun voitosta on oltu varmoja. Sen sijaan ristiretket ovat kääntyneet paniikinomaiseksi sisäisten syntipukkien etsimiseksi silloin, kun tappio alkanut häämöttää.

7 kommenttia

  • Erinomainen analyysi “taloususkovaisesta retoriikasta. Kannattaa lukea ja pohtia syvemminkin!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Aarnio sanoo:

    Todella hyvä kirjoitus ja antaa runsaasti ajattelemisen aihetta. Pari kommenttia kirjoitettuun.

    “Eipä ihme, että yritysjohtajat taikavoimineen ovat jättämässä maan.” Eipä ole johtajat mihinkään lähteneet. Palkkiot juoksevat, vaikkei minkäänlaista tulosta tulekaan. Duunareiltahan vain työt on viety halpamaihin.

    “Syntipukkidialektiikan näkökulmasta mielenkiintoista on se, mitä tahoa ei juurikaan ole kutsuttu katumukseen: vientiteollisuutta tai suuryrityksiä. Rivien välistä voidaankin tulkita, että nimenomaan näiden tahojen synneistä suurin osa tavallisista suomalaisista joutuu maksamaan.”

    Juuri näin. Yrityksille lapioidaan rahaa erilaisin keinoin ja kyllä ne ovatkin mallikkaasti verovaroihin tarttuneet. Milloinhan sitä tulosta on odotettavissa?

    Viestinnän professori Anu Kantolan haastattelu http://areena.yle.fi/1-2094810 sivuaa myös aihetta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Christer Lindholm sanoo:

    Aivan loistava vertauskuva! Ja jos saan sitä vielä – näin “uuspapiston” jäsenenä, vaikkakin hieman “kerettiläisenä” sellaisena – hieman täydentää, niin rahoitusmarkkinoita voisi puolestaan verrata muinaisiin, uhreja vaativiin pakanajumaliin. Tosin vanhat pakanajumalat olivat rahoitusmarkkinoihin verrattuna varsin kohtuullisia, niille kuin riittivät yleensä eläinuhrit, ja ehkä erityisen juhlavissa tilaisuuksissa muutama neitsyt. Rahoitusmarkkinoiden suopeuden saavuttamiseksi pitää sen sijaan uhrata kokonaisia maita, kuten viimeksi Kreikkaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Yrjö Sahama sanoo:

    Ns. elinkeinoelämän edustajat ovat taipuvaisia käsittämään väärin elinkeinoelämän tarkoituksen. Sitä käsitellään julkisessa keskustelussa ikäänkuin itseisarvoisena, vaikka jo sana “elinkeino” ilmentää sitä, että taloudellinen toiminta on vain keino inhimillisen elämän mahdollistamiseksi, eikä suinkaan päämäärä sinänsä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sari Roman-Lagerspetz sanoo:

    Hienoa – Hyvä blogi!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Hyvä kirjoitus! Tästä ajasta tulee väistämättä mieleen uskonpuhdistuksen ajat, kun kansa alkoi käsittää Rooman kirkon vallan ja kuinka se oli touhunnut omilla ehdoillaan kansaa kuristamalla. Kirkko oli valtansa huipulla ja rikas kuin Kroisos. Painokoneet, luku ja kirjoitustaito saivat lopulta aikaan vallankumouksen ja kansanvalta alkoi saamaan päätösvaltaa.

    Nykyiset valtaeliitit ja rahamogulit ovat touhunneet jo pitkään omien sopimustensa varjolla ja pankkien tuella, jossa kansojen varallisuutta on ryöstetty tulosiirtoina valuuttamarkkinoille ja jaettavaksi rikkaiden osinkoihin paperimarkkinoilla. Tätä on jatkunut jo niin kauan, että niiden varomattomuus ja häikäilemättömyys ovat paljastuneet kansalle pikkuhiljaa uuden, kirjapainoon verrattavan kanavan kautta. (Internet)

    Nykyisin eliitti ei voi enää yksin hallita tietoa, ja kansat ovat alkaneet heräilemään, sille alkaa selviämään pelin henki. Onkin mielenkiintoista nähdä millainen seuraava vallankumous on? Varmasti sellainen on kuitenkin tulossa, nykyinen meno ei voi enää kauan jatkua.

    Länsimainen arvomaailma (hedoismi) ja markkinatalous kouristelee viimeisillään, ennen lopullista kuoliniskua. (Se tapahtuu, kun kansakunnat menettävät lopullisesti luottamuksen nykyiseen poliittiseen valtakoneistoon, joka ajaa vain suurpääoman ja korporaatioiden etuja)

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Jouni Tilli
    Jouni Tilli

    Tutkin työkseni poliittista ja uskonnollista vallankäyttöä. Blogissani pohdiskelen tähän liittyviä aiheita erityisesti retoriikan näkökulmasta.